Tärkeys on mielipide jota vahvuus ohjaa

Kun näet mitä ihminen pitää tärkeänä, tiedät missä hän on hyvä.

Negatiivinen ihminen kai voisi kääntää tuon ylläolevan sanonnan toisinpäin: kun näet mitä ihminen ei pidä tärkeänä, tiedät että hän ei ole hyvä siinä. Helpoin esimerkki tästä lienee lasten ja nuorten koulunkäynti, jos jokin aine ei suju (vaikkapa kielet), niin selityksiä sen hyödyttömyydestä kyllä löytyy. Mutta toisaalta jos sama henkilö on hyvä vaikkapa matematiikassa tai käytännöllisissä aineissa, on asenne siihen ihan toisenlainen. Aikuisilla ihmisilläkin näkee samanlaista käyttäytymistä, mutta usein he osaavat peittää sen paremmin, tai sitten aikuisille tulee harvemmin tilanteita joissa he joutuisivat käyttämään huonosti osaamaansa taitoa.

Kun miettii ihmistä tunneohjautuvana olentona, niin tuo ylläoleva on helppo ymmärtää. Ihminen hakee toiminnassaan onnellisuutta ja mielihyvää eli hyviä tunteita, ja käyttää usein järkeään vain keksimään tekosyitä toiminnalleen. Ja koska nykykulttuurissa tunteiden näyttäminen on tabu, niin ihmiset siis perustelevat toimintaansa järkiperäisin syin, ja asian "tärkeys" antaa vaikutelman ajattelusta.

Ensimmäinen mietinnän aihe tuossa on, että onko "tärkeys" tai "prioriteetti" sitten jonkinlainen absoluuttinen fakta tai totuus? Vai ovatko ne vain eri näkökulmien arvottamista? Mutta tässä ollaan niin lähellä ketjupäätelmää, joten jätetään tämä vain lukijalle pohditavaksi, toisena näkökulmana aiheeseen.

Mitä tästä sitten voisi oppia? Taaskaan on turhaa opettaa ja muuttaa toisia ihmisiä, sillä oppia ei voi toisiin ihmisiin kaataa, vaan oppi täytyy imeä itse. Joten mitä minä voisin tuosta oppia, jotta kehittyisin ihmisenä? Itselleni ehkä tärkein vastaus on, että vaikka pidän joitain näkökulmia tärkeinä, niin silti pitäisi yrittää ymmärtää toisten näkökulmia. Mutta onko alun sanonnan perusteella tuosta opista siis pääteltävissä, että olen jo hyvä tuossa asiassa? Eli päädyn itse eräänlaiseen kehäpäätelmään?

Sopeudu sietämisen vaikeuteen

Sopeutuminen on vaikeampaa kuin sopeuttaminen

Evoluution sanotaan olevan "survival of the fittest" eli sopeutuvimpien selviämistä. Tämä on johtanut ihmislajin menestykseen, koska ihminen on parhaiten pystynyt sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin maapallolla. Ehkäpä tästä johtuen ihmiset kuvittelevat olevansa sopeutuvaisia myös omissa yhteisöissään.

Nykyään puhutaan paljon sopeuttamisesta, eli jotain (muuta) muokataan niin että se soveltuu uusiin olosuhteisiin. Usein tällä tarkoitetaan työelämässä organisaation muuttamista ohjatusti, itse asiassa sitä käytetään usein peiteilmaisuna henkilöstön vähentämisille. Eli tuo on sinänsä hyvin käytettyä sanataidetta, jossa ikävä asia esitetään positiivistä mielikuvaa käyttäen. Ja toki muuttuvassa maailmassa organisaatioit tosiaankin joutuvat sopeutumaan uusiin olosuhteisiin.

Mutta asiaan. En nyt selitä asiaani esimerkin kautta, vaan väitän suoraan että vaikka ihminen on hyvä sopeutumaan ulkoisiin olosuhteisiin, niin sisäisesti tai yhteisöissä ihminen sopeutuu huonosti, varsinkin toisiin ihmisiin. (Lue tuo uudestaan ja mieti mitä se tarkoittaa.)

Pystyitkö sopeutumaan tuohon ajatukseen, vai oliko ensireaktiosi torjua se? Keksitkö ensin vastaesimerkkejä (itsestäsi), jossa olet sopeutunut toisiin ihmisiin (ehkä paremmin kuin he sinuun)? Vai vertailitko ihmisen sopeutumista eläinten sopeutumiseen, joka monissa tapauksissa on paljon huonompi? Vai muutitko ajatusta oikeammaksi, eli sopeutit sitä sopimaan omaan ajatusmaailmaasi?

Jos tuo ajatus ei istunut omaan maailmankuvaasi, niin todennäköisesti et sopeutunut siihen. Jos taas olet ajatellut asiaa noin jo aiemmin, sopeuduit tuohonkin esitystapaan helposti. Uuden oppiminen on raskasta, koska se vaatii aivotyötä, joka vaatii energiaa. Eli sopeutuminen on oppimista eli raskasta, kun taas sopeuttaminen on aivojen kannalta kevyempää, koska voi muokata ulkopuolista maailmaa. Joten vaikka ihminen on hyvä sopeutumaan ulkoisiin olosuhteisiin (tai oikeammin sopeuttamaan niitä), niin todellinen sisäinen sopeutuminen on ihmisellekin hyvin vaikeaa.

Eli mitä tästä ajatuksesta voisi taaskin oppia? Samaa vanhaa kaavaa, itseään on helpompi muuttaa kuin toisiaan. Eli osaatko sopeutua siihen, että muut eivät uusissa tilanteissa kovin helposti sopeudu sinuun tai ajatuksiisi?

Tunteet ovat tabu

Oletko viimeaikoina nähnyt uutisia kahvin hyvistä ominaisuuksia, suklaan tai punaviinin parantavista ominaisuuksista tai karppausruokavalion eduista? Tai kuullut ihmisten perustelevan miksi tarvitsevat jotain uutta hienoa kapistusta tai muodikasta vaatetta? Perusteet kuulostavat usein hyvin vakuuttavilta, ja usein niihin haluaa itsekin uskoa. Mutta oletko nähnyt yhtä mielenkiintoisia uutisia muista terveellisistä mutta vähemmän maukkaista ruuista kuten vaikka kaalista, perinteisistä kasviksista tai kalasta? Voisiko olla, että monet noista perusteluista ovat tavallaan tekosyitä, eli ensin on tehty päätös mitä halutaan, ja sen jälkeen haetaan parhaat päätöstä perustelevat asiat?

Ihmiset tuntuvat kieltävän tai vähättelevän tunteiden merkitystä omassa käyttäytymisessään. Kaikelle toiminnalle pyritään keksimään järkiperäinen syy, jolla toimintaa voidaan perustella, vaikka tosiasiassa tunteet ohjaavat valintoja. Näille perusteilla pidetään yllä omaa kuvaa järkiperäisesti toimivana ihmisenä, ja vähätellään tunteiden vaikutusta. (Joo, tätä aihetta olen käsitellyt jo monessa aiemmassa kirjoituksessani.)

Toisaalta myös ihmiset tuntuvät häpeävän omia tunteitaan. Jos vaikka jossain tehdään elokuva, jossa jonkun arvostetun henkilön toimet näytetään niin että tavalliset inhimilliset tunteet tulevat esille, aiheuttaa se laajaa kiinnostusta ja keskustelua. Jotkut pahastuvat kun esitettävää henkilöä ei kunnioiteta. Toisaalta muut ovat kiinnostuneita "tirkistelemään", näkemään toinen ihminen luonnollisena ja aitona.

Eli ihmisiä kiinnostaa ohjelmat, joissa näytetään muiden ihmisten tunteita. Selkein esimerkki tästä on tosi-TV-ohjelmat, mutta mikä tahansa ohjelma jossa joku ihminen käyttäytyykin tunteiden ohjaamana eikä järkiperäisesti, saa paljon huomiota. Ehkä katsojille on mukavaa nähdä että toinen onkin "raadollinen" ihminen järkiperäisen julkisivun alla. Vai pitäisikö painottaa edellistä lausetta toisin: "toinenkin on"? En nyt ota julkisia esimerkkejä tästä, tunteellisista syistä.

Joka tapauksessa tuntuu, että ihmiset sisällään tiedostavat oman tunteellisuutensa, mutta haluavat esittää "järkevää" julkisivua, jossa tunteiden vaikutus kielletään. Suoraan asiasta ei kuitenkaan puhuta, mutta kun asia paljastuu muiden kohdalla, niin siitä ollaan usein jopa vahingoniloisia. Silti kuitenkaan asiasta ei puhuta tai tunnusteta, ehkä pelosta että oma julkisivu pettäisi. Eli tunteiden vaikutus on tavallaan tabu.

Toki ihmiset puhuvat joistakin tunteista, kuten rakkaudesta, onnesta tai surusta. Mutta näistäkin varotaan kuitenkin puhumasta tuntemattomille joihin ei luoteta.

Jos ihmiset tunnustaisivat (itselleen ja muille), että tunteet ohjaavat heidän toimintaansa hyvin voimakkaasti, niin mitä se tarkoittaisi? Pessimistit varmaan vetäisivät asian äärimmäisyyteen väittäen, että sen jälkeen ihmiset toimisivat täysin holtittomasti ja lyhytjänteisesti, ja syyttäisivät vain omia tunteitaan teoistaan, ikäänkuin eivät itse olisi niistä vastuussa. Mutta tällainen äärimmäisyyteen vetäminen on sekin inhimillistä. Itse uskon, että pidemmällä aikavälillä ihmisten ymmärrys itsestään ja muista kasvaisi, mikä helpottaisi ihmisten välistä yhteiseloa. Nyt menee niin paksuksi siirapiksi, että on paras lopettaa tämä juttu tähän.

Kaikki ovat älykkäämpiä kuin muut

Kaikki ihmiset kuvittelevat olevansa älykkäämpiä kuin muut, mutta viisaat osaavat pitää sen piilossa.

Minä kirjoitan tätä blogia, joten en osaa pitää sitä piilossa. Toisaalta en ole tähän mennessä kertaakaan mainostanut tai linkannut tätä kenellekään, joten ehkä kuitenkin yritän.

Olennaisempi kysymys itselleni on kuitenkin, miten osaisi suhtautua läheisiin, jotka kuvittelevat olevansa parempia (kuin minä)? Vai onko olennaisempi kysymys kuitenkin, miten pitäisi suhtautua itseeni, joka haluaa tuntea olevansa parempi kuin muut? Voinko hyväksymällä tuon tunteen itsessäni oppia hyväksymään sen myös muissa?

Virheistä täytyy oppia, mutta ei niitä oppimisella vältä

Jos et koskaan tee virheitä, et anna kaikkeasi.

Monissa työyhteisöissä pyritään parantamaan laatua "oppimalla virheistä", eli parantamaan toimintatapoja virheiden jälkeen. Kuitenkin usein yhteisöt tekevät virheitä uudestaan, jos ei nyt aivan samoja, niin kuitenkin samantyylisissä tilanteissa. Nämä toistuvat virheet aiheuttavat usein pettymystä tai jopa syyttelyä, ikäänkuin virheistä ei oltaisi opittu kun niitä toistuu. Usein tälaiset toistuvat virheet tapahtuvat toissijaisissa toiminnoissa, jotka lähentelevät rutiinitasoa, mutta voivat silti aiheuttaa suuriakin ongelmia.

Oletko koskaan pudottanut leipää lattialle? Tai unohtanut avaimet kotiin ja jäänyt lukkojen taakse? Tai joitain muita pieniä ikäviä tapahtumia? Olet varmaan lapsena tehnyt näitä virheitä, joten varmasti sinulla olisi ollut aikaa oppia aiemmista virheistäsi. Jos et ole tehnyt tällaisia virheitä uudestaan, sinulla on joko valikoiva muisti, tai sitten olet osannut kehittää toimivan rutiinin asian hoitamiseen. Itse en ole tainnut unohtaa avainta sitten nuoruuden, koska olen lähes vainoharhainen sen suhteen että painan oven lukkoon kädellä jossa pidän avainta. Tähän mennessä tapa on toiminut, mutta se ei ole auttanut leipien pysymisessä pöydällä. Toisaalta tapani sulkea ovi tarkoittaa että toinen käsi on varattu, jolloin en pysty esimerkiksi kantamaan molemmilla käsillä isoja kasseja ulosmennessäni, eli en toimi tehokkaimmalla tavalla.

Joko pääsit kärryille ajatuksestani? Erehtyminen on inhimillistä, kuten sanotaan. Ja varsinkin mitä enemmän tehdään uusia asioita, jotka vievät mielenkiinnon rutiinien suorittamisesta, sitä enemmän virheitä tehdään myös niissä tutuissa rutiiniasioissa. Esimerkiksi jos alkaisin tekemään jotain erikoista aina mennessäni ovesta ulos, esimerkiksi sanomaan jonkun hienon ajatuksen, niin todennäköisesti aivoni työskentelisivät sen parissa, jolloin todennäköisyys avaimen unohtamiselle kasvaisi.

Mutta mitä sitten? Jos erehtyminen on aina joskus väistämätöntä, niin mitä se tarkoittaa? Sitäkö, että tästä eteenpäin voi aina toimia täysin huolettomasti, kun niitä virheitä kuitenkin tulee? Omasta mielestäni virheistä ei kannata stressata, mutta toki niistä kannattaa oppia. Mutta tärkein oppi ei ehkä ole miten //välttää// virheitä, vaan miten //selvitä// niiden aiheuttamista hankaluuksista. Eli jos kuitenkin unohdan avaimet, niin tiedän mistä vara-avaimen saa.