Ihmistyypeistä, organisaatioista ja utopioista

Aiemmin ensimmäisessä kirjoituksessani kirjoitin yrityksen organisaatiosta ja eri ihmistyypeistä. Siinä päädyin idealistisena pitämääni ajatukseen, että paras organisaatio olisi sellainen, jossa ylimpänä johdossa olisi hierarkkinen vastuunjakoon perustuva organisaatio, ja sen perustana yhteistyöhön perustuvia tiimejä eli esimerkiksi Scrum-pohjaisia itseorganisoituvua ryhmiä. Tämä olisi siis kompromissi, joka voisi toimia erilaisten ihmistyyppien välillä.

Maailma ja ihmiset eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, että jollain yhdellä ratkaisulla saataisiin kaikissa tilanteissa toimiva järjestelmä. Nykyään uskon, että mitään lopullisia ratkaisuja tai totuuksia ei ole mahdollista löytää, ainakaan jos niihin liittyy ihminen. Mutta se ei tarkoita, etteikö asioita pitäisi pohtia ja yrittää parantaa. Sillä totuus ihmisten toiminnasta löytyy yksityiskohdista (ei suurista linjoista), ja vain selvittämällä ja tunnistamalla näitä yksityiskohtia voidaan asioita viedä eteenpäin.

Joten otetaanpa pari esimerkkiä, jolla alussa esittämääni mallia voitaisiin kritisoida. Jos jonkun organisaation ylin taso on jaettu eri vastuualueisiin (siiloihin), niin kuinka toimintaa voidaan mukauttaa muuttuvassa maailmassa? Esimerkiksi jos vaikkapa jonkin organisaation eri yksiköillä on tietty vuosittainen budjetti, mutta jonain vuonna jokin yksikkö ei tarvitsisikaan toimintaansa kaikkea rahaa, niin palautuuko ylimääräinen raha yhteiseen käyttöön? Jos yhtään tunnet esimerkiksi valtion eri laitoksia, niin tiedät varmasti että näin ei käy, vaan loppuvuonna tehdään hankintoja jotta kaikki rahat saadaan kulutettua. Jos rahoja palautettaisiin, niin olisi vaara että seuraavana vuonna ei saisikaan enää sitä alkuperäistä summaa. Ja toisaalta onhan omalle organisaatiolle parempi käyttää rahat itse kuin antaa ne jonkun toisen käyttöön (tämä on siis tunneasia, näin ihmiset vain toimivat). Joten vastuujako eri laitoksiin ei toimi optimaalisesti. Tätä ongelmaa on varsinkin yrityksissä pyritty hoitamaan esimerkiksi johtoryhmillä, jotka yhdessä päättävät ja sitoutuvat yrityksen kokonaisstrategiaan. Eli myös ylimmällä tasolla Scrum-tyylinen toiminta auttaa.

Toisaalta on myös aika utopistista kuvitella, että "alimman" tason työyhteisöt toimisivat hienosti itseohjautuvina ja tasa-arvoisina ryhminä, sillä ihmisluonne on ajatuksen heikoin lenkki. Katsantokannasta riippuen joko joku tuntee ettei saa tarpeeksi arvostusta omalle hyvälle työlleen, tai joku toinen huonompi työntekijä saa liikaa arvostusta. Kunnianhimo ja kateus ovat kaksi helppoa esimerkkiä inhimillisyydestä. Toki osaava vetäjä voi innostaa ihmisiä toimimaan yhteen ja selvitellä näitä hiertäviä ristiriitoja, ja tämä on juuri sitä yksityiskohtien "God is in the Details" -ajattelua, jossa valmiit isot mallit eivät auta, vaan samoja pyöriä on pyöritettävä yhä uudestaan ja uudestaan, aina hieman eri tavalla.

Eli onko siis ihmisluonto epätäydellisyydessään ihmisen pahin vihollinen? Ja ihmisluonnolla tässä tarkoitan juuri ihmisten tunteisiin perustuvaa käytöstä, joka on selvästi suurin ihmisen toiminnan ohjaaja. En tunne yhtäkään oikeasti analyyttistä ihmistä, vaan tunnereaktiot ohjaavat kaikkia ihmisiä. Jos et tätä usko, niin lue vaikkapa David Golemanin Tunneäly-kirja, varsinkin sen kuvaukset aivojen toiminnasta. Esimerkkejä ihmisaivojen toiminnan "oikopoluista" on esitetty myös varsin usein television dokumenteissa (Prisma yms).

Kun ihmisluonto on mitä on, niin voiko maailmaa parantaa mitenkään? Jos uskon että utopiaa ei voi olla, jos siellä on ihmisiä, niin voiko edes onnellista taivasta olla olemassa? En siis usko, että joku voisi keksiä jonkun uuden maailmanjärjestyksen, joka olisi ylivertainen esimerkiksi demokratiaan nähden (vaikka demokratiaa parempia järjestelmiä tulevaisuudessa varmaan tulee). Joten kun suurta kaiken korjaavaa ratkaisua ei ole, niin myös maailmassa kaikkien ihmisten pitäisi vain parantaa omaa elinympäristöään pienillä teoilla.

Ja omaa elinympäristöään voi parhaiten parantaa parantamalla itseään. Uskon että siinä yksi päätekijä on omien tunteiden ymmärtäminen, eli se tunneäly. Vasta tunnistamalla, tunnustamalla ja ymmärtämällä omía reaktioitaan ja käytöstään voi paremmin ymmärtää muita.

Hiilitulleista kilpailuun ihmisen perusluonteena

Osmo Soininvaaralta tuli taas näkökanta, jonka suuntaista olen itsekin aiemmin pohtinut. Ehkä siis on aika jatkaa myös ajatusta omasta näkökulmasta. Yleinen asenne päättäjien ja talousasiantuntijoiden keskuudessa tuntuu olevan, että talouskasvu ja vapaakauppa on välttämätöntä. Kuitenkin toiset asiantuntijat pitävät nykyistä menoa kestämättömänä maapallon luonnon kannalta.

Joten spekuloidaan, mitä tapahtuisi, jos otettaisiin EU:ssa "hiilitullit" käyttöön ja rokotettaisiin omaa teollisuutta päästöistä enemmän? Tullien takia ensimmäisenä muualta tuotujen tavaroiden hinta kallistuisi. Näihin kuuluisivat kai monet kulutustavarat jotka teetetään halpamaissa, monet viljelystuotteet joita tuodaan Euroopan ulkopuolelta sekä esimerkiksi öljy. Toinen, varmasti isompi ongelma olisi viennin väheneminen EU:n ulkopuolelle vastatullien ja kalliimpien tuotantokustannusten takia, siis esimerkiksi Yhdysvaltoihin, Venäjälle ja Afrikan sekä Aasian valtioihin. Se tarkoittaisi ensireaktiona vientiteollisuudessa työllisyyden vähenemistä.

Nuo molemmat aiheuttaisivat varmasti tyytymättömyyttä kansalaisten keskuudessa, kun enää ei pystyisi kuluttamaan samoin kuin ennen. Tämä iso rakennemuutos heijastuisi koko yhteiskuntaan, ja aiheuttaisi varmasti poliittista kiehuntaa. Joten olen skeptinen että demokratian ja vahvojen etujärjestöjen aikana tuollaista päätöstä pystyttäisiin tekemään.

Mutta jos spekuloidaan kuitenkin edelleen, niin millainen maailma (tai Eurooppa) olisi hiilitullien käyttöönoton jälkeen? Elintaso kulutusmielessä olisi varmasti matalampi. Lisäksi teknologinen kehitys varmasti hidastuisi, ellei jopa ottaisi pientä takapakkia. Tämä saattaisi koskea myös yllättäviä aloja, kuten lääketiedettä.

Kuitenkin toinen puoli asiassa on, että tullien takia notkahtanut vientiteollisuus alkaisi olemaan kilpailukykyinen EU:n sisällä, eli se pystyisikin nyt tuottamaan tavaroita jotka ennen tuotiin kaukomailta. Joten en usko että rakennemuutos olisi kohtalokas, vaan teollisuus sopeutuisi tuottamaan tavaroita sisämarkkinoiden kysyntää varten. Joten keskipitkällä aikavälillä talous varmasti sopeutuisi muutokseen.

Mielenkiintoiseksi asian tekee pitkä aikaväli, eli miten maailma kehittyisi kummassakin vaihtoehdossa? Yksi mahdollisuus nykyisessä globaalin vapaakaupan mallissa on, että suuryritykset kasvavat edelleen ja valtaavat markkinat ajaen pienemmät kilpailijat ahdinkoon. Tämä kehitys on nähtävillä jo nyky-Suomessa, jossa aidosti suomalaisen omistuksen osuus vähenee. Tämä on nähty ongelmaksi, kun taloudellinen valta katoaa Suomesta. Tulee jopa mieleen vanhat tieteiskirjat, joissa suuryritykset ovat mahtavampia kuin valtiot. Tämä on toki äärimmäinen vaihtoehto, eikä kehitys todennäköisesti johda siihen, vaan valtiot pystyvät vaikuttamaan jos kehitys lähtee väärään suuntaan.

Hiilitullien uhkakuvana voisi nähdä vastakkainasettelun ja sodan uhkan. Jos Eurooppa, Amerikka ja Aasia sulkeutuvat ja alkavat kilpailla keskenään, voi se johtaa vastaavanlaiseen tilanteeseen kuin kansallisvaltioiden aikoina, jolloin sodat niiden välillä olivat yleisiä. Ja vaikkei syntyisi todellisia sotia, niin kauppasodilla ja vastaavilla kylmillä sodilla saa myöskin pahaa aikaan.

Joka tapauksessa itse haluaisin laittaa omat korttini hiilitulleille ja pienemmille taloudellisille yksiköille. Kuitenkaan valtiot eivät ehkä enää ole optimaalisen kokoisia yksiköitä taloudelle, vaan Eurooppa ja muut isommat alueet ovat kompromissi nykyiseen elintasoon tottuneelle yhteiskunnalle.

Olenko jotenkin pessimistinen, kun tuon esille molempien vaihtoehtojen kielteisimmät puolet? Ehkä
tämä vain kuvastaa ihmiskäsitystäni, jossa ihmisen valloilleen päässyt kilpailunhalu johtaa lopulta ikäviin asioihin. Toki kilpailu on tuonut meidät kivikaudelta nykyiseen tietoyhteiskuntaan ja parantanut monien ihmisten elintasoa huimasti. Kuitenkin nyky-yhteiskunnassa kilpailu tuntuu olevan ensimmäinen arvo, ja muitakin arvoja pitäisi kunnioittaa.

Kilpailu ja hierarkkinen asenne tuntuu olevan kuitenkin syvällä ihmisen käyttäytymisessä. Ja kun tarvitaan voimakasta kilpailuhenkeä päästäkseen johtavaan asemaan, oli sitten poliitikko tai yritysjohtaja, niin tuskin sellainen henkilö ei haluaisi kilpailla valtiollaan tai yrityksellään muita vastaan. Ja kun kommunismin kaaduttua kapitalismi ja globaali vapaakauppa on viety äärimmäisyyksiin, niin tokihan kunnianhimoiset ihmiset käyttävät sitä kilpailussaan.

Joten voi optimismia olla? Jos kilpailu on ihmisen perusluonteessa, niin onko edessä vain yhä pahempaa? Olisi helppoa maalata ikäviä perikatoon johtavia kuvia, mutta toisaalta ihmiskunta on pärjännyt tähän saakka ja tilanne on kuitenkin edennyt mielestäni parempaan suuntaan (esimerkiksi orjuuden sallimisesta tasa-arvoiseen yhteiskuntaan). Joten ehkä pienin askelin mennään parempaan suuntaan, kuten tähänkin asti. Toki välillä jokin ikävä aate saa liian vahvan otteen, häiriten tasapainoa. Mutta silti keskimäärin edetään parempaan suuntaan.