Vajaa vuosi sittten vastasin kyselyyn kaupungin paikallisliikenteestä, ja merkitsin suurimmaksi syyksi bussien käyttämättömyydelle hankalat yhteydet, eli työmatkalla pitäisi vaihtaa bussia keskustassa. Niinpä juuri voimaan tullessa linjauudistuksessa kotoa lähtevä linjani menee suoraan työpaikan oven edestä, eli vaihtoa ei tarvitse tehdä. Tuskinpa tuo muutos aikaisemmasta vastauksestani johtuu, mutta silti tuli moraalinen pakko ainakin kokeilla heti ensimmäisenä päivänä miten työmatka nyt sujuisi.
Menomatkalla alkuun piti kännykällä tarkistaa sosiaalinen media, eli sähköpostit ja yksi keskustelupalsta. Siihen saa tarvittaessa aikaa kulumaan, joten matkan ei tarvitse olla tylsä. Mutta oikeastaan some ei ole itselleni mikään houkutin. Toisaalta bussissa voisi toki hoitaa myös työasioita, tai tehdä jotain muuta "järkevää" ja hyödyllistä. Mutta ei sekään ole itselleni oikeastaan houkutin, eikä kaikkea bussissa kuitenkaan pystyisi tekemään.
Joten mitä kokeilusta jäi käteen? Jos omalla autolla matkaan menee noin 15 minuuttia, bussilla se kestää puolisen tuntia. Hinnassa ei varmaan suurta eroa ole, kun oma auto on jo muutenkin tullut hankittua. Bussilla on sidottu aikatauluihin, eli noin puolen tunnin vuoroväleihin. Noilla faktoillla pystyisi halutessaan torppaamaan bussin käytön epäsopivana, mutta onko se tunne se mitä oikeasti haluan? Tokihan mieltä ylentäisi kuvitella olevansa niin tärkeä, että puoli tuntia päivässä merkitsisi jotain. Mutta onko se sellainen tunne mitä minä haluan?
Jo tuossa yhden päivän kokeilussa päällimmäiseksi nimittäin jäi hyvä tunne bussilla kulkemisesta. Siinä päivä nimittäin alkoi jotenkin leppoisammin kuin autoillessa. Ensinnäkin kai rytmi on rauhallisempi, tarvitsee vain odotella. Toisaalta bussissa näkee paljon enemmän elämää ja ihmisiä kuin autoillessa. Autossa muita ihmisiä ei näe, vaan siinä näkee lähinnä autoja. Ja jostain syystä katselen mielummin ihmisiä kuin autoja, varsinkin kun sukupuolijako bussissa on edullinen. Ihmiset hymyilevät enemmän kuin autot, vaikka miten dollarihymyjä yrittäisi katsella. Toisaalta kun näkee vain auton kuoret, on helppo kuvitella toiset kuljettajat vihamielisiksi (kun eivät anna tilaa). Bussissa taas näkee toisia ihmisiä, ja katsomalla kasvoihin voi toteta kuinka vähän vihamielisyyttä ihmisillä oikeasti on toisia kohtaan. Parhaimmillaan näkee mukavia tilanteita, kuten paluumatkalla pikkulapsen itkiessä täydessä bussissa haluavansa ikkunapaikalle pääsee yksi nuorimies yllättämään ja tarjoamaan tilaa. Monelle matkustajalle tuli tuosta pikku episodista hymy huulille.
Jätän tässä nyt käsittelemättä bussilla kulkemisen muut hyödyt, kuten helppo ja halpa poikkeaminen keskustassa asioilla sekä ekologisuus. Sen sijaan kokonaisuudessaan bussimatkan vaikutus mielialaan eli tunteisiin oli varsin positiivinen. Kiireisen ja varsin epäsosiaalisen automatkan sijaan aamu alkoi rennosti, ja toisaalta työpäivän jälkeen matka antoi muita virikkeitä ja irroitti työpäivän stressistä.
Joten kun olen haaveillut leppoistamisesta, niin ehkäpä helpoin tapa leppoistaa löytyykin omista ajatuksista. Eli sen sijaan että leppoistaisi työelämää, mitä kansantaloustieteilijät ja muut lobbarit kauhistelevat, parempi onkin leppoistaa siviilielämää. Eli kun ihminen on sitä mitä tuntee, niin saamalla rentoja tunteita on elämä leppoisampaa.
