Yliherkkyyttä tunteille?

Eilen taisi loksahtaa pala paikalleen, eli taisin tajuta miksi havainnoin ihmisten tunteita ja käyttäytymistä. Taidan olla herkkä ihminen (highly sensitive personality). Tai kaipa olen tiennyt millainen olen, mutta nyt sain sille selkeän nimen, ironisesti voisi sanoa taudin nimen. No, tuon taudin takia tämä blogikin on syntynyt, joten en tietenkään oikeasti ajattele sen olevan negatiivinen tauti. Tosin joskus elämä voisi olla helpompaa, kun ei olisi niin herkkä.

Ja jos ajattelet, että herkkä ihminen on kuin Äiti Teresa joka omistaa elämänsä muiden auttamiseen, tai puhkeaa itkuun pienimmästäkin poikkupuolisesta sanasta, niin käsityksesi herkkyydestä on varsin yksipuolinen (stereotyyppinen). Toki ihmisessä on muitakin ominaisuuksia, eikä yksi ominaisuus ikinä kuvaa ihmistä tai hänen käyttäytymistään kokonaisuutena. Ihmiset kuitenkin oppivat käsittelemään herkkyyttään ja muodostamaan toimintatapoja, jolla pystyvät hallitsemaan herkkyyttään tai paremminkin herkkyyden aiheuttamia reaktioita. Usein se on intensiivisten tilanteiden välttelyä, ujoutta tai rauhallisiin paikkoihin hakeutumista, tai mitä kullakin. Itselläni siihen kuuluu myös varmaankin jonkinlainen varautuneisuus, jäyhän olemuksen esittämistä. (Hmm, onkohan pohjalaisissa enemmän herkkiä ihmisiä kuin karjalaisissa?)

Pitänee lukea vielä enemmän herkistä ihmisistä, esimerkiksi Elaine Aron on kirjoittanut aiheesta kirjoja, ja nyt pitäisi olla suomennettukin yksi. Toisaalta suomeksi on myös yksi blogi, jonka löysin eilen. Ehkä asiaa opiskelemalla pääsen eteenpäin ja löydän itselleni sopivia toimintatapoja. Yleensä en ole tässä blogissa mennyt kovin henkilökohtaisiin asioihin (onko se herkkyyttä suojella omaa itseään?), joten ehkä nytkin siirryn yleisemmälle tasolle.

Yhtenä johtoteemana näissä kirjoituksissani on ollut, että ihmisen tunteet vaikuttavat ja ohjaavat hänen käytöstään. Ehkä se, että olen herkkä ihminen, on saanut minut kiinnittämään huomioita näihin ihmisten tunteista kumpuaviin tapoihin. Voisi ehkä jopa sanoa, että herkkyyteni niille on voinut painottaa niitä liikaa. Siksi nyt ehkä täytyy astua askel taaksepäin, jotta saisi paremman kokonaiskuvan.

Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että tunteet ohjaavat ihmisen sosiaalista elämää, eli miten hän käyttäytyy ja suhtautuu muihin ihmisiin, eli käytännössä kommunikoi muiden ihmisten kanssa. Samoin välittömissä tilanteissa tunteet ohjaavat käytöstä voimakkaasti, ja nyt tarkoitan välittömillä sellaisia tilanteita joissa toimitaan saman tien, eikä asioita suunnitella etukäteen. Näitä ovat esimerkiksi elokuvien ja televisiosarjojen katsominen tai musiikin kuuntelu, tai mikä tahansa muu taide tai vastaava. Suurin osa harrastusten tuomasta mielihyvästä on välitöntä, ja kuluttaminen tai shoppailu on usein harrastus tai harrastukseen liittyvää. Näissä siis tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa. Ja älyä tai järkeä ihminen käyttää vain keksiäkseen tekosyitä miksi toimii näissä tilanteissa näin.

Sen sijaan asioihin, joita ihminen pohtii ja ajattelee pitkään, tunteilla ei ole enää niin suuri vaikutus. Eli mitä pidempään ihmisen rationaalinen ajattelu ehtii asioita käsitellä, sitä vähemmän aivojen alkukantaiset tunnereaktiot enää vaikuttavat lopputulokseen. Tästä on esimerkki vaikkapa asunnon hankkiminen, jossa jokin asunto saattaa houkutella aluksi paljon, mutta kun monta kertaa laskee rahat, lainan määrän, työmatkan ja palveluiden sijainnin ja muut rationaaliset seikat, saattaa huomata ettei tämä ihanneasunto olisikaan kovin ihanteellinen. Näin ihminen on "voittanut" tunteen.

Ja edelleen, vaikka suuri osa kirjoituksistani on käsitellyt tunteiden negatiivisa puolia, erityisesti tunteiden vaikutusten kieltämistä, niin silti ihminen on ensisijaisesti tunteva ihminen. Ja sen kieltäminen tai sitä vastaan toimiminen on turhaa. Tunteet ja niistä saatavat positiiviset asiat ovat ensisijaisen tärkeitä ihmisen toiminnassa. Tunteetonta ihmistä ei ole, edes psykopaatit eivät kai ole tunteettomia (he ehkä ovat tunteettomia toisten tunteille, mutteivat omilleen).

Joten ehkä pohjimmainen ajatukseni on ollut tunteiden tunnustaminen ja niiden vaikutuksen myöntäminen. Jos ihminen ymmärtää miksi toimii kuten toimii, eli oikeasti miksi tuntee kuten tuntee, niin hän on ehkä hieman tasapainoisempi ihminen.

Tunteellisia miesten elokuvia

Katselin eilen televisiosta sitä sun tätä,ja silmiin sattui elokuva, jossa mies joutui syyttömänä vankilaan, jossa tappeli urheasti pahoja vastaan, aseet lauloivat ja väkivalta leiskui, ajoi autoa vauhdilla, vetosi kauniisiin naisiin ja niin edelleen. Elokuva oli niin kömpelö, etten jaksanut katsoa loppuun, mutta kaikki arvaavat että siitä oli varmasti onnellinen loppu alfa-uroksen näkökulmasta (vapautuu vankilasta kun itse tekee urotyön, pahat saavat palkkansa ja sankari naisen).

Itse elokuva ei todellakaan vedonnut järkiajatteluun, vaan oli selvästi nähtävissä että se yritti vedota joihinkin tunteisiin. Voisiko siis sanoa että se oli "tunteellinen elokuva"? Tosin nuo tunteet eivät ole niitä mitä normaalisti pidetään "tunteellisina", eli romanttisia, rakastavaisia ja onnellisia tunteita, eli niitä naisellisia tunteita. Sen sijaan se vetosi toisenlaisiin tunteisiin, kuten pahan voittamiseen ja sankarina olemiseen, vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin, sekä voittamiseen (eli olla parempi kuin toinen). Esimerkiksi pääosan esittäjällä tuntui olevan vain muutama ilme, ja näillä ilmeillä kuvattiin monta kertaa "tuijotuskilpailua", eli haastettiin tai halveksuttiin toista miestä.

Joten eikö siis ole reilua sanoa, että tuo elokuva oli tunteellinen, vaikkei se perinteisiin naisellisiin tunteisiin vedonnutkaan? Se kuitenkin vetosi (tai yritti vedota) toisenlaisiin tunteisiin, eikä se varmastikaan vedonnut järkiperäiseen ajatteluun. Yleisessä puheessa "tunteellinen"-sana yleensä tosin yhdistetään vain näihin romanttisiin naisiin vetoaviin tunteisiin, mutta onhan muitakin tunteita. Ja miehillä on tunteita, vaikkei niistä yleensä saisikaan puhua tai niitä esittää. Mutta tuo elokuva oli selvä esimerkki "miehisiin tunteisiin" vetoamisesta.

Tökkiikö ajatus pahasti, eli että miehille suunnattu elokuva olisikin tunteellinen? Miksi kieltää tunteiden olemassaolo, ikäänkuin niissä olisi jotain hävettävää? Tekisikö se elokuvasta jotenkin huonomman?

Vastakkainen esimerkki lienee vaikka Pedro Almodovarin elokuvat, jotka käsittelevät naisia ja miehet ovat yleensä vain sivuosassa. Nämä vetoavat naisten tunteisiin, vaikka niitä hyvinä elokuvina pidetäänkin. Kuitenkin niidenkin nimittäminen "tunteellisiksi" tarkoittaa yleensä niiden vähättelemistä. Eli miksi tunteellisuutta pidetään vähäarvoisena, kun tunteet kuitenkin ovat erittäin tärkeitä ihmisten elämässä? Haluavatko ihmiset kieltää todellisuuden ja tunteiden vaikuttavuuden, kun järkiperäinen toiminta on kulttuurissa arvostettua?

Kilpailu ihmisen perustarpeena?

Jari Sarasvuo sanoi tässä jokin aika sitten radiokolumnissaan suurinpiirtein Kilpailu on haitallista yksilöille, mutta hyödyllistä yhteiskunnalle. Viisaasti sanottu, ja täytyy sanoa että Sarasvuolla on usein järkevää sanottavaa, vaikka usein aika ärsyttävästi sen tuokin esille. Mutta ehkä Sarasvuon maine on liian yksipuolinen "sisäisine sankareineen". Suosittelen kuitenkin kuuntelemaan tuon.

Tuo ajatus on kuitenkin hyvin lähellä sitä, miten olen itse asiaa ajatellut, mutten ole sitä osannut sanoiksi muotoilla. Kilpailemisesta (suppeassa muodossa pelkkä kilpailu, en nyt tarkoita harrastuksia joissa kilpaillaan) saa harvoin yhtä paljon hyviä kuin huonoja tunteita. Pettymys on varmaan yleisin kilpailusta seuraava tunne, koska voittajia on yleensä vähemmän kuin häviäjiä. Ihmiselle kilpailusta tulevat tunteet eivät ole välttämättömiä, vaan ne usein aihettavat enemmän ikäviä tunteita kuin mielihyvää. Mutta ehkä se harvoin tuleva mielihyvä on sitten sen kaiken mielipahan arvoista? Ja ehkä kaiken sen mielipahan takia jotkut ihmiset välttelevät kilpailua, ja haluaisivat mielummin tehdä ryhmässä yhdessä toimintaa, josta tulee kaikille hyvä mieli.

Yhteiskunnan kehitys taas vaatii jatkuvaa kilpailua. Jos ihmiset olisivat lopettaneet kilpailun kivikaudella, kun kivikirves ja tuli oli keksitty, niin maailma olisi nyt varsin erilainen. En varmaankaan olisi tätä tässä kirjoittamassa, tai ehkä me (kirjoittaja ja sinä lukija) emme edes olisi olemassa. Ja kilpailu ja sen tuoma hyvä jatkuu edelleen, esimerkiksi paremman lääketieteen, tehokkaampien menetelmien, paremman ruuan ja monen muun muodossa. Joten olisiko järkevää sanoa että kilpailun ja yhteiskunnan kehittämisen on loputtava tähän, että maailma olisi nyt valmis? Näillä tulevaisuudennäkymillä kehittymisen loppuminen tietäisi paljon surua.

Toki voidaan väittää että yhteiskunta voisi kehittyä ilman kilpailuakin, mutta uskon että tuota väitettä on mahdoton todistaa oikeaksi. Nimittäin kilpailu on ihmisessä niin syvällä, että olisi mahdotonta saada aikaan yhteiskuntaa jossa olisi ihmisiä joista ei löydy kilpailun halua. Olen pitänyt itseäni kilpailua karttavana ihmisenä, eli kunnianhimoni olisi alhainen. Tuo taitaa kuitenkin olla itsensä pettämistä, sillä jos rehellisiä ollaan, niin sitä tulee aina välillä kuitenkin kilpailtua. Ehkei niin paljon ja joka tilanteessa kuten joillakin tuntuu olevan tapana, mutta kuitenkin teen jonkinlaista kilpailua monissa tilanteissa. Ehkei se näy juurikaan ulospäin, mutta omiin tunteisiini se vaikuttaa.

Kun miettii koko eläinkuntaa ja evoluutiota, niin jonkinlainen kilpailu tuntuu leimaavan koko maapalloa. Eläimet kilpailevat muun muassa parittelukumppania etsiessään, eli paras uros saattaa saada hedelmöittää kaikki lauman naaraat, eikä muut saa mitään. Joten olisi erikoista väittää, että kilpailu olisi ihmisen differentia specifica eli erityispiirre, joka erottaa ihmisen muista lajeista. Kuitenkin (ehkä kun emme tunne eläinten ajatuksia) tuntuu että vain ihminen on levittänyt kilpailun kaikkeen elämäänsä, ja hierarkiat ja arvokategoriat (esimerkiksi hyvä-paha-vastakkainasettelu) ovat ihmiselle ominaisia.

Joten jos kilpailun tunne on kuitenkin yksi ihmisen luonteeseen kuuluva ominaisuus (rakkauden ja muiden tunteiden ohessa), niin ihminen ei pääse kilpailusta eroon. Joten siksi kilpailun tunteen kanssa on vain pyrittävä elämään. Tällä en tietenkään tarkoita että kilpailua pitäisi suosia ja harjoittaa jatkuvasti, vaan että kilpailun tunne olisi hyvä oppia tunnistamaan itsessään. Vasta kun sen pystyy hyvin huomaamaan, voi sitä joissain tilanteissa pystyä vaimentamaan ja joissain tilanteissa siitä voi nauttia. Se, mitä kukin sitten tekee missäkin tilanteessa, on sitten aivan toinen juttu.