Hyvät ja pahat ihmisryhmät

Kuppikunnissa tunteet eivät sekoitu, vaan paahtuvat tummemmiksi.

Monet klassiset ja suositut tarinat ovat puhtaita "hyvä vastaan paha" -asetelmia, esimerkkein vaikkapa Taru sormusten herrasta ja Tähtien sota. Samoin monen urheilujoukkueen kannattajat suhtautuvat hyvin eri lailla vastustajien kannattajiin verrattuna oman joukkueen kannattajiin. Samanlainen asenne tuntuu muuten pätevän esimerkiksi poliittisiin puolueisiin, uskontoihin ja rotuihin. Puhumattakaan liikenteessä, jossa ihmiset jaetaan autoilijoihin, pyöräilijöihin ja kävelijöihin, ja ryhmät ovat välillä lähes sotatilassa. Tai automerkin mukaan esimerkiksi bemari-, audi-, mersu- tai muihin kuskeihin liitetään tiettyjä piirteitä muiden kuskien joukossa. Hyvin monessa asiassa ihmiset jaetaan "meihin" ja "niihin", oikeastaan lähes kaikkessa mihin ihmiset suhtautuvat tunteella.

Pienemmässä määrin samanlaista asennetta voi nähdä esimerkiksi työpaikoilla, jossa organisaatio on jaettu eri ryhmiin tai osastoihin. Helposti nämä eri osastot pyrkivät kilpailemaan keskenään. "Eihän ne siellä markkinoinnissa/suunnittelussa/tehtaalla osaa mitään." Eli vaikka järjellä mietittynä tärkeämpää olisi suhtautua vaikkapa firman ulkopuolisiin kilpailijoina, niin kuitenkin nuo kilpailijat haetaan joskus lähempää. Joskus kuppikuntia muodostuu muuten vain organisaatioiden sisällä, ilman ulkopuolista ohjausta. Kaikilla ihmisillä tuntuu olevan tämä ajattelutapa, toisilla heikompana ja toisilla vahvempana.

Mikä voima saa ihmisen pyrkimään muodostamaan samanmielisiä ryhmiä? Ja miksi oma ryhmä koetaan oikeassa olevaksi ja hyväksi? Ja miksi tarvitaan vastapainoksi ulkopuolisia?

Todennäköisesti samanmielisessä ryhmässä ihminen saa eniten positiivista palautetta. Tällaisessa ryhmässä tuntee olevansa arvostettu, koska muiden mielipiteet ja ajatukset myötäilevät omia. Vaikka erilaisista ihmisistä koostuvassa ryhmässä oppisi enemmän, niin kuitenkin samanmielisessä ryhmässä on mukavampaa olla, ihan omanarvontunnon kannalta.

Mutta miksi tarvitaan muita? Onko vastaus kilpailu, eli ihminen vertaa itseään toisiin ja haluaa olla toisia parempi? Eli jotta voi olla muita parempi, helpoin tapa on kuvitella toiset huonommiksi kuin itse. Ja jottei tarvitse rikkoa samanmielistä ryhmää josta saa voimaa, niin helpointa on keksiä jokin ulkopuolinen huonommaksi. Tosin täysin ulkopuolinen ryhmä ei toimi, koska siitä ei saa tarpeeksi tunnetta. Aikaisemmin olen kirjoittanut ihmisen tarpeesta olla muita parempi (Kaikki ovat älykkäämpia kuin muut ja Paremmuuden taustasta), samoin myös kilpailemisesta (Kilpailu ihmisen perustarpeena), eli tavallaan nuo asiat ovat hyvin lähellä toisiaan, ja näitä samoja asioita olen mielessäni näemmä jo pidempään pyöritellyt.

Ja mahtaako vastustajien sijoittamiseen lähelle (siis mielummin oman firman toinen osasto toisen firman sijaan) johtua siitä, että läheisistä vastustajista saa paremmat tunteet (vai pitäisikö sanoa kiksit) kuin kaukana olevista tuntemattomista?

En tiedä oliko tuossa ajatuksenkulussa nyt mitään ihmeellistä, mutta siitä johtui mieleeni toinen ajatus. Nimittäin kun ihminen haluaa olla toisia parempi, ja tekee sen alentamalla muita, niin miksi siihen usein vielä liittyy jonkinlaista vihamielisyyttä?

Ehkä ihminen sisimmässään tajuaa ulkopuolisen huonommaksi mieltämisen teennäiseksi ja vääräksi teoksi, vaikkei se varsinaiseen tajuntaan nousisikaan. Siksi huono omatunto on kanavoitava johonkin ulkopuoliseen, jotta omanarvontunto säilyy. Joten helpointa on kuvitella tuo ulkopuolinen vihamieliseksi, ja siten keksiä tekosyy toisen huonoksi mieltämiseksi, jotta saa omatunnon äänen hiljaisemmaksi. Eli keksiä isompi ääni (tunne), joka peittää oman tunteen.

No jaa, jätetään taas tämä keittiöpsykologia tällä kertaa. Pitäisi ehkä lukea joitain tieteellisiä tutkimuksia asiasta.