Olin syksyllä Euroopan jätteiden vähentämisen viikola kuuntelemassa Matti Apusen ja Pentti Linkolan keskustelua ympäristöasioista. Kyseiset keskustelijat ovat aika ääripäitä, Apunen liberaalina edistysihmisenä ja Linkola radikaalina luonnonsuojelijana. Ymmärsin molempia, Linkolalta eniten huolta mutten keinoja, ja toisaalta Apuselta keinoja mutten huolettomuutta. Mihinkään yhteisymmärrykseen ei keskustelussa päästy, enkä sitä toisaalta edes odottanut vaikkakin ehkä toivoin.
Kuitenkin varsinkin yleisön äärimmäiset kommentit jäivät mietityttämään, eli luonnon tuhoutumisen ongelma halutaan korjata yhdellä keinolla ja viemällä se äärimmäisyyteen. Linkola ei sentään tällä kertaa passittanut ihmisiä mestauslavalle, vaikka kaipasikin aikaan ennen kivikirvestä. Kuitenkin pääsävy yleisön kommenttien joukossa oli, että ihmiskunta on matkalla tuhoon, ja vain täyskäännös voi pelastaa maailmanlopulta. Ikäänkuin täyskäännöksen ja elintason radikaalin laskun ainoa vaihtoehto olisi luonnon täysimittaisen riiston jatkaminen.
Samanlaista vastakkainasettelua tai yksinkertaistamista esiintyy monessa muussakin asiassa. Esimerkiksi politiikassa. Mutta se on (toivottavasti) usein vain retoriikkaa, jolla tuodaan asian eri puolet selkeämmin esille niille, jotka eivät ole syventyneet asiaan (vaikkakin joskus tulee toisenlainen vaikutelma kynnyskysymyksineen). Nykypäivän politiikka tapahtuu lakeja säätämällä, ja siinä nuo yksinkertaistamiset joskus aiheuttavat ristiriitoja. Ihminen kuvittelee lakeja säätäessään tekevänsä yhden säännön, jota noudattamalla yhteiskunta toimii parhaiten ja lopputulos on kaikille paras. Kuitenkin usein selkeitä sääntöjä tehtäessä maailman monimutkaisuus unohtuu, ja myöhemmin joudutaan tekemään lakiin poikkeuksia. Esimerkkinä tästä käynee työelämän lainsäädäntö kaikkine yksityiskohtineen (verovapaat korvaukset, työaika, lauantait lomapäivinä). Joka tapauksessa alunperin yksinkertaisesta laista tulee lopulta monimutkainen, että tarvitaan asiantuntuijoita niiden kaikkien pykälien huomioimiseen. Ja sitten tulee vastareaktio ja halutaan eroon liian monimutkaisista, työtä haittaavista laeista.
Miten nuo kaksi ylläolevaa asiaa liittyvät toisiinsa? Mielestäni ne kuvaavat ihmisen ajattelua. Ensimmäinen esimerkki vielä kärjistettynä, eli siinä ajattelu pelkistyy kahteen vaihtoehtoon (täyskäännös tai tuho), eli perinteinen väittelyn vastakkainasettelu. Toinen taas on monisyisempi tapaus, mutta siinäkin kuitenkin asiaa puheessa yksinkertaistetaan, ja siitä seuraa ensin liian yksinkertaisia lakeja, mutta lopulta monimutkaisuudessaan käsittämätön vyyhti.
Veikkaanpa että tuo vastakkainasettelu johtuu ihmisen tavasta ajatella, eli luokittelusta. Eli jotta asiat voisi ymmärtää, niin asiat täytyy lokeroida vanhoihin tuttuihin luokkiin. Jos tämän tekee nopeasti, kuluttaa se varmasti vähemmän energiaa aivoissa. Siitä on sitten seurauksena että luokkia eli nimiä aivoihin syntyy vähän. Tämäkin varmasti vähentää aivojen energian tarvetta, eli on helpompaa.
Ja mitä muuta sanat ovat kuin luokittelua? Sopimuksia ihmisten välillä joilla asioita voi nimetä eli luokitella. Sana on paljon nopeampi tapa kertoa millainen jokin on kuin selittää sen koko todellisuus. Joten sanat vähentävät aivojen tarvitsemaa työtä, samalla kun ne yksinkertaistavat asioiden esitystä. Kuitenkin tämä luokittelu johtaa helposti väärinymmärryksiin. Saatuaan sanan jollekin asialle ihminen kuvittee ymmärtävänsä asian, vaikkei todellisuudessa enää näe sen monimutkaisuutta.
Voisiko jopa sanoa, että ihmiset yksinkertaistavat asiat niin että pystyvät aivoillaan ne käsittämään? Ja jos todellisuus onkin monimutkaisempi kuin mitä ihmiset pystyvät järjellään hahmottamaan, niin nimeämällä eli luokittelemalla voi saada tunteen asian ymmärtämisestä, eli tiedostamatonta itsepetosta.
Onko ihmisen ajattelu täysin riippuvainen sanoista, niin ettei ihminen voi ajatella edes ilman niitä? Ainakin ihmisten välinen kommunikaatio on riippuvainen sanoista, eli epätäydellistä. Jos myös ajattelu on riippuvainen sanoista, niin ihminen ei silloin pysty käsittämään maailmaa sellaisena kuin se on.
PS. Fysiikassa ihmiset etsivät yhteisteoriaa, eli yhtä teoriaa joka selittäisi kaiken. Muun muassa dualismin eli sen että valolla on sekä aaltoliikkeen että hiukkasten ominaisuuksia. Ollaanko tässäkin sanojen aiheuttaman luokittelutarpeen aiheuttamassa harhassa? Maailma halutaan kuvata ihmisen ymmärrettävänä, joten siitä halutaan tehdä mahdollisimman yksinkertainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti