Nettikirjoittelun paradoksi ja pätemisen tarve

Monesti ihmiset pitävät ihmiset pitävät netissä kirjottelua pätemisen tarpeena, eli nämä kirjoittajat haluavat esittää olevansa parempia kuin toiset ja saada ihailua. Kärjistetyimmillään lukijat voivat ajatella että kirjottaja pitää lukijoita huonompina.

Olen pitänyt tätä blogia nyt kohta 2,5 vuotta, enkä ole koko aikana kertonut siitä kenellekään enkä linkittänyt tätä mihinkään. Toki Googlen kautta muutama lukija on tänne löytänyt, mutta palautetta en ole saanut ollenkaan. Voisi kysyä miksi sitten jatkan tämän kirjoittamista? Tai blogin aiheen mukaan mikä on se tunne joka saa minut tätä silti kirjoittamaan? Onko se tuo pätemisen tarve?

Toisaalta ihmiset kirjoittelevat myös netin keskustelupalstoille, joissa palautetta tulee varmasti. Alkuoletus kuitenkin on, että tällainen kirjoittelu tehtäisiin että saataisiin hyväksyntää muilta, ja sitä kautta vahvistusta omalle itsetunnolle. Tämä on hyvin vahva vaikutin kaikilla ihmisillä.

Netin keskustelupalstat keräävät yleensä samanmielisiä ihmisiä, esimerkiksi harrasteeseen tai muuhun toimintaan liittyville palstoille kirjoittavat yleensä melko samanmieliset ihmiset. Kuitenkin näilläkin on tapana että johonkin postaukseen vastaavat vain ne, joilla on asiasta eri mielipide. Toki jonkin verran tulee myös hyväksyviä vastauksia, tai "peukku ylös"-vastineita, mutta pidemmät kommentit ovat usein jollain tapaa postausta kritisoivia, joko vain toisesta näkökulmasta tai suoranaisesti erimieltä olevia, jotka haluavat tuoda oman kantansa esiin.

Eli jos alkuoletukseni pitää paikkansa, ja ihmiset kirjoittavat saadakseen hyväksyviä vastauksia, niin mitä tässä tapahtuisi? Ensimmäinen kirjoittaja ei tunne saaneensa hyväksyntää, ja puolustaa eli osin toistaa alkuperäistä kirjoitustaan. Tästä johtuen myös vastaaja (joka toi vain esille oman näkökulmansa, sille hyväksyntää hakien) alkaa myös puolustaa omaa näkemystään, koska alkuperäinen kirjoittaja päätyi puolustamaan omaa näkökantaansa eikä siten tuntunut noteeraavan hänen mielipiteitään. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että molemmat vain toistavat ja jankuttavat omaa mielipidettänsä, eikä minkäänlaista yhteisymmärrystä synny. Tällaista voi tapahtua helposti, vaikka unohdettaisiin varsinaiset trollaukset kokonaan. Pitkään jatkuessa tämä voi johtaa henkilökohtaiseen vastenmielisyyteen toista kohtaan.

Jos tuossa molemmat kirjoittajat olisivat ymmärtäneet omia motiiveitaan (eli tunteitaan) kirjoitukselle, niin todennäköisesti he olisivat myös huomanneet saman kaipuun toisessa, ja osanneet ehkä paremmin huomioida toista. Näin tilanne olisi ollut molemmille miellyttävämpi ja varmasti opettavampi. Mutta usein näin ei tapahdu, ja varmaankaan kumpikaan kirjoittaja ei tunne saaneensa hyväksyntää. Ja tämä kaikki tapahtuu sitä todennäköisemmin mitä vakavammin ja vakavasta aiheesta keskustellaan. Eli "tyhjänpäiväisessä" jaarittelussa tätä ei tapahdu, koska siinä ihmisen todelliset periaatteet ja mielipiteet eivät tule esille.

Joten miksi sitten minä kirjoitan tätä, ja miksi ihmiset jatkavat kirjoitteluaan netin keskustelupalstoille? Tuo hyväksynnän hakeminen muilta ei sellaisenaan tunnu riittävän voimakkaalta, sillä ihmiset oppisivat pian ettei sellaista netistä useinkaa saa. Järkiperäiset syyt saa mielestäni unohtaa, sillä mielestäni rationaaliset syyt ovat usein ihmiselle vain tekosyitä, joilla perustellaan itselle tunteilla tehtyjä päätöksiä.

Ehkä tällaisesta "julkaisemisesta" saa jo sellaisenaan itselle hyvän mielen, että kuviteltu toisten hyväksyntä tai "pätemisentarve" täyttyy. Tunteet syntyvät kuitenkin ihmisessä itsessään (eli ihminen pystyy lietsomaan omia tunteitaan), joten miksei ihminen voisi saada hyviä tunteita pelkästään siitä että kirjoittaa omasta mielestään hyvin? Kun ihminen tekee jotain mistä pitää ja missä itse tuntee olevansa hyvä, saa hän siitä hyvän mielen. Siinä ei välttämättä tarvitse toista vierelle, jota paremmaksi itsensä voi tuntea.

Eli se mitä toiset voisivat kuvitella pätemisen vuoksi tehdyksi kirjoitteluksi, saattaa hyvinkin olla sitä. Mutta toisaalta jos kirjoittaja ei edes tarvitse toisten reaktioita saadakseen tunteen, vaan tunteet syntyvät kirjoittajassa itsessään, niin mitä pahaa siinä olisi?

Sanat rajoittavat ihmisen ajattelua - onko absoluuttinen ajattelu mahdollista?

Olin syksyllä Euroopan jätteiden vähentämisen viikola kuuntelemassa Matti Apusen ja Pentti Linkolan keskustelua ympäristöasioista. Kyseiset keskustelijat ovat aika ääripäitä, Apunen liberaalina edistysihmisenä ja Linkola radikaalina luonnonsuojelijana. Ymmärsin molempia, Linkolalta eniten huolta mutten keinoja, ja toisaalta Apuselta keinoja mutten huolettomuutta. Mihinkään yhteisymmärrykseen ei keskustelussa päästy, enkä sitä toisaalta edes odottanut vaikkakin ehkä toivoin.

Kuitenkin varsinkin yleisön äärimmäiset kommentit jäivät mietityttämään, eli luonnon tuhoutumisen ongelma halutaan korjata yhdellä keinolla ja viemällä se äärimmäisyyteen. Linkola ei sentään tällä kertaa passittanut ihmisiä mestauslavalle, vaikka kaipasikin aikaan ennen kivikirvestä. Kuitenkin pääsävy yleisön kommenttien joukossa oli, että ihmiskunta on matkalla tuhoon, ja vain täyskäännös voi pelastaa maailmanlopulta. Ikäänkuin täyskäännöksen ja elintason radikaalin laskun ainoa vaihtoehto olisi luonnon täysimittaisen riiston jatkaminen.

Samanlaista vastakkainasettelua tai yksinkertaistamista esiintyy monessa muussakin asiassa. Esimerkiksi politiikassa. Mutta se on (toivottavasti) usein vain retoriikkaa, jolla tuodaan asian eri puolet selkeämmin esille niille, jotka eivät ole syventyneet asiaan (vaikkakin joskus tulee toisenlainen vaikutelma kynnyskysymyksineen). Nykypäivän politiikka tapahtuu lakeja säätämällä, ja siinä nuo yksinkertaistamiset joskus aiheuttavat ristiriitoja. Ihminen kuvittelee lakeja säätäessään tekevänsä yhden säännön, jota noudattamalla yhteiskunta toimii parhaiten ja lopputulos on kaikille paras. Kuitenkin usein selkeitä sääntöjä tehtäessä maailman monimutkaisuus unohtuu, ja myöhemmin joudutaan tekemään lakiin poikkeuksia. Esimerkkinä tästä käynee työelämän lainsäädäntö kaikkine yksityiskohtineen (verovapaat korvaukset, työaika, lauantait lomapäivinä). Joka tapauksessa alunperin yksinkertaisesta laista tulee lopulta monimutkainen, että tarvitaan asiantuntuijoita niiden kaikkien pykälien huomioimiseen. Ja sitten tulee vastareaktio ja halutaan eroon liian monimutkaisista, työtä haittaavista laeista.

Miten nuo kaksi ylläolevaa asiaa liittyvät toisiinsa? Mielestäni ne kuvaavat ihmisen ajattelua. Ensimmäinen esimerkki vielä kärjistettynä, eli siinä ajattelu pelkistyy kahteen vaihtoehtoon (täyskäännös tai tuho), eli perinteinen väittelyn vastakkainasettelu. Toinen taas on monisyisempi tapaus, mutta siinäkin kuitenkin asiaa puheessa yksinkertaistetaan, ja siitä seuraa ensin liian yksinkertaisia lakeja, mutta lopulta monimutkaisuudessaan käsittämätön vyyhti.

Veikkaanpa että tuo vastakkainasettelu johtuu ihmisen tavasta ajatella, eli luokittelusta. Eli jotta asiat voisi ymmärtää, niin asiat täytyy lokeroida vanhoihin tuttuihin luokkiin. Jos tämän tekee nopeasti, kuluttaa se varmasti vähemmän energiaa aivoissa. Siitä on sitten seurauksena että luokkia eli nimiä aivoihin syntyy vähän. Tämäkin varmasti vähentää aivojen energian tarvetta, eli on helpompaa.

Ja mitä muuta sanat ovat kuin luokittelua? Sopimuksia ihmisten välillä joilla asioita voi nimetä eli luokitella. Sana on paljon nopeampi tapa kertoa millainen jokin on kuin selittää sen koko todellisuus. Joten sanat vähentävät aivojen tarvitsemaa työtä, samalla kun ne yksinkertaistavat asioiden esitystä. Kuitenkin tämä luokittelu johtaa helposti väärinymmärryksiin. Saatuaan sanan jollekin asialle ihminen kuvittee ymmärtävänsä asian, vaikkei todellisuudessa enää näe sen monimutkaisuutta.

Voisiko jopa sanoa, että ihmiset yksinkertaistavat asiat niin että pystyvät aivoillaan ne käsittämään? Ja jos todellisuus onkin monimutkaisempi kuin mitä ihmiset pystyvät järjellään hahmottamaan, niin nimeämällä eli luokittelemalla voi saada tunteen asian ymmärtämisestä, eli tiedostamatonta itsepetosta.

Onko ihmisen ajattelu täysin riippuvainen sanoista, niin ettei ihminen voi ajatella edes ilman niitä? Ainakin ihmisten välinen kommunikaatio on riippuvainen sanoista, eli epätäydellistä. Jos myös ajattelu on riippuvainen sanoista, niin ihminen ei silloin pysty käsittämään maailmaa sellaisena kuin se on.

PS. Fysiikassa ihmiset etsivät yhteisteoriaa, eli yhtä teoriaa joka selittäisi kaiken. Muun muassa dualismin eli sen että valolla on sekä aaltoliikkeen että hiukkasten ominaisuuksia. Ollaanko tässäkin sanojen aiheuttaman luokittelutarpeen aiheuttamassa harhassa? Maailma halutaan kuvata ihmisen ymmärrettävänä, joten siitä halutaan tehdä mahdollisimman yksinkertainen. 

Poliitikon puheesta kynnyskysymyksiin

Ennen poliitikkojen puhetta pidettiin lähes käsittämättömänä sanojen pyörittämisenä, jossa käytettiin paljon sanoja muttei oikeasti sanottu mitään. Asioita kierreltiin ja käytettiin outoja termejä. Asioita vatvottiin puolelta toiselle, mutta mitään konkreettista ja selkeää sanomaa puheesta oli vaikea löytää.

Nykyään tuota tuntuu esiintyvän harvemmin. Sen sijaan poliitikot ovat kehittyneet (Soini etunenässä) heittelemään lyhyitä iskeviä kommentteja. Näillä kommenteilla pystyy usein esittämään jonkun asian  jossain tietyssä valossa, usein jollain tavalla naurettavaksi tehden. Näin nämä kommentit on helppo esittää mediassa ja siten ne saavat helposti julkisuutta.

Toki suurin osa poliitikkojen puheista on jostain välimaastosta, ja nuo kaksi yllä esitettyä tapaa ovat vain äärimmäisiä kärjistyksiä. Kuitenkin väittäisin, että nykymaailmassa tuo jälkimmäinen on yleisempää kuin ensimmäinen.

Mutta mistä nuo kaksi tapaa sitten kertovat? Tuo ensimmäinen johtunee asiakeskeisyydestä, eli poliitikko on joutunut monimutkaisten asiakokonaisuuksien eteen ja yrittää selittää asian eri puolia ja vaikutuksia. Todennäköisesti poliitikko on saanut virkamiehiltä ja asiantuntijoilta roppakaupalla materiaalia sivistyssanoineen, ja yrittää koostaa niistä eri näkökulmia ymmärtävän yhteenvedon, ilman suurta poliittista väritystä. Kun asiat yleensä ovat monimutkaisia, niin tuollainen yritys on usein lähes mahdoton, ja on melkein käsittämätön niille, joilla ei ole vastaavia taustatietoja. Niinpä kuulijalle ei muodostu selvää kuvaa ja jää mielikuva ettei politiikko sanonut mitään (selkeää).

Kun median ja julkisuuden merkitys on kasvanut, niin poliitikot ovat huomanneet ettei tuollainen asiapuhe lyö läpi. Joten asioita on pyritty tekemään tavallisen ihmisen tietopohjalla ymmärrettäviksi, vaikka kokonaisuuden kustannuksella. Ja kun tuota selkiyttämistä viedään äärimmäisyyteen, niin päädytään lyhyihin yksipuolisiin heittoihin, joissa ei ole enää asiaa mukana, vaan vain poliittinen väritys. Toki nämä on helppo ymmärtää olemattomilla tiedoilla, mutta ne vaatisivat vastaavanlaisia heittoja eri näkökulmista, jolloin asian kokonaisuus paljastuisi yhteistyössä pikkuhiljaa monen henkilön keskustelussa. Harvoin kuitenkaan tällaiseen rakentavaan keskusteluun päädytään, vaan osapuolet päätyvät toistamaan vain omia parhaita heittojaan.

Mutta mistä tämä kertoo? Ihmisillä on tapana mennä äärimmäisyydestä toiseen, nyt asiapolitiikasta populismiin. Eli sen sijaan että yritettäisiin parantaa tuota asiapolitiikan ymmärrettävyyttä, niin jätetään asiat kokonaan ja siirrytään tunteisiin vetoamiseen. Ja koska tunteet vaikuttavat ihmisiin monta kertaluokkaa nopeammin kuin asiat, niin tällaisella puheella saa nopeasti julkisuutta ja pystyy ajamaan omaa näkökulmaansa. Sinänsä tuo myös kuvaa hyvin nykymaailmaa, jossa harvoihin asioihin jaksetaan syventyä, vaan nopeus on kaikki kaikessa, ohuutta aiheuttaen. Tämäkin on liian pitkä juttu, että juuri kukaan tähän jaksaisi syventyä. Voisiko tämän jutun jotenkin tiivistää yhteen lausumaan? Kynnyskysymykset ovat ohuita mutta niistä syntyy korkea aita?