Yksi nykyajan mantroista on kriittinen asenne, eli mihinkään ei pidä uskoa vaan on parempi luottaa omaan itseensä. Kaikki pitää kyseenalaistaa, jotta ei tule petetyksi. Tämä ilmiö kärjistyy julkisessa keskustelussa ja netin keskustelupalstalla, joissa yleensä ensimmäinen reaktio mihin tahansa esitettyyn asiaan on negatiivinen. Ja nämä negatiiviset vastaukset saavat yleensä paljon huomiota, koska ne kiinnostavat ihmisiä ja siksi myös media niihin helposti tarttuu.
Sen sijaan positiiviset vastaukset jäävät yleensä huomiotta, niistä ei (kukaan muu kuin alkuperäinen kirjoittaja) ole kiinnostunut. Joten ehkä senkin vuoksi positiivisia vastauksia ei tule yhtä paljon kuin negatiivisia, sillä positiivinen vastaus ei tunnu saavan itse mitään vastausta. Joten negatiivinen kriittisyys on vallannut pelikentän.
Mutta mitä sitten? Miksi kriittisyys negatiivisena asenteena olisi jotenkin haitallista? Sillä asenteella ei ainakaan tule petetyksi, mikä lienee hyvä asia nykyään. Vaikka alussa käytin sanoja kriittinen ja negatiivinen samassa yhteydessä, täytyisi ymmärtää että ne tarkoittavat eri asioita. Kriittisyydellä sen hyvässä mielessä tarkoitetaan tarkoin harkitsevaa tai punnitsevaa. Sen sijaan useimmat tuntuvat olevan kriittisiä merkityksessä arvosteleva, ja liittäisin tämän negatiivisyyteen. Harkitseva ja arvosteleva ovat eri asioita.
Usein tuntuu, että ihmiset menevät kaikissa asioissa äärimmäisyyksiin. Ensin jokin asia on muodissa, ja sitten seuraavassa hetkessä jokin toinen ja edelliset unohtuvat. Ja kun jokin asia on muodissa, vaikkapa hiilihydraattien huonot puolet, niin sitten mennään äärimmäisyyksiin ja karpataan. Sama tuntuu olevan kriittisen asenteen suhteen, siinäkin mennään äärimmäisyyksiin ja unohdetaan haluttu harkitseva-merkitys ja mennään ääripäähän eli negatiiviseen arvosteluun. Ja usein tässä arvostelussa tartutaan pikkukohtiin ja niiden kritiikillä saatetaan koko alkuperäinen viesti negatiiviseen valoon.
Kuitenkin negatiivinen asenne harvoin vie mitään asiaa eteenpäin. Jos tyrmää ja torjuu kaiken ulkopuolelta tulevan uuden, ei ikinä opi mitään uutta. Sen sijaan avoimella harkitsevalla asenteella toisen sanomisiin voi ymmärtää mitä toinen tarkoittaa, ja kenties löytää toisen näkökulman asioihin. Vastaavasti tätä uutta asiaa itse kehittelemällä pystyy kenties viemään ideaa pidemmälle ja liittää tai soveltaa sitä uusiin asioihin. Tiede on jo pitkään toiminut näin, eli tutkimus perustuu toisten töiden eteenpäinviemiseen. Toki harkitsevaa asennetta tarvitaan, sillä virheiden välttämisen lisäksi juuri tämä harkinta eli toisen ajatuksen ymmärtäminen ja sisäistäminen mahdollistaa ajatuksen jatkokehittämisen.
Eli kun yrittää ymmärtää toisen sanomisen positiivisessa mielessä eikä etsiä virheitä, saattaa löytää kultajyvän, jota ehkä alkuperäinen sanoja ei ole itsekään tajunut. Joten seuraavalla kerralla, kun joku esittää jotain typerää, niin torjumista parempi suhtautuminen asiaan olisikin vaikka yrittää ymmärtää miksi toinen sanoo kuten sanoo. Toki se vaatii ajattelua, eli on raskasta, mutta voi olla pidemmän päälle palkitsevaa.
perjantai 11. tammikuuta 2013
lauantai 5. tammikuuta 2013
Leimakirveiden ja nimien käytön haitallisuudesta
Julkisessa keskustelusta löytyy useita esimerkkejä tilanteista, joissa esimerkiksi jollekin asialle on keksitty uusi nimi tai termi kuvaamaan sitä, ja tämän termin käyttö on sitten vyörynyt laajalle mediaan ja yleistynyt välittömästi. Esimerkkejä vaikkapa politiikasta löytyy Veikko Vennamon aikaisista seteliselkärankaisista ja Mauno Koiviston sopuleista aina uusiin Timo Soinin letkautuksiin, vaikkapa jytky (joka on yksi asiallisimmista). Kaikki nämä ja useat muut keksityt uudet termit tarttuivat heti käyttöön.
Tuntuu että on erityisen tarttuvaa, kun käytetään vanhaa olemassaolevaa termiä kuvaamaan jotakin uutta asiaa. Monilla näistä termeistä kuvataan jotain asiaa (tai henkilöryhmää) yksinkertaistetusti, stereotyyppisesti. Ja usein vanhaan termiin littyy jokin merkitys tai vivahde, jota halutaan liittää uuden käyttökohteen asiaan. Eikö sopuli tosiaankin kuvaa mediaa hyvin, kun kaikki toimittajat juoksevat saman uutisen ja asian perässä? Vai tekevätkö kaikki toimittajat kuitenkaan niin? Harvoin asiat ovat niin yksinkertaisia, että niitä voisi reilusti kuvata yhdellä termillä. Eli saadaanko tuollaisen termin käytöllä ihminen vain näkemään asia tietyllä tavalla, riippumatta miten hyvin se pitää yhtä todellisuuden kanssa?
On melkein pelottavaa, kuinka helposti tällaisella nimien keksimisellä pystytään ohjaamaan ajattelua. Ihmiset saadaan näkemään jokin uusi asia samassa valossa kuin jokin vanha ja tutumpi asia. Usein tätä käytetään leimaamaan tai luokittelemaan jokin itselle vastenmielinen asia huonoon valoon, mutta samaa tekniikkaa voidaan käyttää myös positiivisessa mielessä, eli kuvaamaan jokin epämiellyttävä asia positiivisemmassa valossa. Esimerkkeinä tällaisista kaunistelluista kiertoilmauksista on esitetty vaikkapa aikuisviihde (pornon tai erotiikan sijaan) ja toimintaelokuva (väkivaltaisen sijaan). Ja täytyy myöntää, että monta tällaista leimaamista olen itsekin niellyt, nähnyt asian uuden termin valossa.
Toki ihmiset ovat havainneet tämän asian, ja epäonnistuneille kaunisteleville kiertoilmauksille naurahdellaan. Toki myös tunnistetaan ihmisiä jotka pyrkivät jatkuvasti leimaamaan jotain asioita, ja näillekin on keksitty termi, eli "leimakirveen heiluttajat". Tässäkin on hauskasti käytetty vanhaa termiä kuvaamaan asiaa, eli käytetty samaa tekniikkaa mistä termillä muita syytetään.
Mutta miksi tällainen nimeäminen on sitten niin tehokasta? Liittyykö se ihmisen tapaan ajatella? Tuntuu nimittäin että ihmisen tapa oppia on luokittelu eli kategorisointi. Kun jokin uusi asia osataan nimetä, niin sen käsittely on heti paljon helpompaa. Ainakin itse opin asioita helpoiten, kun osaan liittää ne jo tietämääni tietoon. Näin saan jäsenneltyä asian olemassaolevan käsitykseni pohjalta, joten ne on helpompi muistaa ja ymmärtää suhteita muihin asioihin.
Joten kun asioita leimataan tai luokitellaan vanhoilla termeillä, saadaan asia esitettyä nopeasti ja ymmärrettävästi. Tämä on paljon helpompaa ja kivuttomampaa oppimista vastaanottajalle kuin ymmärtää jokainen asia itsenäisenä kokonaisuutena. Ehkä tässä on jotain liittymää intuitiiviseen ajattelun tehokkuuteen analyyttiseen ajatteluun verratuna, josta jo aiemmin kirjoitin. Eli harva ihminen jaksaa pohtia asiaa perusteellisesti, kun on paljon nopeampaa ja vaivattomampaa vain yhdistää ja liittää uusi asia olemassaolevaan tietoon.
Ja jos tätä ominaisuutta käytetään hyväksi, voidaan helposti syöttää valmiita ajatuksia toisten ihmisten aivoihin. Karrikoiden ja leimaten voisi sanoa tällaisen asioiden nimittelyn olevan aivopesua. Mutta jotta en sortuisi siihen mistä itse syytän, niin lopputulokseksi tästä pohdinnasta pitäisi jäädä, että mieti ja pohdi asioita itse äläkä luota toisten keksimiin nimiin, vaikka se hankalampaa ja hitaampaa onkin.
Tuntuu että on erityisen tarttuvaa, kun käytetään vanhaa olemassaolevaa termiä kuvaamaan jotakin uutta asiaa. Monilla näistä termeistä kuvataan jotain asiaa (tai henkilöryhmää) yksinkertaistetusti, stereotyyppisesti. Ja usein vanhaan termiin littyy jokin merkitys tai vivahde, jota halutaan liittää uuden käyttökohteen asiaan. Eikö sopuli tosiaankin kuvaa mediaa hyvin, kun kaikki toimittajat juoksevat saman uutisen ja asian perässä? Vai tekevätkö kaikki toimittajat kuitenkaan niin? Harvoin asiat ovat niin yksinkertaisia, että niitä voisi reilusti kuvata yhdellä termillä. Eli saadaanko tuollaisen termin käytöllä ihminen vain näkemään asia tietyllä tavalla, riippumatta miten hyvin se pitää yhtä todellisuuden kanssa?
On melkein pelottavaa, kuinka helposti tällaisella nimien keksimisellä pystytään ohjaamaan ajattelua. Ihmiset saadaan näkemään jokin uusi asia samassa valossa kuin jokin vanha ja tutumpi asia. Usein tätä käytetään leimaamaan tai luokittelemaan jokin itselle vastenmielinen asia huonoon valoon, mutta samaa tekniikkaa voidaan käyttää myös positiivisessa mielessä, eli kuvaamaan jokin epämiellyttävä asia positiivisemmassa valossa. Esimerkkeinä tällaisista kaunistelluista kiertoilmauksista on esitetty vaikkapa aikuisviihde (pornon tai erotiikan sijaan) ja toimintaelokuva (väkivaltaisen sijaan). Ja täytyy myöntää, että monta tällaista leimaamista olen itsekin niellyt, nähnyt asian uuden termin valossa.
Toki ihmiset ovat havainneet tämän asian, ja epäonnistuneille kaunisteleville kiertoilmauksille naurahdellaan. Toki myös tunnistetaan ihmisiä jotka pyrkivät jatkuvasti leimaamaan jotain asioita, ja näillekin on keksitty termi, eli "leimakirveen heiluttajat". Tässäkin on hauskasti käytetty vanhaa termiä kuvaamaan asiaa, eli käytetty samaa tekniikkaa mistä termillä muita syytetään.
Mutta miksi tällainen nimeäminen on sitten niin tehokasta? Liittyykö se ihmisen tapaan ajatella? Tuntuu nimittäin että ihmisen tapa oppia on luokittelu eli kategorisointi. Kun jokin uusi asia osataan nimetä, niin sen käsittely on heti paljon helpompaa. Ainakin itse opin asioita helpoiten, kun osaan liittää ne jo tietämääni tietoon. Näin saan jäsenneltyä asian olemassaolevan käsitykseni pohjalta, joten ne on helpompi muistaa ja ymmärtää suhteita muihin asioihin.
Joten kun asioita leimataan tai luokitellaan vanhoilla termeillä, saadaan asia esitettyä nopeasti ja ymmärrettävästi. Tämä on paljon helpompaa ja kivuttomampaa oppimista vastaanottajalle kuin ymmärtää jokainen asia itsenäisenä kokonaisuutena. Ehkä tässä on jotain liittymää intuitiiviseen ajattelun tehokkuuteen analyyttiseen ajatteluun verratuna, josta jo aiemmin kirjoitin. Eli harva ihminen jaksaa pohtia asiaa perusteellisesti, kun on paljon nopeampaa ja vaivattomampaa vain yhdistää ja liittää uusi asia olemassaolevaan tietoon.
Ja jos tätä ominaisuutta käytetään hyväksi, voidaan helposti syöttää valmiita ajatuksia toisten ihmisten aivoihin. Karrikoiden ja leimaten voisi sanoa tällaisen asioiden nimittelyn olevan aivopesua. Mutta jotta en sortuisi siihen mistä itse syytän, niin lopputulokseksi tästä pohdinnasta pitäisi jäädä, että mieti ja pohdi asioita itse äläkä luota toisten keksimiin nimiin, vaikka se hankalampaa ja hitaampaa onkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)