Paremmuuden taustalla ihmisyyden peruspiirre

Ihmisen älykkyys kirkastuu etsiessään keinoja nähdä itsensä muita parempana.

Talouskehitys, menestys, kunnianhimo, kilpailuhenkisyys, kuppikuntaisuus, rasismi. Monta termiä, positiivisia ja negatiivisia, mutta onko niillä mitään yhteistä?

Eräs filosofian luennoitsija sanoi, että hierarkkisuus voisi olla ihmisen erityispiirre. Hierakkisuudella tarkoitettiin ihmisen taipumusta luokitella asiat ja toiset ihmiset parempiin ja huonompiin. Ja kun ihminen luokittelee toisia eriarvoisiin ryhmiin, niin tavallisesti aina ihminen lukee itsensä siihen parempaan ryhmään.

Toki ihminen älykäänä eläimenä osaa kontrolloida käyttäytymistään ja esittää tilanteeseen sopivaa roolia, mutta pohjimmiltaan tuo parempana olemisen tunne on kuitenkin ihmisessä hyvin voimakas. Ihmiset käsittelevät tätä tunnetta eri tavalla. Osalla se herättää kilpailuhenkisyyttä ja toimintaa. Osa näkee (tai haluaa nähdä) maailman sellaisessa valossa jossa on itse parempi kuin muut, eli he muokkaavat omaansa tai maailman kuvaa. Pieni osa ei petä itseään vaan masentuu.

Kun tuo parempana olemisen halu kanavoituu positiiviseksi tekemiseksi, seuraa siitä kehitystä. Ihminen on valloittanut maapallon ja on teknisesti ja kulttuurillisesti paljon edellä muita eläinlajeja. Ihminen on parantanut omaa elintasoaan hurjasti verrattuna esihistorialliseen aikaan. Mutta miten tuon kehityksen voisi selittää? Miksi ihminen kehittää asioita "parempaan" suuntaan jatkuvasti ja uskomattomalla tarmolla, vaikka perustarpeet olisivat kunnossa?

Tuo perustarpeet-sana tuossa on hyvä aasinsilta Maslow'n tarvehierarkiaan. Tosin mielestäni Maslow'n teoria on yksinkertaistava, joten ennemmin suosittelisin muita tarveteorioita. Kuitenkin asiani kannalta tuo parempana olemisen tarve osuu Maslow'n luokkaan 4. eli arvostuksen tarpeet, eli näkemällä muut ihmiset hierarkkisena voi tuntea arvostusta. Toisaalta myös ylin luokka 5. eli itsensa toteuttamisen tarve voi kummuta samasta lähteestä, eli tekemällä jotain erityistä, parempaa kuin muut, voi tuntea toteuttavansa itseään.

Vaikka tuossa tarvehierarkiassa asiat nähdään positiivisessa ellei jopa romanttisessa valossa, niin yhtä lailla tarpeet voivat kanavoitua toisenlaisten tunteiden ja toimintojen kautta. Jos ihmisellä on tarve olla parempi kuin muut, niin havainnot joissa näin ei ole saattavat aiheuttaa ikäviä tunteita, kuten esimerkiksi kateutta. Toisaalta myös halu nähdä muut ryhmät huonompina voi johtaa rasistiseen ajatteluun ja kielteisen asenteen vahvistamiseen.

Joten jos nyt palataan alun positiivisiin ja negatiivisiin termeihin, niin ehkäpä voisi sanoa niiden kasvavan samasta juuresta. Eli tarve niihin voisi olla sama, mutta niiden ilmenemistapa suhteessa muihin ihmisiin tekee niistä joko positiivisia tai negatiivisia. Ehkä vahvan omanarvontunnon omaavat ihmiset toimivat paremmin tavalla joka mielletään positiivisena, kun taas heikomman itsekuvan omaavat vertaavat itseään selkeämmin muihin aiheuttaen negatiivisiä tunteita. Vähän kuin Maslow'n tarvehierarkian tasot 4 ja 5, toistä pidetään normaalina ja toista ylevänä. Joten voisiko nuo kaksi tasoa yhdistää, ja todeta että niiden erot johtuvat muista seikoista? Eli voisiko hierarkkisuudella selittää kaiken tämän?

Ja kun aiemmin syytin Maslow'ta yksinkertaistamisesta, niin tasapuolisuuden vuoksi on nyt syytettävä myös itseäni samasta asiasta, jos yritän yhdellä hierarkkisuuden teorialla selittää monimutkaista ihmisten käyttäytymistä. Joten ammutaan hahmottelemani teoria alas, ja sen sijaan pitäisikin ehkä miettiä mitä tällä voisi oppia omasta itsestään?

Onko tämän ajatuksen opetus se, että ihmisen perusluonteeseen kuuluu itsensä vertaaminen muihin? Ja riippuen muista asioista tuo vertaaminen voi johtaa erilaisiin asioihin? Eli taaskin voitaisiin palata paljon mainostamaani tunneälyyn, eli tunnistamalla omat tunteensa osaa käsitellä niitä paremmin. Eli hyväksymällä että jokaisen ihmisen tarvitsee tuntea olevansa hyvä, voi kenties hyväksyä tuon tarpeen paremmin ja täyttää sen tavoilla jotka eivät ole negatiivisia muiden ihmisten kannalta.

Olipas pitkä ajatuksen kiertopolku, mutta päädyttiin kuitenkin vanhaan ja tuttuun asiaan. Niinhän se yleensä ihmisiä koskevissa asioissa käy, samat asiat on keksitty jo antiikin aikana, mutta silti kaikkien täytyy keksiä ne itse omilla tavoillaan.

Descartesin virhe

Luin juuri Antonio Damasion kirjan Descartesin virhe, alaotsikolla Emootio, Järki ja ihmisen aivot. Se antaa uutta (noh, vuodelta 1994) tietoa ihmisen aivojen ja järjen toiminnasta, erityisesti kuinka aivot käsittelevät asioita neurotieteiden näkökulmasta. Oma kiinnostukseni on kohdistunut ehkä enemmän asian psykologiseen puoleen, mutta oli mukava saada tietoa toisestakin näkökulmasta.

Ehkä tiivistetysti kirjan voisi tiivistää takakannen sanoin: Damasio väittää, että rationaaliset päätökset eivät perustu yksinomaan logiikkaan, vaan niissä tarvitaan myös emootiota ja tunteita. Jos jäi vaivaamaan, että mikä se Descartesin virhe sitten oli, niin lue kirja. Suosittelen. 

Olen monessa aiemmassa kirjoituksessa liipannut tuota aihetta, yrittäen tuoda esiin tunteiden vaikutusta ihmisen toimintaan. Siksi oli mukava lukea aiheesta jonkun muunkin ajatuksia, varsinkin kun niillä oli vahva tieteellinen perusta. Eli yhdyn mielelläni kirjailijan ajatukseen, että nykymaailmassa järjen ja logiikan osuutta yliarvioidaan tunteiden kustannuksella, ja tämä epä-tunneälykäs asenne haittaa ihmisten ymmärtämistä. Paljon tarkempi kuva ihmisten omasta käyttäytymisestä saataisiin, kun tunnustettaisiin tunteiden osuus.

Sanontoja maailman monimutkaisuudesta

Poikkeus ei vahvista sääntöä, mutta esimerkki kylvää säännön idun.

Onko kukaan koskaan selittänyt sinulle uutta asiaa teoreettisesti? Yksinkertainen esimerkki matematiikasta, kuvittele selittäväsi lapselle "laskemalla lukujen summa ja jakamalla se lukujen määrällä saadaan keskiarvo". Jos lapsella ei ole ennaltaan käsitystä keskiarvosta, niin tuota sääntöä on vaikea sisäistää eikä lause kerro mitään. Mutta kun otetaan esimerkki, luvut 4 ja 5, niin niiden keskiarvo on (4+5)/2  eli 9 jaettuna 2:lla eli 4 ja puoli. Kun ihminen saa näin havainnollisen kuvan asiasta, niin sen jälkeen tuon säännönkin tajuaa ja muistaa.

Sama pätee myös aikuisten asioissa. Asia on helpompi tajuta, jos siitä pystyy muodostamaan kuvan mieleensä, ja kuvan muodostaminen on helpompaa konkreettisilla ja tutuilla asioilla. Usein tämä johtaa myös siihen, että "säännöt" joita ihminen luo mieleensä, ovat paljon yksinkertaisempia kuin todellisuus.

Sama asia ilmenee myös esimerkiksi nettikeskusteluissa, varsinkin asioissa joissa muodostetaan stereotypioita monimutkaisista asioista. Ja varsinkin ihminen on monimutkainen. Joten kun vaikka joku esittää esimerkin, jossa johonkin ihmisryhmään kuuluva on tehnyt jotain, niin monille on luontaista muodostaa tästä esimerkistä sääntö, että kaikki tähän ihmisryhmään kuuluvat tekevät noin. Ja tämä taipumus on vielä vahvempi, jos kyseessä on asia johon halutaan uskoa, sillä tällöin vastaesimerkit jäävät poikkeuksina huomioimatta.

Yhdellä virkkeellä ei pysty esittämään mitään asiaa täydellisesti. Ei edes tällä.

En tiedä johtuuko ihmisen tavasta ajatella tai hahmottaa maailmaa, mutta tuntuu olevan kovin yleistä tarve määrittää asiat yksinkertaisesti. Asiat halutaan sanoa lyhyesti ja kaikenkattavasti, ja pitää näitä sanottuja asioita sääntöinä. Pahimmillaan sen tarkoittaa asioiden yksinkertaistamista stereotypioiksi, jotta ne voisi käsittää. Mutta koska maailman asiat ovat monimutkaisia, ei niitä kattavasti pysty esittämään lyhyesti, vaan siihen tarvitaan useampia lauseita. Samalla niistä kai katoaa hohdokkuus ja mielenkiinto.