Jari Sarasvuo sanoi tässä jokin aika sitten radiokolumnissaan suurinpiirtein Kilpailu on haitallista yksilöille, mutta hyödyllistä yhteiskunnalle. Viisaasti sanottu, ja täytyy sanoa että Sarasvuolla on usein järkevää sanottavaa, vaikka usein aika ärsyttävästi sen tuokin esille. Mutta ehkä Sarasvuon maine on liian yksipuolinen "sisäisine sankareineen". Suosittelen kuitenkin kuuntelemaan tuon.
Tuo ajatus on kuitenkin hyvin lähellä sitä, miten olen itse asiaa ajatellut, mutten ole sitä osannut sanoiksi muotoilla. Kilpailemisesta (suppeassa muodossa pelkkä kilpailu, en nyt tarkoita harrastuksia joissa kilpaillaan) saa harvoin yhtä paljon hyviä kuin huonoja tunteita. Pettymys on varmaan yleisin kilpailusta seuraava tunne, koska voittajia on yleensä vähemmän kuin häviäjiä. Ihmiselle kilpailusta tulevat tunteet eivät ole välttämättömiä, vaan ne usein aihettavat enemmän ikäviä tunteita kuin mielihyvää. Mutta ehkä se harvoin tuleva mielihyvä on sitten sen kaiken mielipahan arvoista? Ja ehkä kaiken sen mielipahan takia jotkut ihmiset välttelevät kilpailua, ja haluaisivat mielummin tehdä ryhmässä yhdessä toimintaa, josta tulee kaikille hyvä mieli.
Yhteiskunnan kehitys taas vaatii jatkuvaa kilpailua. Jos ihmiset olisivat lopettaneet kilpailun kivikaudella, kun kivikirves ja tuli oli keksitty, niin maailma olisi nyt varsin erilainen. En varmaankaan olisi tätä tässä kirjoittamassa, tai ehkä me (kirjoittaja ja sinä lukija) emme edes olisi olemassa. Ja kilpailu ja sen tuoma hyvä jatkuu edelleen, esimerkiksi paremman lääketieteen, tehokkaampien menetelmien, paremman ruuan ja monen muun muodossa. Joten olisiko järkevää sanoa että kilpailun ja yhteiskunnan kehittämisen on loputtava tähän, että maailma olisi nyt valmis? Näillä tulevaisuudennäkymillä kehittymisen loppuminen tietäisi paljon surua.
Toki voidaan väittää että yhteiskunta voisi kehittyä ilman kilpailuakin, mutta uskon että tuota väitettä on mahdoton todistaa oikeaksi. Nimittäin kilpailu on ihmisessä niin syvällä, että olisi mahdotonta saada aikaan yhteiskuntaa jossa olisi ihmisiä joista ei löydy kilpailun halua. Olen pitänyt itseäni kilpailua karttavana ihmisenä, eli kunnianhimoni olisi alhainen. Tuo taitaa kuitenkin olla itsensä pettämistä, sillä jos rehellisiä ollaan, niin sitä tulee aina välillä kuitenkin kilpailtua. Ehkei niin paljon ja joka tilanteessa kuten joillakin tuntuu olevan tapana, mutta kuitenkin teen jonkinlaista kilpailua monissa tilanteissa. Ehkei se näy juurikaan ulospäin, mutta omiin tunteisiini se vaikuttaa.
Kun miettii koko eläinkuntaa ja evoluutiota, niin jonkinlainen kilpailu tuntuu leimaavan koko maapalloa. Eläimet kilpailevat muun muassa parittelukumppania etsiessään, eli paras uros saattaa saada hedelmöittää kaikki lauman naaraat, eikä muut saa mitään. Joten olisi erikoista väittää, että kilpailu olisi ihmisen differentia specifica eli erityispiirre, joka erottaa ihmisen muista lajeista. Kuitenkin (ehkä kun emme tunne eläinten ajatuksia) tuntuu että vain ihminen on levittänyt kilpailun kaikkeen elämäänsä, ja hierarkiat ja arvokategoriat (esimerkiksi hyvä-paha-vastakkainasettelu) ovat ihmiselle ominaisia.
Joten jos kilpailun tunne on kuitenkin yksi ihmisen luonteeseen kuuluva ominaisuus (rakkauden ja muiden tunteiden ohessa), niin ihminen ei pääse kilpailusta eroon. Joten siksi kilpailun tunteen kanssa on vain pyrittävä elämään. Tällä en tietenkään tarkoita että kilpailua pitäisi suosia ja harjoittaa jatkuvasti, vaan että kilpailun tunne olisi hyvä oppia tunnistamaan itsessään. Vasta kun sen pystyy hyvin huomaamaan, voi sitä joissain tilanteissa pystyä vaimentamaan ja joissain tilanteissa siitä voi nauttia. Se, mitä kukin sitten tekee missäkin tilanteessa, on sitten aivan toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti