Oletko viimeaikoina nähnyt uutisia kahvin hyvistä ominaisuuksia, suklaan tai punaviinin parantavista ominaisuuksista tai karppausruokavalion eduista? Tai kuullut ihmisten perustelevan miksi tarvitsevat jotain uutta hienoa kapistusta tai muodikasta vaatetta? Perusteet kuulostavat usein hyvin vakuuttavilta, ja usein niihin haluaa itsekin uskoa. Mutta oletko nähnyt yhtä mielenkiintoisia uutisia muista terveellisistä mutta vähemmän maukkaista ruuista kuten vaikka kaalista, perinteisistä kasviksista tai kalasta? Voisiko olla, että monet noista perusteluista ovat tavallaan tekosyitä, eli ensin on tehty päätös mitä halutaan, ja sen jälkeen haetaan parhaat päätöstä perustelevat asiat?
Ihmiset tuntuvat kieltävän tai vähättelevän tunteiden merkitystä omassa käyttäytymisessään. Kaikelle toiminnalle pyritään keksimään järkiperäinen syy, jolla toimintaa voidaan perustella, vaikka tosiasiassa tunteet ohjaavat valintoja. Näille perusteilla pidetään yllä omaa kuvaa järkiperäisesti toimivana ihmisenä, ja vähätellään tunteiden vaikutusta. (Joo, tätä aihetta olen käsitellyt jo monessa aiemmassa kirjoituksessani.)
Toisaalta myös ihmiset tuntuvät häpeävän omia tunteitaan. Jos vaikka jossain tehdään elokuva, jossa jonkun arvostetun henkilön toimet näytetään niin että tavalliset inhimilliset tunteet tulevat esille, aiheuttaa se laajaa kiinnostusta ja keskustelua. Jotkut pahastuvat kun esitettävää henkilöä ei kunnioiteta. Toisaalta muut ovat kiinnostuneita "tirkistelemään", näkemään toinen ihminen luonnollisena ja aitona.
Eli ihmisiä kiinnostaa ohjelmat, joissa näytetään muiden ihmisten tunteita. Selkein esimerkki tästä on tosi-TV-ohjelmat, mutta mikä tahansa ohjelma jossa joku ihminen käyttäytyykin tunteiden ohjaamana eikä järkiperäisesti, saa paljon huomiota. Ehkä katsojille on mukavaa nähdä että toinen onkin "raadollinen" ihminen järkiperäisen julkisivun alla. Vai pitäisikö painottaa edellistä lausetta toisin: "toinenkin on"? En nyt ota julkisia esimerkkejä tästä, tunteellisista syistä.
Joka tapauksessa tuntuu, että ihmiset sisällään tiedostavat oman tunteellisuutensa, mutta haluavat esittää "järkevää" julkisivua, jossa tunteiden vaikutus kielletään. Suoraan asiasta ei kuitenkaan puhuta, mutta kun asia paljastuu muiden kohdalla, niin siitä ollaan usein jopa vahingoniloisia. Silti kuitenkaan asiasta ei puhuta tai tunnusteta, ehkä pelosta että oma julkisivu pettäisi. Eli tunteiden vaikutus on tavallaan tabu.
Toki ihmiset puhuvat joistakin tunteista, kuten rakkaudesta, onnesta tai surusta. Mutta näistäkin varotaan kuitenkin puhumasta tuntemattomille joihin ei luoteta.
Jos ihmiset tunnustaisivat (itselleen ja muille), että tunteet ohjaavat heidän toimintaansa hyvin voimakkaasti, niin mitä se tarkoittaisi? Pessimistit varmaan vetäisivät asian äärimmäisyyteen väittäen, että sen jälkeen ihmiset toimisivat täysin holtittomasti ja lyhytjänteisesti, ja syyttäisivät vain omia tunteitaan teoistaan, ikäänkuin eivät itse olisi niistä vastuussa. Mutta tällainen äärimmäisyyteen vetäminen on sekin inhimillistä. Itse uskon, että pidemmällä aikavälillä ihmisten ymmärrys itsestään ja muista kasvaisi, mikä helpottaisi ihmisten välistä yhteiseloa. Nyt menee niin paksuksi siirapiksi, että on paras lopettaa tämä juttu tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti