Kritiikki, vastenmielinen sana vastaanottaa

"Haluatko kuulla kritiikkiä?" Tuo kysymys nostaa varmasti meidät kaikki varpaisillemme, valmiina puolustautumaan. Kritiikki mielletään yleensä kielteisiin asioihin, eli positiivista palautetta ei sanota kritiikiksi. Mutta miksi negatiivisen kritiikin vastaanotto on vaikeaa ihmiselle?

Netistä löytyy paljon hyviä ohjeita kritiikin antamiseen, mutta vähemmän sen vastaanottamiseen. Antamisessa yleensä neuvotaan olemaan menemättä henkilökohtaisuuksiin, kritisoimaan mielummin tekemistä eikä tekijää, tai käärimään kritiikki hyvän palautteen sekaan. Lyhyesti sanoen, huomioimaan toisen tunteet. Harvemmin kuitenkaan kritiikin antajaa neuvotaan miettimään omia tunteitaan tai miettimään kritiikin perusteita, jolloin voitaisiin välttää mahdolliset väärinymmärrykset ja ihmisten erilaisista arvoista johtuvat ristiriidat.

Mutta kuitenkin kritiikin antaminen on usein paikallaan, ainakin jotta mahdolliset ristiriidat tulevat esille ja niitä voidaan pohtia. Toki idealistisessa maailmassa ongelmista ja ristiriidoista olisi parempi keskustella tasavertaisesti ja pyrkiä yhdessä ratkomaan ongelmat. Mutta tasavertainen keskusteleminen ei ole helppoa, varsinkin jos toinen haluaa tuoda esiin ongelman joka hänen mielestään johtuu toisesta.

Kritiikin vastaanottamiseen löytyy myös huonoja ohjeita, kuten esimerkiksi: "Ota rakentava kritiikki vastaan rakentavasti. Muistathan, että kyseessä on lahja." Toki tuo naiivi ohje on irroitettu asiayhteydestään, mutta silti ohje ei auta itse ongelmaan, eli juuri miten osata ottaa kritiikki vastaan rakentavasti. Jos ihminen olisi tunteeton kone eikä epämiellyttävät asiat nostaisi epämiellyttäviä tunteita, niin silloin kritiikki olisi helppoa ottaa vastaan rakentavasti. Mutta juuri kritiikin nostattamien epämiellyttävien tunteiden takia kritiikkiä on vaikea ottaa vastaan. Meillä kaikilla on tunteet, jopa psykopaateilla, ja tunteet laukeavat aivoissa monta kertaa nopeammin kuin älyllinen ajattelu (tämä on ilmeisesti luonnossa elinehto). Joten kun joku kritisoi sinua tai jotain tekemääsi johon sinulla on tunneside, astuvat tunteet peliin paljon nopeammin kuin ehdit sanoa "rakentavasti". Ja niin kauan kuin tunteet vellovat mielessäsi, et pysty kunnolla järkiperäiseen toimintaan eli pohtimaan asioita rakentavasti, vaan vaistot ja syvältä kumpuavat toimintamallit yliajavat ajattelun. Joten tässä vaiheessa loogiset ohjeet kritiikin vastaanottamiseen eivät toimi, vaikka kuinka hyvää tarkoittavia ne olisivatkin.

Mutta miksi sitten kritiikki aiheuttaa meillä niin voimakkaan tunnereaktion? Voisiko kyse olla puolustautumisesta, eli ikävät sanat laukaisisivat jonkinlaisen eloonjäämisvietin jotta keho olisi valmis puolustautumaan? En tiedä onko joillain evoluutiobiologeilla houkutusta pohtia näin, eli johtaa kaikki yksinkertaisista perusasioista. Kuitenkin mielestäni tuo tuntuu aika kaukaa haetulta, sillä jos joku tulee antamaan kritiikkiä ystävälliseltä näyttäen ja normaalin äänenpainoin, niin en usko siitä syntyvän vaistoa fyysisestä hyökkäyksestä jota vastaan pitäisi puolustautua. Mutta kuitenkin tuollainenkin arvostelu nostattaa vastareaktion.

Joten ehkä kritiikin vastaanottamisen vaikeus johtuukin jostain "korkeamman" tason ominaisuudesta? Mutta mikä se ihmisen ominaisuus sitten on? Haluaako ihminen pitää minäkuvansa eheänä ja itsetuntonsa korkealla, ja kritiikki loukkaa tätä? Vai johtuuko kritiikin vastaanoton vaikeus tuosta "epätasa-arvosta" eli hierarkkisuudesta, eli kritiikin antaja on tilanteessa ikäänkuin korkeammalla kuin vastaanottaja? Nuo molemmat (minäkuvan säilyttäminen ja hierarkkisuus) ovat vahvoja vaistoja ihmisen käyttäytymisessä, joten en osaa vastata onko niistä vai jostain muusta kyse, kun kritiikki laukaisee voimakkaan tunnereaktion.

Enkä ole oikein löytänyt hyvää lähdettäkään, jossa asiaa olisi tutkittu tästä näkökulmasta, halusta ymmärtää ihmisen käyttäytymistä ja tunnereaktioita. Joten ehkä nyt on vain parasta jättää syiden pohdinta taka-alalle, ja miettiä miten tuota tunnereaktioita pystyisi käsittelemään. Yksi maininnan arvoinen ohje löytyi netistä, eli elokuvamenetelmä. Tuo ohje antaa vinkin kuinka pystyy etääntymään omista tunteistaan miettiessään kritiikkiä.

Keskustelun sietämätön vaikeus, eli miksei filosofia toimii ihmisten kesken?

Aina joskus keskustelut menevät jankkaamiseksi, jossa kumpikin puoli vain toistaa omaa näkökantaansa. Tätä toistensa ohi puhumista tapahtuu niin politiikassa, netin keskustelupalstoilla kuin myös aivan tavallisessa elämässä. Sen sijaan että Hegelin dialektiikan tavoin olisi ensin teesi eli yksi näkökulma asiaan, sitten antiteesi eli vastakkainen näkemys, ja nämä yhdistämällä (kolmannesta näkökulmasta) voitaisiin löytää synteesi eli näkemys joka löytää ensimmäisen ja toisen väitteet totuudet ja yhdistää ne. Näin ihmisen sisäinen ajattelu kehittyy Hegelin mukaan; useista yksipuolisista väitteistä kehittyy kokonaisuuden sisältävä totuus.

Tuota Hegelin dialektiikan ajatusta olisi houkuttelevaa soveltaa myös ihmisten väliseen kommunikaatioon, jossa eri ihmiset esittäisivät nuo vastakkaiset yksipuoliset näkemykset, ja yhdessä pääsisivät yhteisymmärrykseen. Mutta usein näin ei käytönnössä tapahdu, eli syntyy alussa mainittua jankkaamista, eikä synteesiä löydy. Eli kuten filosofiassa yleensä, asiat voidaan esittää hienoina ja vetoavina teorioina, mutta käytännön ihmiselämä on kuitenkin monimutkaisempaa.

Joten miksi tuo dialektiikan teoria ei usein toimi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa? Miksi ihmisen, joka on juuri esittänyt teesin, on vaikea hyväksyä toisen vastakkaista näkökulmaa eli antiteesiä? Onko siis syy tässä ensimmäisessä, joka ei hyväksy toisen antiteesiä, vaan puolustaa omaa ensimmäistä väitettään? Tuo viimeinen kysymys on taas filosofista asioiden yksinkertaistamista yhdistettynä syyllisten etsintään, jossa mennään metsään yrittämällä kehittää yksinkertainen teoria pohjimmiltaan monimutkaiseen asiaan. Toki voitaisiin sanoa että syy on jommassakummassa ja että toisen olisi pitänyt toimia toisin, kun teoria ei toimi.

Mutta yritetäänpä sisäistä dialektiikkaa, eli miksei dialektiikka usein toimi ihmisten välisessä keskustelussa? Se johtuu mielestäni ihmisten tunteiden huomiotta jättämisestä. Ja sitä on vaikea kuvata selkeänä teoriana. Kuitenkin ihmisillä erilaiset tunteet ovat mukana kun he esittävät väitteitä keskustelussa. Usein tällaisten väitteiden esittämisen motiivi on saada vahvistusta tai hyväksyntää omalle itselleen tai itsetunnolleen, Tällainen hyväksyntä tuo ihmisille positiivia tunteita, ja sellaisia ihminen usein ensisijaisesti hakee, eikä totuutta. Eli kun ihminen esittää jonkun omasta mielestään oivallisen väitteen, niin hän toivoo saavansa positiivista palautetta, tunnustusta tälle ajatukselle. Sen sijaan kun joku väittääkin vastaan esittämällä toisen, vastakkaisen väitteen, ei alkuperäisen väitteen esittäjä saa haluamaansa tunnustusta omalle esitykselleen ja hän toistaa omaa väitettään. Tämä taas tuntuu tyrmäykseltä vastakkaisen väitteen esittäjästä, joten hän alkaa puolustaa omaa vastaväitettään. Tämä jatkuu epämääräisen ajan, eikä yhteistä näkökulmaa synny, kun kumpikin puolustaa omaa väitettään.

Toki aina näin ei tapahdu. Silloin ehkä väitteiden esittäjillä eivät tunteet ole vahvasti mukana, eli asia ei herätä heissä tunteita, tai sitten he osaavat tunnistaa omat asiaan liittyvät tunteensa (tunneälyä). Jos ihminen pystyy tähän, eli vastaanottamaan väitteen joka ei tuotakaan hänelle positiivista tunnetta, on se tietenkin hienoa. Mutta miksei se ole helppoa? Kyse on samasta asiasta kuin kritiikin antaminen ja vastaanottaminen. Jos joku on käyttänyt aikaansa ja miettinyt ja kehittänyt jotain tuotosta, oli se sitten jokin taiteellinen näytöskappale, kirja, sävellys tai vaikkapa mietitty väite keskustelupalstalla, on tuohon asiaan lähes välttämättä syntynyt tunteellinen side. Sitten jos kritiikin esittäjä tyrmää tuon tuotoksen, ollenkaan tajuamatta tai noteeraamatta tuotoksen keskeistä ideaa, on tuollainen kritiikki tietenkin hyvin vaikea ottaa vastaan. Synteesiä on hyvin vaikea rakentaa, koska tunteet yliajavat järkiperäisen ajattelun.

Ja usein kritiikin esittäjällä, oli se sitten jonkin media kriitikko tai muu henkilö, on oma tunnesiteensä omaan kritiikkiinsä. Hän puolestaan haluaa positiivista palautetta eli hyväksyntää oman tuotoksensa keskeiselle ajatukselle. Ja kun tähän kritiikkiin vastataan vain toistamalla alkuperäistä väitettä, ei tunnustusta tule, joten pyörä on valmis.

Joten mitä siis voitaisin tehdä, jotta ihmisten välinen keskustelu sujuisi jouhevammin? Mielestäni on aivan turhaa esittää etteivät tunteet saisi vaikuttaa asiaan, sillä tunteet kuitenkin vaikuttavat sekä alkuperäisen väitteen että kritiikin esittäjään. Eli tässä tapauksessa toisen syyttäminen tunteellisuudesta ei ainakaan vie asiaa eteenpäin (vaikka tunteita se voi viedä), sillä tunteet on myös syytöksen esittäjällä. Joten oikeastaan parasta mitä ihminen voi tehdä, on miettiä omaa suhdettaan asiaan. Toista on paljon vaikeampi muuttaa kuin itseään. Joten jos pystyy ymmärtämään ja tunnustamaan omat asiaan liittyvät tunteensa (oli se sitten hyväksynnän saamista tai jotain muuta), niin pystyy ehkä myös ymmärtämään toisen vastaavat tunteet. Ja kun niiden ymmärtämisen jälkeen pystyy ehkä myös huomioimaan ne, ja muokkaamaan omaa käyttäytymistään. Eli palataksemme Hegelin dialektiikkaan, jos antiteesin esittäjä pystyy myös hyväksymään ja tunnustamaan teesin väitteet, on synteesin saavuttaminen helpompaa.

Tämäkin on hieno teoria ja ohje. Kuitenkaan en itsekään sitä osaa aina seurata, vaan aina välillä syntyy jankkaamista. Ja herkkänä ihmisenä minulla kai pitäisi olla hyvät edellytykset tuota ohjetta seurata. Vaikka voisin väittää, että syy on toisessa kun itse osaan huomioida toisen tunteet, niin tuollainen väite olisi varsin epärehellinen. Vaikka tuo ohje olisi varsin hyvä elämänohje, niin kuitenkin sekin olettaa että ihminen voisi toimia tunteensa sivuuttaen. Ja kun se ei ole mahdollista, ei tuokaan elämänohje ole absoluuttinen kaiken ratkaiseva ohje.

Joten päädyttiinkö tässä taas ratkaisemattomaan? Mitä se tarkoittaisi?