Nykyään tuota tuntuu esiintyvän harvemmin. Sen sijaan poliitikot ovat kehittyneet (Soini etunenässä) heittelemään lyhyitä iskeviä kommentteja. Näillä kommenteilla pystyy usein esittämään jonkun asian jossain tietyssä valossa, usein jollain tavalla naurettavaksi tehden. Näin nämä kommentit on helppo esittää mediassa ja siten ne saavat helposti julkisuutta.
Toki suurin osa poliitikkojen puheista on jostain välimaastosta, ja nuo kaksi yllä esitettyä tapaa ovat vain äärimmäisiä kärjistyksiä. Kuitenkin väittäisin, että nykymaailmassa tuo jälkimmäinen on yleisempää kuin ensimmäinen.
Mutta mistä nuo kaksi tapaa sitten kertovat? Tuo ensimmäinen johtunee asiakeskeisyydestä, eli poliitikko on joutunut monimutkaisten asiakokonaisuuksien eteen ja yrittää selittää asian eri puolia ja vaikutuksia. Todennäköisesti poliitikko on saanut virkamiehiltä ja asiantuntijoilta roppakaupalla materiaalia sivistyssanoineen, ja yrittää koostaa niistä eri näkökulmia ymmärtävän yhteenvedon, ilman suurta poliittista väritystä. Kun asiat yleensä ovat monimutkaisia, niin tuollainen yritys on usein lähes mahdoton, ja on melkein käsittämätön niille, joilla ei ole vastaavia taustatietoja. Niinpä kuulijalle ei muodostu selvää kuvaa ja jää mielikuva ettei politiikko sanonut mitään (selkeää).
Kun median ja julkisuuden merkitys on kasvanut, niin poliitikot ovat huomanneet ettei tuollainen asiapuhe lyö läpi. Joten asioita on pyritty tekemään tavallisen ihmisen tietopohjalla ymmärrettäviksi, vaikka kokonaisuuden kustannuksella. Ja kun tuota selkiyttämistä viedään äärimmäisyyteen, niin päädytään lyhyihin yksipuolisiin heittoihin, joissa ei ole enää asiaa mukana, vaan vain poliittinen väritys. Toki nämä on helppo ymmärtää olemattomilla tiedoilla, mutta ne vaatisivat vastaavanlaisia heittoja eri näkökulmista, jolloin asian kokonaisuus paljastuisi yhteistyössä pikkuhiljaa monen henkilön keskustelussa. Harvoin kuitenkaan tällaiseen rakentavaan keskusteluun päädytään, vaan osapuolet päätyvät toistamaan vain omia parhaita heittojaan.
Mutta mistä tämä kertoo? Ihmisillä on tapana mennä äärimmäisyydestä toiseen, nyt asiapolitiikasta populismiin. Eli sen sijaan että yritettäisiin parantaa tuota asiapolitiikan ymmärrettävyyttä, niin jätetään asiat kokonaan ja siirrytään tunteisiin vetoamiseen. Ja koska tunteet vaikuttavat ihmisiin monta kertaluokkaa nopeammin kuin asiat, niin tällaisella puheella saa nopeasti julkisuutta ja pystyy ajamaan omaa näkökulmaansa. Sinänsä tuo myös kuvaa hyvin nykymaailmaa, jossa harvoihin asioihin jaksetaan syventyä, vaan nopeus on kaikki kaikessa, ohuutta aiheuttaen. Tämäkin on liian pitkä juttu, että juuri kukaan tähän jaksaisi syventyä. Voisiko tämän jutun jotenkin tiivistää yhteen lausumaan? Kynnyskysymykset ovat ohuita mutta niistä syntyy korkea aita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti