Miellyttäviä tunteita on mukavampi muistaa

Sigmund Freud kirjoittin kirjassaan Arkielämämme psykopatologiaa useista tapauksista, jossa jonkin (usein nimen) äkillisen uhohduksen syyksi paljastui siihen liittyvät torjutut tunteet. Esimerkiksi eräs mies ei saanut mieleensä erään kaupungin nimeä, koska nimen loppu toi mieleen veteran-sanan (vanhus), ja mies suhtautui torjuvasti omaan vanhenemiseensa. Eli koska mies torjui ajatuksen vanhuudesta mielestään, niin myös tuon kaupungin nimi torjuttiin.

Vastaavia tapauksia oli esitetty kirjassa useita, ja kuulemma monta jäi kirjan ulkopuolelle, ja kaikkia yhdisti se, että jokin (muu) ikävä asia liittyi unohdettuun nimeen läheisesti, eli nimi olisi tuonut ikävän asian mieleen. Joten aivot torjuivat myös tuon nimen. Torjuminen ei siis ole tietoista, koska nimi ei tule edes mieleen.

Huomasin samantapaisen tilanteen omalla kohdallani, en saanut mieleeni filosofin nimeä, sitä joka sanoi "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Muistin että kyseinen henkilö oli nuorempi kuin Freud, ja puhunut myös kielipeleistä, mutta se nimi? Sitten tuli mieleen tämä Freudin esittämä ajatus, eli liittyisikö tähän nimeen jotain torjuttua? Hmm, ehkä jotain sellaista, mitä en mainitsisi yleisesti puheessa? Ahaa, se olikin Wittgenstein.

Eli jälleen uusi todistus siitä, kuinka tunteet vaikuttavat ihmisten toimintaan varsin laajasti. Jos tunteet pystyvät sulkemaan muistoja ja asioita pois tietoisuudesta, niin kuinka me ihmiset edes voisimme väittää ajattelevamme ja toimivamme järkiperäisesti?

Tosin Freudkin puhuu jostain "alitajunnasta", joka herkästi antaa kuvan että alitajunta olisi jotenkin tajuavaa eikä tunteita ja vaistoja. Oliko tunteet ja eläimellisyys vielä tuolloin Freudillekin vastenmielinen ajatus? Ja tuo kirja on julkaistu 1901, yli sata vuotta sitten, ja edelleenkään yleinen käsitys asiaan ei ole juurikaan muuttunut.

Jos tuo "torjuttujen" asioiden unohtaminen on luontaista, niin onko se esimerkiksi evoluution aikaansaamaa ja edullista ihmislajille? Voiko ihminen toimia jos ei unohtaisi ikäviä asioita?

Historiasta ei voi oppia kaikkea

Putin toimii kuin Hitler aikoinaan. Eikö ihminen ole oppinut mitään, toistuuko historia taas?

Ihmisillä tuntuu olevan vahva kehitysusko, eli nykymaailman uskotaan olevan paljon parempi kuin vanhojen aikojen. Esimerkiksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan aiheuttaneita virheitä ei enää toistettaisi, koska ihminen voi oppia historiasta. Sen vuoksi esimerkiksi Venajän ja Ukrainan tilanne tuntuu aiheuttavan hämmennystä ihmisissä. Ja vastaavanlaisia tilanteita syntyy vaikkapa eri uskontokuntien ja kansanryhmien välille. Eli miksi ihmiset kuitenkin toimivat samoin kuin ennen ja uskovat samanlaisia valheita?

Onko maailma ja ihmisten yhteiskunta sitten nykyään parempi kuin historiallisina aikoina? Kun ajatellaan vaikkapa ihmisten elinikää, orjuuden häviämistä sekä tiedon, tasa-arvon ja vapauden lisääntymstä, niin vastaus voi olla vain kyllä, kehitystä on tapahtunut parempaan suuntaan. Mutta miksi sitten joissain asioissa toimitaan yhä samoin kuten ennen?

Kun yhteiskunta ja teknologia on kehittynyt huimasti historian saatossa, tuntuu että ihmiset luulevat myös ihmisen kehittyneen vastaavasti. Eli koska ihmisistä koostuva yhteiskunta on kehittynyt, niin sen täytyy tarkoittaa että myös ihminen on parempi kuin ennen. Eli ikäänkuin koska ennen 1+1 oli 2, mutta koska nyt vastaus on kolme, niin täytyy olla sitten 1,5+1,5=3. Mutta onko kuitenkaan näin?

Ihmiset taitavat pitää entisiä ihmisiä huonompina kuin nykyisiä, vaikkei itse ihminen ole juurikaan muuttunut vuosisatojen tai tuhansien aikana. Ehkä osasyy nykyihmisen parempana pitämiseen on siinä, että kaikki ovat parempia kuin muut, eli muita ihmisiä pidetään huonompina kuin itseä, ja entisajan ihmiset ovat erityisesti muita ihmisiä. Toinen syy voi olla tietämättömyys, eli kun historian ihmisistä tiedetään vain vähän, niin ihmiskuva jää hyvin yksipuoliseksi. Osansa yksipuoliseen ihmiskuvaan luo varmaan historialliset spektaakkeli-elokuvat, jotka perustuvat puutteellisiin tarinoihin. Eli koska entisajan ihmisistä ei ole täydellisiä omaelämnkertoja, jotka paljastaisivat ihmisten tunteet ja ajatukset, niin sellaisia ei osata edes kuvitella.

Jos kuitenkin otetaan esimerkiksi antiikin suuret ajattelijat, vaikkapa Aristoteles etunenässä, niin uskon että he olisivat neroja jos syntyisivät nykyaikaankin. Mutta jos nykyajan keskiverto länsimainen ihminen syntyisi Antiikin aikaan ilman nykyaikaista koulutusta, niin uskon ettei hän eroaisi sen ajan ihmisistä mitenkään.

Kun vanhoilla ja nyky-yhteiskunnilla on eroja ja nykyajan yhteiskunnat ovat parempia kuin vanhat, niin on suuri houkutus ottaa tuosta kunnia ja päätellä nykyihmisten olevan parempia kuin entisten ihmisten. Uskon kuitenkin että erot johtuvat pelkästään yhteiskunnan rakenteista ja erityisesti koulutuksesta sekä yhteistyöstä. Tiede on hyvä esimerkki tästä, sillä nykyään lähes poikkeuksetta kaikki keksinnöt ovat vain asioiden edelleenkehittämistä ja vanhojen asioiden soveltamista uusissa ympyröissä. Suuria vallankumouksellisia yhden ihmisen ajatustyön pohjalta syntyneitä keksintöä syntyy todella harvoin. Kaikki tutkijat saavat aikaisempien tutkojoiden työn tulokset valmiina käsiinsä, eikä heidän tarvitse aloittaa lähes nollasta kuten historian tutkijoiden. Ja se on suuri etu.

Joten jos nykyajan yhteiskunta on tämän kaiken perusteella parempi kuin entiset, niin miksi sitten kuitenkin ihmiset tekevät edelleen samoja virheitä? Miksei historiasta osata oppia?

Oma vastaukseni varmaan tuli ilmi jo tuossa aiemmin, itse ihminen ei ole kehittynyt samalla tavalla kuin ihmisten yhteiskunnat. Ihminen toimii edelleen yhtä tunteiden ohjaamana kuin entisajan ihmiset. Vieraan pelkoa, kateutta ja muita vahvoja tunteita on edelleen helppo lietsoa ja saada ihmiset toimimaan vasten parempaa tietoa. Eli teknisiä tietoja ja taitoja pystyy oppimaan vanhemmilta ihmisiltä helposti, mutta omien tunteiden käsittelemistä ja ihmisenä olemista on paljon vaikeampi oppia. Ja se on tällä hetkellä ihmisten yhteiskunnan heikoin lenkki.

Mikä sitten auttaisi tähän ongelmaan? Voitaisiinko kouluissa opettaa ihmisenä olemista? Se tarkoittaisi kai jonkinlaista psykologian opettamista, mutta omasta mielestäni tärkein aihe olisi tunneälyn opettaminen. Eli ensin pitäisi tunnustaa, ettei ihminen ole loogisesti toimiva eliö, vaan päätökset perustuvat suurelta osin tunnereaktiohin. Mutta kun nykymaailmassa älykkyysusko on vahvoilla, niin tällaisen esittäminen nostaisi varmasti paljon vastustusta.

Voiko järkisyin motivoida?

Oletko onnistunut toisten ihmisten motivoinnissa? Ovatko lapsesi alkaneet opiskelemaan koulussa innokkaammin? Huolehtiiko kumppanisi yhteisistä asioista nyt paremmin? Oletko saanut kaverisi lopettamaan tupakoinnin? Jos olet onnistunut luomaan heissä halun toimia paremmin, niin onnittelen.

Entä otsikon kysymys, voiko järkisyin motivoida? Toki voi puhua järkeä seurauksista ja siten vaikuttaa toisen päätökseen, mutta luoko se todellista motivaatiota? Todennäköisesti järkisyillä pystyy vaikuttamaan yhteen päätökseen (nyt en polta tässä tilantessa), mutta jotta saisi toisen muuttamaan käytöstään pysyvästi (en polta enää koskaan) tarvitsee yleensä luoda toisessa halun eli tunteen toimia toisin.

Jossain luki: "Ihmisen motivaatio koostuu niistä merkityksistä, joita hän asettaa elinympäristölleen, ulkomaailman houkuttavuudesta ja myös niistä tavoista, joilla ihminen pyrkii toteuttamaan halujaan." Merkitys, houkuttavuus, halut, ei juurikaan kuulosta järkiperäiseltä. Eli motivaatio tarvitsee tunnetta.

Joten lapsen motivointi opiskelemaan sen vuoksi että aikuisena tarvitaan koulutusta on tuskin kovin onnistunutta. Sen sijaan esimerkiksi saamalla hänet innostumaan itse asiasta tai muuten tekemällä itse oppimisesta mielihyvää tuottavaa, voi onnistua herättämään lapsessa pitkäikäisen halun opiskella.

Tunteiden luominen tai nostattaminen ei ole helppoa. Toki on ihmisiä, jotka ovat hyviä innostamaan toisia. Olet varmaan joskus ollut tilaisuudessa jossa asiastaan innostunut henkilö saa muutkin innostumaan. Innostuminen on kuitenkin eri asia kuin motivaatio, mutta jos innostuminen onnistuu osumaan henkilön sisäisiin ajatusmalleihin, voi seurauksena olla motivaatiota.

Mutta miksi sitten ihmiset yrittävät vaikuttaa toisiin järkisyillä? Onko toisen ihmisen tunteiden ymmärtäminen liian vaikeaa? Vai eikö sellaiseen ajatukseen vain ole totuttu, kun ihminen pitää itseään järkiperäisenä oliona?

Mutta miten motivoida itseään? Miten saada itsensä tekemään (haluamaan tehdä) jotain mikä ei ole aiemmin houkuttanut? Vastaus lienee kunkin omien merkityksien ja arvojen ymmärtämisessä.