Urheilun ja kulttuurin ero?

Kuuntelin radiota kotimatkalla, ja ohjelmassa kulttuuriykkönen esitettiin mielenkiintoinen vertaus: kun uutisoidaan montako minuuttia peliaikaa joku suomalainen saa jossain lajissa Amerikan isoissa rahaliigoissa, niin miksei ole uutinen montako minuuttia joku suomalainen johtaa orkesteria tai soittaa viulua isossa konsertissa jossain kuuluisassa kulttuuritalossa? Samoin jatkoivat kysymyksellä, että voiko urheilua olla ilman senttejä ja sekunteja, ja taisivat olla sitä mieltä ettei? Ikävä kyllä en ehtinyt kuunnella pidemmälle.

Hauskoja rinnakstuksia, ja panee tosiaan miettimään mikä erottaa kulttuurin ja urheilun. Mutta olisiko parempi kysymys kuitenkin, mikä yhdistää kulttuuria ja urheilua?

Vaikka urheilussa sentit ja sekunnit ovat pääosassa, usein sykähdyttävissä urheilutapahtumissa ne eivät ole tärkein asia. Esimerkiksi formula ykkösissä autojen tehoa ja suorituskykyä on rajoitettu moneen kertaan, ja kierrosajat radoilla ovat välillä pudonneet selvästi. Tämä on toki tehty turvallisuuden takia, mutta se ei lopulta ole suuresti vaikuttanut suosioon (lukuunottamatta muutamaa numeromaanikkoa). Suurimmat otsikot ja parhaan näkyvyyden urheilutapahtuma saa, kun se herättää voimakkaita tunteita. Siksi formula ykkösissä nopeus uhrattiin (ainakin yritettiin) kilpailun edistämiseksi, ja tässä kilpailulla tarkoitan tapahtumaa jossa voittaja ei ole niin selvä, vaan useampi henkilö pystyy siitä kilpailemaan melko tasaväkisesti. "Lisää ohituksia" taisi olla se sanonta jolla muutoksia perusteltiin. Eli sekunnit eivät ratkaise mielenkiintoa.

Myös eri joukkuelajeissa on tehty (pieniä) sääntömuutoksia, jotta peli on saatu vaihtelevammaksi ja mielenkiintoisemmaksi, esimerkiksi paitsiosääntöjä muuttamalla. Tosin näitä on vähemmän, koska lajien perinteet ovat pidemmät ja ihmiset suorituskyky muuttuu hitaammin kuin teknologian. Mutta onhan niitä maalien suurentamisiakin kuitenkin ehdotettu. Eli siinäkin urheilutapahtuman nostattamat tunteet ovat tärkeämmät kuin absoluuttinen taito.

Myös kulttuurissa sykähdyttävät esitykset saavat julkisuutta, mieti vaikkapa menestyneitä elokuvia, musiikkia tai teatteriesityksiä. Eli mielestäni on perusteltua sanoa välivastauksena, sekä urheilu että kulttuuri vetoaa ihmisten tunteisiin, ja mitä paremmin ne vetoavat, sitä suositumpia ne ovat. Eli se on näille yhteistä.

Kuitenkaan kaikki vastaavasti sykähdyttävät taideteokset eivät saa vastaavaa julkisuutta, vaikka saattavatkin herättää yhtä voimakkaita tunteita. Voisiko se olla raha, joka erottaa nämä samalla lailla tunteita nostattavat genret toisistaan ja tuo toisille julkisuutta mutta toisille ei? Esimerkkinä tästä voisi olla lipputulot, joilla sykähdyttävyyttä tai tunteiden nostattavuutta voi vertailla. Tai jonkun taulun ennätysmäinen huutokauppahinta. Noilla asioilla saa helposti uutisia aikaan, joten joku voisi pitää sitä sen takia merkittävänä.

Itse pidän rahaa kuitenkin liian nopeana vastauksena. Kuitenkin se johdattaa meitä edemmäs, eli rahalla asioita voidaan mitata, kuten niitä senttejä ja sekunteja. Ja kun voidaan mitata, voidaan myös kilpailla. Ja kilpailuhan nostattaa ihmisissä voimakkaita alkukantaisia tunteita, eli kilpailu kuuluu ihmislajin (ja monen muun eläimen) elämään, voisi sanoa että se on elämän geeneissä.

Eli vaikka kulttuuria ja urheilua yhdistää se että ne molemmat herättävät tunteita, niin urheilu herättää enemmän kilpailuun liittyviä tunteita. Eli aivojen voimakkaammat eli alkeellisemmat osat ("liskoaivot") vastaavat noista tunteista, joten ne ovat voimakkaampia kuin kulttuurin herättämät tunteet. Joten siksi mielestäni urheilu on yhteiskunnassa voimakkaammin esillä kuin kulttuuri.

Nyt en vain keksi mikä olisi opetus tästä ajatuksesta. Pitäisikö kulttuurissakin kilpailla enemmän, sillä niin tangokuningattaret kuin euroviisut herättävät paljon kiinnostusta? Tämä ei tunnu kuitenkaan oikealta, sillä se ei taida kehittää ihmistä kuitenkaan paremmaksi lajiksi. Vain onko ajatus, että kilpailun vähentäminen johtaisi parempaan maailmaan kuitenkin väärä?

Hyödylliset lahjat eli tavaroiden tarpeesta ylpeyteen

Kuinka monta yksittäistä hyvää joululahjaa muistat lapsuudestasi?

Vanhempani ovat kokeneet sodan jälkeisen pula-ajan, jolloin kaikesta oli puutetta. Kun jouluna tai syntymäpäivänä sai lahjaksi uusia lämpimiä vaatteita, kenkiä tai muuta tarpeellista tavaraa, oli se ilo ja nuo lahjat ovat jääneet heidän mieleensä. Eli ei liene ihme, että vanhemmillani on edelleen tarve ostaa "tarpeellisia" tavaroita lahjoiksi. Antamalla hyödyllisen ja tarpeellisen tavaran lahjaksi saa itselleenkin voimakkaan auttamisen tunteen. 

Omassa nuoruudessani "tarpeelliset" tavarat eli vaikkapa kudotut sukat tai uusi kerrasto isovanhemmilta tuntuivat tyhmiltä lahjoilta. Kun sukkia ja kerrastoja oli riittävästi, ei niitä oikein osannut lahjoina arvostaa, varsinkaan kun vertaa leluihin. Eli siihen aikaan elintaso oli jo kasvanut reilusti (vaikkei vielä tähän päivään voi verrata), ja Anttilan postimyyntikuvastot ja muut mainokset oli luettu tarkkaan joululahjatoivelistaa kirjoitettaessa. Toki silloinkin kiitettiin (vanhempien käskystä) näistä tarpeellisista lahjoista, mutta tavarat laitettiin sivuun ja aloitettiin leikkimään niillä mukavilla leluilla, joista sai hyvät fiilikset eli tunteet.

Nykyään kun vaatteet ja tavarat ovat halpoja ja niitä saa yllin kyllin kaupoista, ei tavaran saamisella ole niin suurta tunnearvoa. Voi käydä jopa päinvastoin, eli saamalla käyttötavaran jolla itselle ei ole jostain syystä käyttöä, tuo se lähinnä vaivautumisen tunteen. Tavara tulee jäämään käyttämättömänä kaappiin, ja tuntuu että lahjan antajan vaiva on turhaanheitettyä, tuhlausta. Siksi ehkä nykyään lahjoina hankitaan lahjakortteja ja lippuja tapahtumiin tavaroiden sijaan.

Hyödyllisten tavaroiden saaminen voi nykyään tuoda vastaanottajan mieleen myös "alemmuuden" tunteen. Eli saaja miettii että luuleeko tuo lahjan antaja, ettei vastaanottaja itse voisi sitä hankkia. Että kuvitteleeko tuo antaja saajan olevan niin heikoilla, jos luulee että saaja tuollaisesta ilahtuisi. Että kuvitteleeko antaja olevansa parempi ihminen kuin saaja!

Jos tuollaiset negatiiviset tunteet ovat voimakkaat, tai sattuvat arkaan kohtaan, niin jopa oikeasti hyödylliselle lahjalle ei haluta antaa arvoa vaan se vesitetään. Esimerkiksi yhden tuttavani lapsi oli saanut syntymäpäivälahjaksi rahaa uuden paremman puhelimen ostoon. Nyt vain sattui, että puhelin putosi ja särkyi ja uuden puhelimen tarve tuli välittömäksi. Kuitenkin toisen vanhemman mielestä lapsen saamia lahjarahoja ei olisi saanut käyttää uuden puhelimen ostoon, vaan se pitäisi hankkia "omista rahoista" (tässä tapauksessa kuitenkin exän rahoista).  Ylpeys voi olla voimakas tunne, ja ikävän vivahteen se saa jos se ei kestä antaa toiselle auttamisen tunnetta.

Mutta mikä oli tämän tarinan opetus itselleni? En olisi rehellinen, jos en tunnistaisi tuota tuttavan kokemaa tunnetta myös itsessäni. Kuinka osaisin vastaanottaa lahjan ja sanoa kauniisti kiitos, jos parhaimman tunteen lahjasta saa antaja? Miksen voisi olla iloinen siitä että toinen saa auttamisesta hyvän tunteen, vaikkei se itselleni niin suurta iloa toisikaan?