Vapaa kilpailu ei siis takaa, että sähköä olisi käytännössä tarjolla joka hetki tarpeeksi. (Isot investoinnit harvoin tarvittaviin hetkiin eivät välttämättä ole sijoittajan kannalta houkuttelevia vaihtoehtoja.) Mutta toki valtio voi varautua energianpuutteeseen maksamalla tukia sähköyhtiöille tai ylläpitämällä omia voimaloitaan. Tämä maksaa kuitenkin rahaa, joka loppukädessä otettaisiin veronmaksajilta. Tämän määrä toki riippuen kuinka paljon varavoimaa täytyisi tukea. Äärimmillään tämä tarkoittaisi osittaista kapasiteetin tuplaamista, jos halutaan varautua tilanteeseen jossa koko maassa olisi pilvinen bläkätyyni sää ydinvoimaloiden huoltokatkojen aikaan.
Tässä tilanteessa pohjoismaiset sähkön yhteismarkkinat helpottavat tilannetta. Esimerkiksi jos Suomessa on tyyntä, niin Pohjanmerellä voi tuulla, tai ainakin Norjan vesivoimalat tuottavat sähköä. Isommassa ja monimuotoisemmassa yksikössä on huomattavasti epätodennäköisempää, että kaikki tuotantotavat ovat samanaikaisesti tauolla. Joten varavoimaan tarvitsee investointoida huomattavasti vähemmän, jos luotetaan markkinoiden toimivan ja tasoittavan kulutus- ja tuotanto huippuja ja notkoja. Tästä kulmasta katsoen siis "globalisaatiosta" on etua sekä kuluttajalle että valtiolle.
Sen sijaan esimerkiksi maataloudessa tai elintarviketeollisuudessa syntyy omituisia tilanteita, kun on vaikkapa halvempaa tuoda ulkomailla kasvatettua soijaa eläinten rehuksi, sen sijaa että käytettäisiin lähellä syntyneitä kala- tai teurasjätteita valkuaisaineen lähteenä. Soijan kasvatus kehitysmaissa tarkoittaa usein (sade)metsien raivaamista pelloiksi, ja halvemman työvoiman hyödyntämistä. Pelkästään kuluttajan rahaa katsoen käytäntö saattaa olla edullisin eli paras sijoittajalle, mutta sen kokonaisvaikutukset eivät välttämättä ole parhaat kansataloudelle. Sama pätee varmasti esimerkiksi kotimaisen kalan ja riistan käytössä, ulkomaiset päihittävät ne hinnallaan kuljetuskuluista huolimatta.
Tässä tilanteessa globalisaatio tarkoittaa joidenkin asioiden paikallisen hyödyntämisen vähenemistä, kun asiat tehdään toisaalla, mahdollisesti sitä seutua kestämättömästi hyväksikäyttäen. Joten vaikka globalisaatiolla on hyviä puolia, on sillä myös huonoja. Eli joskus globalisaation edut ovat parempia kuin haitat, joskus taas päinvastoin. Joten pitäisikö globalisaatiota kannattaa poikkeuksetta? Mielestäni ei. Entä pitäisikö taas Suomen tehdä oma talousalueensa ja tullimuurit ympärille? Mielestäni ei.
Eli globalisaatio tai maailmanlaajuinen vapaakauppa ei ole pelkästään positiivinen asia. Sitä toki kannattaa hyödyntää oikeissa asioissa, mutta sen renki ei pidä olla. Tämä on varmasti selvää jokaiselle, joka hiemankin käyttää omia aivojaan ajatteluun ilman ennakkoasenteita.
Mutta miksi sitten julkisessa keskustelussa globalisaatio, digitalisaatio ja muut trendit nähdään mustavalkoisina asioina? Joko niitä pitää kannattaa täydellisesti, tai sitten vastustaa ehdottomasti. Miksi järjen äänet, jotka tuovat asioita esille pohtien monelta kannalta, hukkuvat näiden äärimielipiteiden alle?
Miksi ihmiset arvottavat asioita? Eli jakavat ne hyviin tai pahoihin. Jotta niihin voisi paremmin suhtautua tunteella?
