Ihmisen ajattelun tai älykkyyden pohjana tuntuu olevan kategorisointi, eli asioiden tunnistaminen, ryhmittely ja nimeäminen eli luokittelu. Kulunut esimerkki on tuoli; sellaisia on vaikka minkä muotoisia, nelijalkaisista erimuotoisiin möhkäleisiin puhumattakaan väreistä, mutta kun ihminen tuollaisen näkee, niin tuoliksi sen heti osaa nimetä. Eläimillä lienee myös tällaista toimintaa, kahahdus savannin heinikossa tai pusikossa tarkoittaa vaaraa, joten on syytä paeta. Onkohan sitten ihmisellä suuri "harmaan massan" eli muistin määrä, joka sallii paljon asioiden luokittelua eli älykkyyttä? Kategorisoinnille toinen termi on oppimiskyky, eli ihmisen kyky havainnoida, tulkita ja muistaa useita uusia asioita, sekä niiden välisiä suhteita. Se lienee ollut pohjana ihmisen menestystarinalle eläinten keskuudessa.
Luokittelu vaatii kuitenkin työtä, ja aivotyökin vaatii energiaa. Ja koska ihminen on kuitenkin luonnosta peräisin, niin myös ihmisellä on taipumus säästää energiaa ja tehdä vain tarvittava määrä työtä. Kun tavoite on saavutettu ja selvyys saatu, niin asiaa on turha pohtia enempää tai luokitella tarkemmin. Sanotaankin että ensivaikutelma on tärkeä, koska sitä on vaikeaa muuttaa, eli kerran jostakin saatu mielikuva (luokittelu) pyrkii pysymään voimassa ja sen muuttaminen vaatii paljon työtä. Ja onhan uusien asioiden opetteleminen raskasta, kysy vaikka koululaisilta tai opiskelijoilta.
Samoin on turhaa työtä luokitella asioita liian tarkasti, joten ihminen oppii luokittelemaan asioita vain tarpeen mukaan. Tämä tarkoittaa, että mitä vähemmän erilaisia luokkia, sitä helpompi asioita on käsitellä. Esimerkiksi nälkäinen ihminen etsii syötävää ruokaa, eikä erilaisia aineita joissa on hiilihydraatteja, proteiini ja rasvaa. Myöskin mitä vähemmän luokkia eli erilaisia tunnettavia asioita, sitä nopeammin niitä pystyy varmasti käsittelemään. Joten on eduksi luokitella vain tarvittavalle tasolle.
Kun ihminen rajaa tämän kategorisoinnin äärimmäisyyteen, tulee siitä vastakkainasettelua, eli usein puhutaan mustavalkoisesta ajattelusta (miksi muuten harmaasävyvalokuvia sanotaan mustavalkokuviksi?). Elokuvissa esimerkiksi hyvä vastaan paha -taistelu on usein helppo ja vetävä teema, sillä katselijan ei tarvitse paljoa aivoja vaivata, kunhan vain nauttii valmiiksi pureksituista tunteista. Ikävämpiä esimerkkejä vastakkainasettelusta ovat monet me vastaan muut puheet, joista kumpuaa sovinismia, rasismia tai muita ilmiöitä. Vaikka jokainen ihminen on erilainen (tai jopa laulun arvoinen), silti ihmiset ryhmittelevät ja luokittelevat ihmisiä pintapuolisten tietojen perusteella, joskus varsin epäreilusti.
Vastakkainasettelua ilmenee myös aivan normaalissa jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Helpoiten sen havaitsee netissä, jossa joku sanoo jotain ja siihen vastaavat vetävät sen heti äärimmäisyyteen. Toki tuohon toimintaan liittyy myös muita syitä kuin pelkkä harva luokittelu eli vastakkainasettelu, vaikka asia usein vastakkainasetteluksi menee. Mutta vakavampi esimerkki on mielestäni filosofi Kantin moraalifilosofia tai kategorinen imperatiivi ("Toimi niin, että minkä tahansa teon maksiimi voisi tulla tahdostasi luonnon yleiseksi laiksi"), joka osin perustuu äärimmäisyyteen vientiin, mikä on myös eräänlaista vastakkainasettelua.
Eli taidan päästä ajatuksissani hieman selvemmille vesille; minua häiritsee usein ihmisten toiminnassa /vastakkainasettelu ja äärimmäisyyksiin vienti, jossa asiat nähdään tarpeettoman mustavalkoisina. Eli vaikka luokittelu sisänsä on normaalia toimintaa, niin liian laiska luokittelu aiheuttaa usein ongelmia. Monet asiat kaipaisisivat tarkempaa pohdintaa kuin vain ylimalkaisen luokittelun, mustan ja valkoisen välissä on lähes aina lukemattomia harmaan sävyjä. Mutta jos siis alussa totesin sen johtuvan ihmisen luontaisista ominaisuuksista käsitellä asioita, niin onko sen kritisoiminen taistelua tuulimyllyjä vastaan? Voiko tuollaista ajattelua siis puolustella sillä, että se on ihmisen luonne?
En tiedä olenko optimisti, mutta uskoisin ihmisten kykenevän pohtimaan asioita tarkemmin, mutta se vaatii työtä. Vertauksena ihminen pystyy juoksemaan maratonin, mutta sekin vaatii työtä. Joten onko oikein vaatia kaikkia juoksemaan maraton tai pohtimaan asioiden tarkemmin filosofiselta kannalta? Jos itse haluaisin että asioita pohdittaisiin tarkemmin, niin voinko vaati sitä muilta? Se tekisi maailmasta mielestäni paremman, mutta koska muita on hankalampi muuttaa kuin itseään, niin mikä olisi oppi itselleni tästä asiasta? Enpä vielä osaa sanoa, eli ovatko omat ajatukseni tämän suhteen liian mustavalkoisia?
