Syyllisten etsimisestä

Kun syyllinen löytyy, niin syyn etsintä ei enää kiinnosta.

Kun jotain tapahtuu ja löytyy henkilö (tai useampia) jotka ovat aiheuttaneet tapahtuman, niin julkisuudessa asian pohtiminen pysähtyy tähän. Esimerkiksi jos joku on ajanut ylinopeuden seurauksena kolarin, niin asiaa helposti kommentoidaan henkilökohtaisesti "tuollaisia ne xxxx-kuskit ovat". Tai joukkuepelissä jokin pelaaja tekee virheen jonka seurauksena vastapuoli voittaa, jolloin kyseistä pelaajaa haukutaan. Tai jos joku virkamies on tehnyt jonkun virheen, niin tämä henkilö tuomitaan ja halutaan vastuuseen. Puhumattakaan poliitikoista. Tai kansanryhmistä. Pääsääntöisesti kun "syyllinen" henkilö on löytynyt, niin ei pohdita enää miksi kyseinen henkilö on virheen tehnyt, vaan kyseinen henkilö (tai pahimmillaan koko ryhmä) tuomitaan "pahaksi".

Yleensä tapahtumiin on jokin looginen syy, sillä harvoin ihmiset tekevät "pahuutta" vain koska ovat "pahoja". Esimerkiksi ylinopeuteen voi olla syynä kiire johonkin. Pelin tuoksinnassa pelaaja saattaa olla väsymyksen takia hetken vähemmän valpas. Virkamies voi tehdä virheen, koska ei kiireiden ja työkuorman takia ehdi tutustumaan asiaan perinpohjaisesti. Kaikki asioita joitaa voi tapahtua kenelle tahansa, mutta sattuivat vain nyt tapahtumaan kyseiselle henkilölle.

Tarkoitanko siis ettei syyllisiä pitäisi laittaa vastuuseen? - En. Tarkoitan vain, että syyllisen löytämisen jälkeen olisi tärkeää myös selvittää miksi kyseinen henkilö on virheen tehnyt. Tällaisesta tiedosta todennäköisesti oppisimme paljon enemmän kuin pelkästä syyllisen tuomitsemisesta, josta emme opi mitään (mutta josta saamme pönkitettyä omaa itseämme). Sillä voihan olla, että moni muu on vaarassa tehdä saman virheen (jopa me itse), ja ymmärtämällä tuon syyn voitaisiin sitä käyttää paremmin estämään vastaavat virheet tulevaisuudessa.

Konkreettinen esimerkki voisi olla rangaistusten koventaminen. Kun syyllinen löydetään, niin yleensä aina nousee esiin kysymys ovatko rangaistukset tarpeeksi kovia. Kuitenkaan suuressa osassa rikoksia rangaistuksen pelko ei vaikuta estävästi, koska ne tehdään yleensä jonkin tunnekuohun vallassa, jolloin järkiperäinen ajattelu on mahdotonta. Siksi esimerkiksi kovien rangaistusten Yhdysvalloissa, joissa on esimerkiksi kuolemanrangaistus käytössä, ei rikollisuus ole pienempää kuin muualla, vaan jopa päinvastoin.

Mutta esimerkkien ei tarvitse olla noin äärimmäisiä, sillä samaa tapahtuu myös arkielämässä. Esimerkkinä vaikka se koululuokan häirikkö. Ei hän häiritse opetusta ilkeyttään, vaan koska ei osaa tai pääse siinä tilanteessa toteuttamaan itseään omalla tavallaan. Jos syyllisen sijasta löydettäisiin syy, voitaisiin kyseisen oppilaan opetus tehdä tälle toimivalla tavalla.

Pääsinpä aika helposti taas vanhaan mieliajatukseeni; ihminen ei ole rationaalisesti toimiva järkiperäinen kone, vaan tunteiden ja vaistojen ohjaama eläin.

Eli opetuksena itselleni: ei saa tuomita näitä ihmisiä jotka heti tuomitsevat syyllisen, vaan täytyy ymmärtää miksi he sen tuomion kärkkäästi julistavat. Sekin on tilaisuus oppia ihmisen käyttäytymisesta jotain, ja ehkä silloin osaisimme tehdä jotain joka todella vähentäisi tällaista syyllisten syyllistämistä. Ja maailma pelastuu...

Älypuhelin vai tunnepuhelin?

Nykyään kehittyneempiä puhelimia kutsutaan "älypuhelimiksi" (engl. Smart phone). Wikipedia määrittelee älypuhelimen seuraavasti: "tyypillisesti graafinen käyttöliittymä, monipuolinen mukautettava sovellusvalikoima ja internetyhteys". En tiedä mikä noista asioista tekisi puhelimestä älyllisen, tai sen käytöstä älykästä.

Ennemminkin kun miettii mihin älypuhelimia enimmäkseen käytetään (verrattuna tavallisiin puhelimiin), niin ensimmäisenä esiin nousee sosiaalinen media, eli Facebook, WhatsApp, Twitter, Instagram ja niin edelleen. Ja noitahan käytetään lähinnä tunneperäisistä syistä, eli niistä saadaan helposti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja sitä kautta hyvää mieltä. Joten olisiko tunnepuhelin sitten tälle laitteelle parempi nimi?

Toisaalta tuo laite vaikuttaa itsessään tunteisiin yhtä vähän kuin älyyn, vaikkakin sitä käytettäessä ihmiset paljon tunteita käyttävätkin (kuten muutenkin elämässään). Joten ehkei tuo nimi ainakaan olisi parempi. Ja toisaalta koska kaupallisessa maailmassa hyvät nimet tuovat esiin jotain laitteet statuksesta, niin onhan tuo älypuhelin myyvempi nimi, eli se vetoaa paremmin tunteisin.

Yleistämisen sietämätön ihanuus

Occamin partaveitsi on vasara, jolla hakataan ruuveja.

Maailmassa tuntuu olevan aina vain kaksi totuutta, meidän ja noiden toisten. Joko ilmastonmuutos on tosiasia tai sitten ei ole. Joko ihmiset ovat rasistisia persuja tai sitten tekosuvaitsevaisia punaviherstallareita. Joko kommunismi tai sitten kapitalismi. Joko länsimaisuus tai sitten muslimit. Joko kaupunkilaiset tai sitten maalaiset. Joko polkupyöräily tai sitten autoilu.

Ihminen ajattelee ja oppii yksinkertaistamalla. Yleistäminen ja stereotypiat on vain yksi sen äärimmäinen esiintymistapa. Samaa yksinkertaistamista tapahtuu joka paikassa alkaen ihmisten välisistä suhteista ja päättyen tieteelliseen tutkimukseen. Kun näet jonkun ihmisen, muodostat ensivaikutelman perusteella ihmisestä kuvan jonka perusteella lokeroit hänet erilaisiin luokkiin. Tämän kaikeen teet tiedostamatta ja erikseen sitä pohtimatta. Tieteissä etsitään totuuksia ja yhtälöitä, joilla asioita voidaan kuvata irrallaan ja yksinkertaistetusti. Ja mitä yksinkertaisempi totuus, sitä arvostetumpi ja ymmärrettävämpi asiasta tulee.

Varsinkin kun ihminen tutustuu tai opiskelee uutta asiaa, haluaa hän muodostaa asioista hyvin yksinkertaisen kuvan. Sellaisen jonka ihmisen aivot pystyvät hahmottamaan. Tässä vaiheessa kaikki asiat nähdään tämän kuvan läpi, ja mitä yksinkertaisempi kuva, sitä helpommalta maailma näyttää. Yksittäisen ihmisen lisäksi sama tuntuu pätevän isoimmassakin mittakaavassa. Esimerkiksi eli aatteissa ja politiikassa vallalla on usein vain yksi tai muutama tapa ajatella. Taloustieteessä eri suuntaukset saavat usein niin vahvan aseman, että ne kärjistetään äärimmilleen. Esimerkiksi John Maynard Keynes ei ajanut pelkästään valtion osallistumista talouspolitiikkaan suhdannevaihteluiden tasoittamiseksi, kuten keynesiläinen oppi on asian yksinkertaistanut. Ja keynesiläisyyden vastavoimana Milton Friedmanin oppi liberaalista taloudesta on ajettu myös äärimmäisyyteen. Mihinkähän Thomas Pikettyn uudet ajatukset saadaan kärjistettyä, vai ovatko ne jo?

Vaikka tuossa edelle mainitsin Keynesin, Friedmanin ja Pikettyn kriittisessä sävyssä, niin tärkeää on huomata etten kritisoi kyseisiä henkilöitä, vaan tavallisia ihmisiä jotka yksinkertaistavat kyseistä henkilöiden ajatuksia äärimmilleen. Pahimmillaan tällaiset ihmiset uskovat näiden yksinkertaistettujen asioiden olevan puhdasta totuutta, jotka kuvaavat koko maailmaa ja joiden mukaan tulee elää. Uskon että Keynes, Friedman ja Piketty näkevät maailman monimuotoisuuden. Heidän virheensä on yrittää yksinkertaistaa sitä niin että sen pystyy esittämään muiden ihmisten ymmärtämässä muodossa talouden tai tieteen lakeina.

Eli väitän siis, että selvästi suurin osa ihmisistä ei pysty hahmottamaan vaikkapa taloustieteen vaikutuksia yhteiskunnassa kokonaisuudessaan. Sen sijaan he ottavat asiat laajemmin ymmärtävien ihmiset esittämät yksinkertaistukset tosiasioina ja kärjistävät ne. Tästä seuraa että kaikki asiat yleistetään sopimaan näihin "tosiasioihin", olivat asiat sitten kuinka monimutkaisia tahansa. Tieteessä jopa yleinen suuntaus on erikoistuminen, eli edetäkseen tutkijana ja ollakseen alansa huippu, ihmisen täytyy olla jonkin hyvin kapean sektorin asiantuntija. (Vanhojen antiikin tiedemiesten, kuten vaikkapa Aristoteleen laaja-alaisuus tuntuu olevan joko unohdettua tai väheksyttyä.) Eikä laaja-alaisia ihmisiä, jotka tietävät monesta asiasta kohtuullisesti, arvosteta. Ja jos vaikka jokin asiantuntija vanhempana oppisi näkemään asiat laajemmassa valossa, niin kuitenkaan häneltä muistetaan vain nuoruuden yksinkertaiset totuudet.

Miksi näin? Johtuuko tämä ihmisen aivojen rakenteesta ja ajattelusta? Eli voiko ihminen oppia asioita muulla tavalla kuin yksinkertaistamalla? Tuo oikeastaan tarkoittaisi ettei ihmisen aivot pystyisi käsittämään maailman monimutkaisuutta. Vai onko kyse kommunikaation ja sanojen aiheuttamasta tiedon yksinkertaistamisesta? Eli vaikka jotkut sisimmässään tajuaisivat maailman monimutkaisuuden, niin sitä ei pysty esittämään toisille ihmisille ymmärrettävästi (mistä ei pysty puhumaan, siitä on vaiettava).

Mutta koska lähes kaikki ihmiset näkevät asiat laajemmin oppiessaan lisää, niin toivoa lienee. Eli oppiessaan asioista muodostuva kuva voi olla monimutkaisempi. Mutta voiko tällainen yhden ihmisen kehitys oikeasti vaikuttaa että koko yhteiskunta kehittyisi vastaavasti?

Ja jos kyseessä on aivojen rakenteen aiheuttama heikkous ihmisen ajattelussa, niin miten rajoittunut on oma yksinkertaistettu kuvani maailmasta? 

Miehille on hyvin tärkeää näyttää hyvältä

(Otsikossa näyttää hyvältä -sanojen merkitys on antaa hyvä vaikutelma, eli en tarkoita tässä ulkonäköä, vaikka toki sekin on joillekin tärkeä.)

Eilisessä aamulehdessä oli kysytty kuudelta tupakoitsijalta miten kaavailut tupakan hinnan nostosta vaikuttaisivat heidän tupakointiin. Neljän mukaan sillä ei ole mitään vaikutusta, sillä joko heidän tupakointinsa on vain tapa, he polttavat vain sikareita, vain muutaman päivässä tai he tuovat sitä sitten ulkomailta. Eikä näillä neljällä ollut mitään tarkoitusta lopettaa polttamista. Kaksi vastaajaa sen sijaan myönsi suunnittelevansa lopettamista, ja että raha on merkittävä vaikutin.

Hauskaa "sattuma" tuossa on, että kaikki nuo neljä, joiden toiminnassa ei ole mitään muutoksen tarvetta, olivat miehiä, ja kaksi toisella kannalla olevaa olivat naisia. Ehkä tilastollisesti tuo ei ole kattava otos, mutta silti mielestäni hyvin suuntaa antava. Jos joillekin naisille ulkonäkö on tärkeä asia, niin monille miehille status ja vahvan kuvan antaminen on ainakin yhtä tärkeä asia. Eli tässä tapauksessa tupakoinnista ei ole tarpeen luopua, koska se ei ole heille minkäänlainen ongelma, tarkoittaen että nämä miehet eivät voi tunnustaa heikkouksiaan. Eli taas klassinen tapaus, jossa järkeä käytetään vain perustelemaan tunteilla tehtyä päätöstä.

Jostain syystä miehille statuksen (käytännössä virheetön ja johtava alfa-uros) ylläpito on yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Vastaavasti ulkonäkö eli viehättävyys on tärkeää naisille. Eläinmaailmasta vastaavanlaisia asetelmia löytyy paljon, varsinkin mitä lähemmäksi nisäkkäitä ja kädellisiä tullaan. Joten kuinka voitaisiin vetää raja ihmisten ja eläinten välille, kun ihmisetkin ovat eläimiä mitä suurimmassa määrin?

Jos monen mielestä on väärin inhimillistää eläinten käytös (eli etsiä siitä inhimillisiä vaikuttumia) on väärin, niin tuntuu että ihmisten toiminnan eläimillistäminen olisi paljon enemmän oikeaan osuvaa.

Miehenä tästä alkaa lähinnä pohtia, miten tuota miesten hyvältä näyttämistä voisi käyttää omaksi hyväkseen. Esimerkiksi jos saa muut miehet tuntemaan olevansa johtavia alfa-uroksia, niin ehkä heitä pystyisi johdattelemaan haluttuun suuntaan. Mutta miehenä tuon ongelma on vain se oma tarve olla alfa-uros. Jos antaa muille vaikutelman että he ovat johtavia, niin silloin muiden eli myös oman itsensä täytyisi näyttää olevan se johdettava. Vaikeaa. Joten ensin pitäisi päästä irti tuosta tarpeesta omalla kohdalla...

Hyvät ja pahat ihmisryhmät

Kuppikunnissa tunteet eivät sekoitu, vaan paahtuvat tummemmiksi.

Monet klassiset ja suositut tarinat ovat puhtaita "hyvä vastaan paha" -asetelmia, esimerkkein vaikkapa Taru sormusten herrasta ja Tähtien sota. Samoin monen urheilujoukkueen kannattajat suhtautuvat hyvin eri lailla vastustajien kannattajiin verrattuna oman joukkueen kannattajiin. Samanlainen asenne tuntuu muuten pätevän esimerkiksi poliittisiin puolueisiin, uskontoihin ja rotuihin. Puhumattakaan liikenteessä, jossa ihmiset jaetaan autoilijoihin, pyöräilijöihin ja kävelijöihin, ja ryhmät ovat välillä lähes sotatilassa. Tai automerkin mukaan esimerkiksi bemari-, audi-, mersu- tai muihin kuskeihin liitetään tiettyjä piirteitä muiden kuskien joukossa. Hyvin monessa asiassa ihmiset jaetaan "meihin" ja "niihin", oikeastaan lähes kaikkessa mihin ihmiset suhtautuvat tunteella.

Pienemmässä määrin samanlaista asennetta voi nähdä esimerkiksi työpaikoilla, jossa organisaatio on jaettu eri ryhmiin tai osastoihin. Helposti nämä eri osastot pyrkivät kilpailemaan keskenään. "Eihän ne siellä markkinoinnissa/suunnittelussa/tehtaalla osaa mitään." Eli vaikka järjellä mietittynä tärkeämpää olisi suhtautua vaikkapa firman ulkopuolisiin kilpailijoina, niin kuitenkin nuo kilpailijat haetaan joskus lähempää. Joskus kuppikuntia muodostuu muuten vain organisaatioiden sisällä, ilman ulkopuolista ohjausta. Kaikilla ihmisillä tuntuu olevan tämä ajattelutapa, toisilla heikompana ja toisilla vahvempana.

Mikä voima saa ihmisen pyrkimään muodostamaan samanmielisiä ryhmiä? Ja miksi oma ryhmä koetaan oikeassa olevaksi ja hyväksi? Ja miksi tarvitaan vastapainoksi ulkopuolisia?

Todennäköisesti samanmielisessä ryhmässä ihminen saa eniten positiivista palautetta. Tällaisessa ryhmässä tuntee olevansa arvostettu, koska muiden mielipiteet ja ajatukset myötäilevät omia. Vaikka erilaisista ihmisistä koostuvassa ryhmässä oppisi enemmän, niin kuitenkin samanmielisessä ryhmässä on mukavampaa olla, ihan omanarvontunnon kannalta.

Mutta miksi tarvitaan muita? Onko vastaus kilpailu, eli ihminen vertaa itseään toisiin ja haluaa olla toisia parempi? Eli jotta voi olla muita parempi, helpoin tapa on kuvitella toiset huonommiksi kuin itse. Ja jottei tarvitse rikkoa samanmielistä ryhmää josta saa voimaa, niin helpointa on keksiä jokin ulkopuolinen huonommaksi. Tosin täysin ulkopuolinen ryhmä ei toimi, koska siitä ei saa tarpeeksi tunnetta. Aikaisemmin olen kirjoittanut ihmisen tarpeesta olla muita parempi (Kaikki ovat älykkäämpia kuin muut ja Paremmuuden taustasta), samoin myös kilpailemisesta (Kilpailu ihmisen perustarpeena), eli tavallaan nuo asiat ovat hyvin lähellä toisiaan, ja näitä samoja asioita olen mielessäni näemmä jo pidempään pyöritellyt.

Ja mahtaako vastustajien sijoittamiseen lähelle (siis mielummin oman firman toinen osasto toisen firman sijaan) johtua siitä, että läheisistä vastustajista saa paremmat tunteet (vai pitäisikö sanoa kiksit) kuin kaukana olevista tuntemattomista?

En tiedä oliko tuossa ajatuksenkulussa nyt mitään ihmeellistä, mutta siitä johtui mieleeni toinen ajatus. Nimittäin kun ihminen haluaa olla toisia parempi, ja tekee sen alentamalla muita, niin miksi siihen usein vielä liittyy jonkinlaista vihamielisyyttä?

Ehkä ihminen sisimmässään tajuaa ulkopuolisen huonommaksi mieltämisen teennäiseksi ja vääräksi teoksi, vaikkei se varsinaiseen tajuntaan nousisikaan. Siksi huono omatunto on kanavoitava johonkin ulkopuoliseen, jotta omanarvontunto säilyy. Joten helpointa on kuvitella tuo ulkopuolinen vihamieliseksi, ja siten keksiä tekosyy toisen huonoksi mieltämiseksi, jotta saa omatunnon äänen hiljaisemmaksi. Eli keksiä isompi ääni (tunne), joka peittää oman tunteen.

No jaa, jätetään taas tämä keittiöpsykologia tällä kertaa. Pitäisi ehkä lukea joitain tieteellisiä tutkimuksia asiasta.

Minkä Internet vapautti, sen some sulki

Kun Internet alkoi leviämään, pidettiin sitä usealla taholla merkittävänä yhteiskuntaan vaikuttavana tekijänä. Sen nähtiin tuovan lisää tasa-arvoa ihmisten kesken, erityisesti koska tieto olisi nyt kaikkien saatavilla. Toisekseen sen sanottiin lisäävän sananvapautta viestinnän vapautumisen kautta. Noista kommenteista nousi jopa esiin idealistinen asenne, että Internet parantaa maailmaa ja tekee sen tietoyhteiskunnaksi tai jopa maailmanyhteiskunnaksi.

Tosiaankin Internet on ollut merkittävä tekijä muutamassa kansannousussa, joissa sen voimaa ei voi kieltää. Nämä ovat kuitenkin olleet lähinnä diktatuurisia maita. Suomessa ei ole kovin montaa tapausta, jotka olisivat tulleet ilmi Internetin vapauden takia. Edelleen perinteinen media on se, joka tuo tärkeät asiat esille. Toki perinteinen media seuraa ja tarttuu ilmiöihin, jotka ovat nousseet Internetin kautta esille, eli nostaa ne laajempaan tietoisuuteen.

Kuitenkin ainakin omasta mielestäni Internetin kautta nousseet asiat ovat olleet melko merkityksettömiä, usein lähinnä jonkun julkkiksen huonosti muotoilemia sanomia. Eli sellaisia jotka ovat herättäneet vahvoja tunteita puolesta tai vastaan. Sen sijaan mieleeni ei muistu asioita, jotka olisivat verrattavissa median tutkivan journalismin esille nostamiin asioihin, eli sellaisiin joissa asiaa on selvitetty perusteellisesti ja asiapohjalta.

Hmm, olen aiemmin kritisoinut mediaa "sopulismista" (Mauno Koiviston lanseeraama termi), ja nykyisistä "klikkaa mua" -otsikoinneista. Ehkä täytyy myöntää, että vaikka kritiikillä on paikkansa, niin ei ainakaan Internet ole luonut parempaa vaihtoehtoa. Mutta nyt eksyin jo hieman aiheestani.

Internet tosiaan mahdollistaa tiedon haun, mutta onko se Internetin suosituin sovellus? Tällä hetkellä tuntuu, että sosiaalinen media (some) on se mitä ihmiset ymmärtävät Internetillä. Ja some ei tosiaankaan tarjoa tietoa siinä mielessä mitä asiatiedolla ymmärretään. Sen sijaan some tarjoaa kuplia, eli samanmielisten ihmisten kokoontumispaikkoja. Nämä kuplat sitten vahvistavat ihmisten olemassaolevia asenteita, koska samanmieliset ihmiset kannustavat ja antavat mukavaa positiivista palautetta. Eli somesta saadaan mukavia tunteita, ei järkiperäistä ajateltavaa. Näin vaalien ja punaviher- tai landepaukkukuplien jälkeen tästä tuskin tarvitsee antaa esimerkkejä.

Eli sen sijaan että vaikka Internet mahdollistaisi tietoyhteiskunnan, niin sen hienoin jalokivi onkin some, joka perustuu tunteisiin! Miten ihminen onnistuukin nostamaan tunneperäiset asiat aina etusijalle? Voiko joku tosissaan pitää ihmistä vielä viisaana (homo sapiens sapiens)? Vähän kuin nimeäisi linnun jalalliseksi olioksi. Oikeampi lajinimi ihmiselle taitaisi olla homo animi motus tai paremmin homo perturbatus, tunteellinen ihminen.

Periaatteet ovat pahasta

Periaatteet ovat kuin periskooppi: niillä näkee haluamansa asian hyvin, ja vain sen.

Kapean kuvakulman (vertaa hevosten silmälappuihin) lisäksi voisi lisätä, että periaatteen antama suojaus on lähes yhtä hyvä kuin sukellusveneellä, uusia tuulia ei tarvitse pelätä.

Vaalimainokset ja ihmisten päätösten teko

Ihmettelin viikonloppuna teiden varsilla olevia vaalimainoksia; niissä on lähinnä vain ehdokkaan naamavalokuva, numero, nimi ja puolue (suuruusjärjestyksessä), vain joillain harvoilla motto tai muuta sanomaa. Mitään tietoa, joka auttaisi äänestyspäätöksen teossa, ei noissa mainoksissa ollut. Miten ihmeessä valokuvan perusteella voisi tehdä äänestyspäätöksen?

Voisiko noista mainoksista sitten päätellä, että niiden levittäjät vain haluavat kuvansa julkisuteen? Eli noilla ehdokkailla extroverttiset tai jopa narsistiset tunteet ovat niin voimakkaita, että haluavat kuvansa joka paikaan, tehokkuudesta piittaamatta (sillä eihän nuo mainokset voi tuoda yhtään uutta ääntä)? Tämä olisi nautittavan populistinen ja ehdokkaita pilkkaava väite, joka varmasti vetoaisi moniin lukijoihin, sillä vähentämällä muiden arvoa oma arvo (ylimielisyys) tuntuu nousevan välittömästi.

Ehkä houkuttelevuudesta huolimatta tuollainen väite ei kestä tarkempaa miettimistä. Ehdokkaat saavat noihin mainoksiin varmasti tukea ja kannustusta puolueilta, ja ne ovat varmasti tutkineet miten rahat on järkevää käyttää. Joten jokin funktio noilla mainoksilla siis täytyy olla.

Tämän jutun lähtökohtana oli, että vain äänestyspäätös olisi merkitsevä ja että siinä käytettäisiin tietoja ehdokkaiden mielipiteistä ja asiantuntemuksesta. Ehkä jo siinä mentiin metsään, sillä päätökseen tuskin käytetään paljoakaan varsinaista pohdinta-aikaa, mutta epäröintiin kylläkin ("ketä ihmeessä mä äänestäisin"). Tällaiselle epäröivälle ihmiselle pelkästään jostain tutun kasvon ja nimen näkeminen voi olla houkutus. Kun jokin ehdokas tuntuu jostain tutulta, niin äänestyspäätöksen teko on helpompaa.

Toisaalta täytyy huolehtia myös jo äänestyspäätöksen tehneistä ihmisistä, eli varmistaa että aiemmin tehty päätös pysyy. Tällaisissa tilanteissa ehdokkaan mainoksen näkeminen vahvistaa "oikeassa olemisen" tunnetta, eli oman ehdokkaan mainoksen näkeminen tuo hyvän mielen. En nähnyt oman suosikkiehdokkaani mainosta ajaessani, mutta jos olisin sen nähnyt olisin mahdollisesti tiedostamatta saanut siitä tukea päätökselleni (ja ehkä tyytynyt siihen ja tämä pohdinta olisi jäänyt). Tällainen tiedostamaton vaikutus on sen verran selvä asia, että sen kieltäminen on lähinnä hurskastelua (jos et usko, niin monien mentalistien temput perustuvat tiedostamattomiin vaikuttimiin).

Joten vaaliehdokkaiden tienvarsimainoksilla on siis vaikutusta, muuten niitä ei leviteltaisi tuollaisessa laajuudessa. Mitä se sitten kertoo ihmisistä, että pelkän valokuvan ja nimen näkeminen vaikuttaa äänestämiseen? Onko kognitiivinen dissonanssi niin voimakas, että jo äänestyspäätöksen tehneelle sen vahvistamiseen riittää yksinkertainen mainos? Tai tiedostamaton vaikutus ja toisto niin voimakas, että se saattaa ratkaista äänestyspäätöstä tehtäessä? Joka tapauksessa tämä ei anna kovin mairittevaa kuvaa ihmisten ajattelusta.

Toisaalta kun mietin omaa äänestyspäätöstäni, niin voinko olla yhtään ylimielinen? Vastasin kahden vaalikoneen kysymyksiin, mutta kummassakaan vanha ehdokkaani ei tullut tällä kertaa kärkisijoille. Kuitenkin etsin hänen vastauksensa ja vertasin omiini, sekä luin ehdokkaan kommentit. Niistä sain selityksen eroavaisuuksiin, eli ehdokkaan kirjoittamista kommenteista syyn miksi ehdokas oli vastannut eri tavalla. Usein ehdokkaalla oli selvä syy vastauksiinsa, ja se oli usein sellainen näkökulma jota itse en ollut tullut ajatelleeksi. Näin saatoin hyväksyä erot vastauksissa, ja vahvistaa omaa vanhaa äänestyspäätöstä (jonka tein edellisissä vaaleissa, perustuen ehdokkaan laajaan toimintaan ja samankaltaisiin arvostuksiin). Sen sijaan nyt kärkisijoille tulleiden ehdokkaiden vastauksia en tutkinut juuri lainkaan.

Joten vaikka voisin väittää olevani valveutuneempi kuin useimmat muut, niin kuitenkin minunkin äänestyspäätökseen vaikuttaa suuresti muut kuin pelkkä puhtaan järjen käyttö. Joten eikö ole hieman naiivia pitää ihmistä järjellisenä olentona, kun tunteet ja muu tiedostamaton vaikutus ohjaa ihmisen ajattelua enemmän kuin järki?

Nettikirjoittelun paradoksi ja pätemisen tarve

Monesti ihmiset pitävät ihmiset pitävät netissä kirjottelua pätemisen tarpeena, eli nämä kirjoittajat haluavat esittää olevansa parempia kuin toiset ja saada ihailua. Kärjistetyimmillään lukijat voivat ajatella että kirjottaja pitää lukijoita huonompina.

Olen pitänyt tätä blogia nyt kohta 2,5 vuotta, enkä ole koko aikana kertonut siitä kenellekään enkä linkittänyt tätä mihinkään. Toki Googlen kautta muutama lukija on tänne löytänyt, mutta palautetta en ole saanut ollenkaan. Voisi kysyä miksi sitten jatkan tämän kirjoittamista? Tai blogin aiheen mukaan mikä on se tunne joka saa minut tätä silti kirjoittamaan? Onko se tuo pätemisen tarve?

Toisaalta ihmiset kirjoittelevat myös netin keskustelupalstoille, joissa palautetta tulee varmasti. Alkuoletus kuitenkin on, että tällainen kirjoittelu tehtäisiin että saataisiin hyväksyntää muilta, ja sitä kautta vahvistusta omalle itsetunnolle. Tämä on hyvin vahva vaikutin kaikilla ihmisillä.

Netin keskustelupalstat keräävät yleensä samanmielisiä ihmisiä, esimerkiksi harrasteeseen tai muuhun toimintaan liittyville palstoille kirjoittavat yleensä melko samanmieliset ihmiset. Kuitenkin näilläkin on tapana että johonkin postaukseen vastaavat vain ne, joilla on asiasta eri mielipide. Toki jonkin verran tulee myös hyväksyviä vastauksia, tai "peukku ylös"-vastineita, mutta pidemmät kommentit ovat usein jollain tapaa postausta kritisoivia, joko vain toisesta näkökulmasta tai suoranaisesti erimieltä olevia, jotka haluavat tuoda oman kantansa esiin.

Eli jos alkuoletukseni pitää paikkansa, ja ihmiset kirjoittavat saadakseen hyväksyviä vastauksia, niin mitä tässä tapahtuisi? Ensimmäinen kirjoittaja ei tunne saaneensa hyväksyntää, ja puolustaa eli osin toistaa alkuperäistä kirjoitustaan. Tästä johtuen myös vastaaja (joka toi vain esille oman näkökulmansa, sille hyväksyntää hakien) alkaa myös puolustaa omaa näkemystään, koska alkuperäinen kirjoittaja päätyi puolustamaan omaa näkökantaansa eikä siten tuntunut noteeraavan hänen mielipiteitään. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että molemmat vain toistavat ja jankuttavat omaa mielipidettänsä, eikä minkäänlaista yhteisymmärrystä synny. Tällaista voi tapahtua helposti, vaikka unohdettaisiin varsinaiset trollaukset kokonaan. Pitkään jatkuessa tämä voi johtaa henkilökohtaiseen vastenmielisyyteen toista kohtaan.

Jos tuossa molemmat kirjoittajat olisivat ymmärtäneet omia motiiveitaan (eli tunteitaan) kirjoitukselle, niin todennäköisesti he olisivat myös huomanneet saman kaipuun toisessa, ja osanneet ehkä paremmin huomioida toista. Näin tilanne olisi ollut molemmille miellyttävämpi ja varmasti opettavampi. Mutta usein näin ei tapahdu, ja varmaankaan kumpikaan kirjoittaja ei tunne saaneensa hyväksyntää. Ja tämä kaikki tapahtuu sitä todennäköisemmin mitä vakavammin ja vakavasta aiheesta keskustellaan. Eli "tyhjänpäiväisessä" jaarittelussa tätä ei tapahdu, koska siinä ihmisen todelliset periaatteet ja mielipiteet eivät tule esille.

Joten miksi sitten minä kirjoitan tätä, ja miksi ihmiset jatkavat kirjoitteluaan netin keskustelupalstoille? Tuo hyväksynnän hakeminen muilta ei sellaisenaan tunnu riittävän voimakkaalta, sillä ihmiset oppisivat pian ettei sellaista netistä useinkaa saa. Järkiperäiset syyt saa mielestäni unohtaa, sillä mielestäni rationaaliset syyt ovat usein ihmiselle vain tekosyitä, joilla perustellaan itselle tunteilla tehtyjä päätöksiä.

Ehkä tällaisesta "julkaisemisesta" saa jo sellaisenaan itselle hyvän mielen, että kuviteltu toisten hyväksyntä tai "pätemisentarve" täyttyy. Tunteet syntyvät kuitenkin ihmisessä itsessään (eli ihminen pystyy lietsomaan omia tunteitaan), joten miksei ihminen voisi saada hyviä tunteita pelkästään siitä että kirjoittaa omasta mielestään hyvin? Kun ihminen tekee jotain mistä pitää ja missä itse tuntee olevansa hyvä, saa hän siitä hyvän mielen. Siinä ei välttämättä tarvitse toista vierelle, jota paremmaksi itsensä voi tuntea.

Eli se mitä toiset voisivat kuvitella pätemisen vuoksi tehdyksi kirjoitteluksi, saattaa hyvinkin olla sitä. Mutta toisaalta jos kirjoittaja ei edes tarvitse toisten reaktioita saadakseen tunteen, vaan tunteet syntyvät kirjoittajassa itsessään, niin mitä pahaa siinä olisi?

Sanat rajoittavat ihmisen ajattelua - onko absoluuttinen ajattelu mahdollista?

Olin syksyllä Euroopan jätteiden vähentämisen viikola kuuntelemassa Matti Apusen ja Pentti Linkolan keskustelua ympäristöasioista. Kyseiset keskustelijat ovat aika ääripäitä, Apunen liberaalina edistysihmisenä ja Linkola radikaalina luonnonsuojelijana. Ymmärsin molempia, Linkolalta eniten huolta mutten keinoja, ja toisaalta Apuselta keinoja mutten huolettomuutta. Mihinkään yhteisymmärrykseen ei keskustelussa päästy, enkä sitä toisaalta edes odottanut vaikkakin ehkä toivoin.

Kuitenkin varsinkin yleisön äärimmäiset kommentit jäivät mietityttämään, eli luonnon tuhoutumisen ongelma halutaan korjata yhdellä keinolla ja viemällä se äärimmäisyyteen. Linkola ei sentään tällä kertaa passittanut ihmisiä mestauslavalle, vaikka kaipasikin aikaan ennen kivikirvestä. Kuitenkin pääsävy yleisön kommenttien joukossa oli, että ihmiskunta on matkalla tuhoon, ja vain täyskäännös voi pelastaa maailmanlopulta. Ikäänkuin täyskäännöksen ja elintason radikaalin laskun ainoa vaihtoehto olisi luonnon täysimittaisen riiston jatkaminen.

Samanlaista vastakkainasettelua tai yksinkertaistamista esiintyy monessa muussakin asiassa. Esimerkiksi politiikassa. Mutta se on (toivottavasti) usein vain retoriikkaa, jolla tuodaan asian eri puolet selkeämmin esille niille, jotka eivät ole syventyneet asiaan (vaikkakin joskus tulee toisenlainen vaikutelma kynnyskysymyksineen). Nykypäivän politiikka tapahtuu lakeja säätämällä, ja siinä nuo yksinkertaistamiset joskus aiheuttavat ristiriitoja. Ihminen kuvittelee lakeja säätäessään tekevänsä yhden säännön, jota noudattamalla yhteiskunta toimii parhaiten ja lopputulos on kaikille paras. Kuitenkin usein selkeitä sääntöjä tehtäessä maailman monimutkaisuus unohtuu, ja myöhemmin joudutaan tekemään lakiin poikkeuksia. Esimerkkinä tästä käynee työelämän lainsäädäntö kaikkine yksityiskohtineen (verovapaat korvaukset, työaika, lauantait lomapäivinä). Joka tapauksessa alunperin yksinkertaisesta laista tulee lopulta monimutkainen, että tarvitaan asiantuntuijoita niiden kaikkien pykälien huomioimiseen. Ja sitten tulee vastareaktio ja halutaan eroon liian monimutkaisista, työtä haittaavista laeista.

Miten nuo kaksi ylläolevaa asiaa liittyvät toisiinsa? Mielestäni ne kuvaavat ihmisen ajattelua. Ensimmäinen esimerkki vielä kärjistettynä, eli siinä ajattelu pelkistyy kahteen vaihtoehtoon (täyskäännös tai tuho), eli perinteinen väittelyn vastakkainasettelu. Toinen taas on monisyisempi tapaus, mutta siinäkin kuitenkin asiaa puheessa yksinkertaistetaan, ja siitä seuraa ensin liian yksinkertaisia lakeja, mutta lopulta monimutkaisuudessaan käsittämätön vyyhti.

Veikkaanpa että tuo vastakkainasettelu johtuu ihmisen tavasta ajatella, eli luokittelusta. Eli jotta asiat voisi ymmärtää, niin asiat täytyy lokeroida vanhoihin tuttuihin luokkiin. Jos tämän tekee nopeasti, kuluttaa se varmasti vähemmän energiaa aivoissa. Siitä on sitten seurauksena että luokkia eli nimiä aivoihin syntyy vähän. Tämäkin varmasti vähentää aivojen energian tarvetta, eli on helpompaa.

Ja mitä muuta sanat ovat kuin luokittelua? Sopimuksia ihmisten välillä joilla asioita voi nimetä eli luokitella. Sana on paljon nopeampi tapa kertoa millainen jokin on kuin selittää sen koko todellisuus. Joten sanat vähentävät aivojen tarvitsemaa työtä, samalla kun ne yksinkertaistavat asioiden esitystä. Kuitenkin tämä luokittelu johtaa helposti väärinymmärryksiin. Saatuaan sanan jollekin asialle ihminen kuvittee ymmärtävänsä asian, vaikkei todellisuudessa enää näe sen monimutkaisuutta.

Voisiko jopa sanoa, että ihmiset yksinkertaistavat asiat niin että pystyvät aivoillaan ne käsittämään? Ja jos todellisuus onkin monimutkaisempi kuin mitä ihmiset pystyvät järjellään hahmottamaan, niin nimeämällä eli luokittelemalla voi saada tunteen asian ymmärtämisestä, eli tiedostamatonta itsepetosta.

Onko ihmisen ajattelu täysin riippuvainen sanoista, niin ettei ihminen voi ajatella edes ilman niitä? Ainakin ihmisten välinen kommunikaatio on riippuvainen sanoista, eli epätäydellistä. Jos myös ajattelu on riippuvainen sanoista, niin ihminen ei silloin pysty käsittämään maailmaa sellaisena kuin se on.

PS. Fysiikassa ihmiset etsivät yhteisteoriaa, eli yhtä teoriaa joka selittäisi kaiken. Muun muassa dualismin eli sen että valolla on sekä aaltoliikkeen että hiukkasten ominaisuuksia. Ollaanko tässäkin sanojen aiheuttaman luokittelutarpeen aiheuttamassa harhassa? Maailma halutaan kuvata ihmisen ymmärrettävänä, joten siitä halutaan tehdä mahdollisimman yksinkertainen. 

Poliitikon puheesta kynnyskysymyksiin

Ennen poliitikkojen puhetta pidettiin lähes käsittämättömänä sanojen pyörittämisenä, jossa käytettiin paljon sanoja muttei oikeasti sanottu mitään. Asioita kierreltiin ja käytettiin outoja termejä. Asioita vatvottiin puolelta toiselle, mutta mitään konkreettista ja selkeää sanomaa puheesta oli vaikea löytää.

Nykyään tuota tuntuu esiintyvän harvemmin. Sen sijaan poliitikot ovat kehittyneet (Soini etunenässä) heittelemään lyhyitä iskeviä kommentteja. Näillä kommenteilla pystyy usein esittämään jonkun asian  jossain tietyssä valossa, usein jollain tavalla naurettavaksi tehden. Näin nämä kommentit on helppo esittää mediassa ja siten ne saavat helposti julkisuutta.

Toki suurin osa poliitikkojen puheista on jostain välimaastosta, ja nuo kaksi yllä esitettyä tapaa ovat vain äärimmäisiä kärjistyksiä. Kuitenkin väittäisin, että nykymaailmassa tuo jälkimmäinen on yleisempää kuin ensimmäinen.

Mutta mistä nuo kaksi tapaa sitten kertovat? Tuo ensimmäinen johtunee asiakeskeisyydestä, eli poliitikko on joutunut monimutkaisten asiakokonaisuuksien eteen ja yrittää selittää asian eri puolia ja vaikutuksia. Todennäköisesti poliitikko on saanut virkamiehiltä ja asiantuntijoilta roppakaupalla materiaalia sivistyssanoineen, ja yrittää koostaa niistä eri näkökulmia ymmärtävän yhteenvedon, ilman suurta poliittista väritystä. Kun asiat yleensä ovat monimutkaisia, niin tuollainen yritys on usein lähes mahdoton, ja on melkein käsittämätön niille, joilla ei ole vastaavia taustatietoja. Niinpä kuulijalle ei muodostu selvää kuvaa ja jää mielikuva ettei politiikko sanonut mitään (selkeää).

Kun median ja julkisuuden merkitys on kasvanut, niin poliitikot ovat huomanneet ettei tuollainen asiapuhe lyö läpi. Joten asioita on pyritty tekemään tavallisen ihmisen tietopohjalla ymmärrettäviksi, vaikka kokonaisuuden kustannuksella. Ja kun tuota selkiyttämistä viedään äärimmäisyyteen, niin päädytään lyhyihin yksipuolisiin heittoihin, joissa ei ole enää asiaa mukana, vaan vain poliittinen väritys. Toki nämä on helppo ymmärtää olemattomilla tiedoilla, mutta ne vaatisivat vastaavanlaisia heittoja eri näkökulmista, jolloin asian kokonaisuus paljastuisi yhteistyössä pikkuhiljaa monen henkilön keskustelussa. Harvoin kuitenkaan tällaiseen rakentavaan keskusteluun päädytään, vaan osapuolet päätyvät toistamaan vain omia parhaita heittojaan.

Mutta mistä tämä kertoo? Ihmisillä on tapana mennä äärimmäisyydestä toiseen, nyt asiapolitiikasta populismiin. Eli sen sijaan että yritettäisiin parantaa tuota asiapolitiikan ymmärrettävyyttä, niin jätetään asiat kokonaan ja siirrytään tunteisiin vetoamiseen. Ja koska tunteet vaikuttavat ihmisiin monta kertaluokkaa nopeammin kuin asiat, niin tällaisella puheella saa nopeasti julkisuutta ja pystyy ajamaan omaa näkökulmaansa. Sinänsä tuo myös kuvaa hyvin nykymaailmaa, jossa harvoihin asioihin jaksetaan syventyä, vaan nopeus on kaikki kaikessa, ohuutta aiheuttaen. Tämäkin on liian pitkä juttu, että juuri kukaan tähän jaksaisi syventyä. Voisiko tämän jutun jotenkin tiivistää yhteen lausumaan? Kynnyskysymykset ovat ohuita mutta niistä syntyy korkea aita?