Yleisen määritelmän mukaan introverteillä: jatkuva muiden kanssa vuorovaikuttaminen reaalielämässä pikemminkin vie
sitä (energiaa) häneltä kuin ylläpitää sitä. Introvertit tarvitsevat omaa rauhaa
”ladatakseen akkujaan”. (wikipedia)
Mutta miksi sitten introvertit väsyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa? Jos he olisivat sen suhteen välinpitämättömiä, niin tuskin siitä seuraisi väsymystä ja energian vähyyttä. Välinpitämättömiin asioihin ihmiset eivät suhtaudu juuri mitenkään, eli tästä ei voi olla kyse. Ennemminkin tästä voisi päätellä, että sosiaalinen vuorovaikutus on merkityksellistä introverteille.
Toinen väite voisi olla, että introvertit jännittävät sosiaalista kanssakäymistä, ja että väsyminen johtuisi tästä jännityksestä. Toki kaikki ihmiset jännittävät esiintymisiä, ja tuskin kukaan pystyy oikeasti olemaan jännittämättä esimerkiksi pitäessään esitystä isolle yleisölle. Toki jotkut voivat jännittää myös pienemmissä piireissä. (Tämäkin teoria muuten tukisi ajatusta, että sosiaaliset suhteet ovat merkittäviä myös introverteille.) Kuitenkin introvertit kaipaavat yksinoloa ("latautumista") myös ystävien ja jopa perheen kanssa vietetyn ajan jälkeen. Joten en oikein usko että jännitykselläkään voisi väsymistä kunnolla selittää.
Joku varmaan haluaisi ottaa tässä välissä esille erakot, mutta väitän että introverttius on laajempi piirre kuin erakkous. Tai erakkaous on korkeintaan introversion äärimmäinen esiintymismuoto, josta ei voi vetää yleisiä johtopäätöksiä muista introverteista. Ehkä palaan siihen kuitenkin myöhemmin.
Joten mikä siis omasta mielestäni voisi selittää introverttien väsymisen? Voisiko olla, että introvertit seuraavat keskustelua tarkemmin kuin ekstrovertit, eli kuuntelevat ja oppivat mitä toiset sanovat? Oppiminen ja ajattelu on raskasta, koska aivot kuluttavat suhteessa paljon energiaa (yksi lähde: 20% energiasta vaikka ne ovat vain 2% painosta). Joten koska introvertit kuuntelevat ja yrittävät ymmärtää toisia ihmisiä paremmin, niin he myös käyttävät siihen enemmän aivojen kapasiteettia kuin ne, jotka puhuvat (usein itsestään ja itselleen tutuista asioista) helposti.
Joten kun jatkuva muiden kuunteleminen eli oppiminen on väsyttävää, niin introvertti tarvitsee taukoja sulatellakseen kuulemaansa ja palautuakseen.
Joten jos tuo teoria pitää paikkansa, niin voiko jopa sanoa, että introvertit ovat parempia ymmärtämään toisia ihmisiä kuin ekstrovertit? Eli älykkäämpiä, vaikka yleensä juuri puheliaita ihmisiä pidetään älykkäinä (tämä on tarkoituksellinen provokaatio).
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
tiistai 4. lokakuuta 2016
Toisten puolesta loukkaantuminen on osoitus ylimielisyydestä
Otsikko asian jo oikeastaan kertoo. Jos joku loukkaantuu toisen henkilön (tai ihmistyhmän) puolesta, niin tällä loukkaantuneella on usein aavistuksen ylimielinen asenne tätä alkuperäistä "loukattua" kohtaan. Ja tämän asenteen voisi joku tulkita myös loukkaukseksi.
Toki ylimielinen asenne voi olla myös suojeleva, hyvää tarkoittava. Mutta usein silti tällaisessa toisen puolesta loukkaantumisessa on kyse siitä, että pitää itseään tämän "loukatun" suojelijana, eli parempana kuin tämä "loukattu". Ikäänkuin "loukattu" ei pystyisi itse puolustautumaan ja siksi tämän "jalon" ihmisen täytyisi loukkaantua toisen puolesta.
Ja toki toisen puolesta loukkaantuminen tarkoittaa, että tällä on sympaattinen asenne "loukattua" kohtaan. Ja toki on tilanteita, jossa esimerkiksi tämä "loukattu" ei ole paikalla eikä voi siten itse puolustautua loukkausta vastaan. En siis halua mitenkään vähätellä loukkaamista, tuomitsen sen täysin. Loukkaamista täytyy toki vastustaa ja osoittaa se loukkaajalle.
Ajatukseni ydin on kuitenkin se, että toisen puolesta loukkaantuminen on usein väärä reaktio vääryyteen. No, loukkaantuminen on tunne, ja sitä itsessään on vaikea torjua. Mutta jos tunteen (eli toisen puolesta loukkaantumisen) päästää valloilleen, niin usein sulkee pois sellaisen rakentavan toiminnan, jolla alkuperäistä loukkaamista voisi parhaiten vastustaa.
Huonoa käytöstä, kaikissa muodoissaan, ei pidä suvaita eikä tehdä.
Toki ylimielinen asenne voi olla myös suojeleva, hyvää tarkoittava. Mutta usein silti tällaisessa toisen puolesta loukkaantumisessa on kyse siitä, että pitää itseään tämän "loukatun" suojelijana, eli parempana kuin tämä "loukattu". Ikäänkuin "loukattu" ei pystyisi itse puolustautumaan ja siksi tämän "jalon" ihmisen täytyisi loukkaantua toisen puolesta.
Ja toki toisen puolesta loukkaantuminen tarkoittaa, että tällä on sympaattinen asenne "loukattua" kohtaan. Ja toki on tilanteita, jossa esimerkiksi tämä "loukattu" ei ole paikalla eikä voi siten itse puolustautua loukkausta vastaan. En siis halua mitenkään vähätellä loukkaamista, tuomitsen sen täysin. Loukkaamista täytyy toki vastustaa ja osoittaa se loukkaajalle.
Ajatukseni ydin on kuitenkin se, että toisen puolesta loukkaantuminen on usein väärä reaktio vääryyteen. No, loukkaantuminen on tunne, ja sitä itsessään on vaikea torjua. Mutta jos tunteen (eli toisen puolesta loukkaantumisen) päästää valloilleen, niin usein sulkee pois sellaisen rakentavan toiminnan, jolla alkuperäistä loukkaamista voisi parhaiten vastustaa.
Huonoa käytöstä, kaikissa muodoissaan, ei pidä suvaita eikä tehdä.
lauantai 1. lokakuuta 2016
Ihmisten ymmärtäminen on vaikeaa, erityisesti muiden ihmisten
Miksi joidenkin ihmisten kanssa on vaikea päästä yhteisymmärrykseen? Enkä nyt tarkoita joitain tiettyjä ihmisiä, vaan ylipäätään kaikilla ihmisillä on joitain ihmisiä joiden kanssa tapahtuu usein väärinkäsityksiä.
Uskoisin nuo hankaluudet johtuvan pääsääntöisesti ihmisestä itsestään, siis ei siitä toisesta joka ei ymmärrä tai osaa selittää asiaa. Eli oma käsitys toisesta ihmisestä vaikuttaa miten toisen ihmisen kommunikaatio ja toiminta tulkitaan. Jos pitää toista ihmistä jostain syystä tietynlaisena, niin tällöin on taipumus nähdä tuo ihminen "tietynväristen silmälasien" läpi. Tämä korostuu varsinkin kun tunteet vaikuttavat, eli joihinkin ihmisiin suhtaudutaan tunteellisemmin (positiivisilla tai erityisesti negatiivisilla tunteilla) kuin muihin,
Esimerkkinä tästä voisi ottaa vaikka näyttelijät, jos tuttu koomikkonäyttelijä onkin äkkiä vakavassa roolissa, niin kaiken draaman keskellä katselija kuitenkin odottaa vitsiä tai muuta hauskaa. Ihmiset leimaavat toiset ihmiset helpommin kuin uskovatkaan.
Ja koska kaikki ihmiset pitävät muita itseään tyhmempinä, niin toisen toiminta tai sanomiset ymmärretään yksikertaisemmin kuin toinen ehkä tarkoittaa. Ehkä siksi ironiaa, piilomerkityksiä tai monitulkintaisia ajatuksia on vaikea ymmärtää. Eli "eihän tuon tyypin sanomisia tarvitse miettiä, ne ymmärtää miettimättäkin". Kun nuo kaksi edellistä (eli ihmisten käsitys toisista ihmisistä ja toisten aliarviointi) yhdistetään, niin syntyy varsin helposti tilanteita joissa tietynlaisina pidetyn henkilön toimet käsitetään eri tavalla kun toinen on ne tarkoittanut.
Eli jos ihminen pystyisi kuuntelemaan toisen kertomaa asiaa ilman ennakkokäsityksiä ja tunteiden aiheuttamaa vastaanoton värittymistä, niin toisia voisi olla helpompi ymmärtää. Mutta kun ihminen on mikä on (tunteiden ja vaistojen ohjaama eläin), niin tämä jäänee vain teorian tasolle. Suuri osa kommunikaatiosta on kuitenkin jotain muuta kuin asioiden välittämistä, jopa (tai erityisesti) työelämässä.
Mutta voiko ihminen ymmärtää edes itseään? Uskoisin että sekään ei ole helppoa, juuri tunteiden takia, mutta itsetutkiskelulla ja tunneälyllä omaa toimintaa voi joskus ymmärtää. Mutta työtä se vaatii.
Uskoisin nuo hankaluudet johtuvan pääsääntöisesti ihmisestä itsestään, siis ei siitä toisesta joka ei ymmärrä tai osaa selittää asiaa. Eli oma käsitys toisesta ihmisestä vaikuttaa miten toisen ihmisen kommunikaatio ja toiminta tulkitaan. Jos pitää toista ihmistä jostain syystä tietynlaisena, niin tällöin on taipumus nähdä tuo ihminen "tietynväristen silmälasien" läpi. Tämä korostuu varsinkin kun tunteet vaikuttavat, eli joihinkin ihmisiin suhtaudutaan tunteellisemmin (positiivisilla tai erityisesti negatiivisilla tunteilla) kuin muihin,
Esimerkkinä tästä voisi ottaa vaikka näyttelijät, jos tuttu koomikkonäyttelijä onkin äkkiä vakavassa roolissa, niin kaiken draaman keskellä katselija kuitenkin odottaa vitsiä tai muuta hauskaa. Ihmiset leimaavat toiset ihmiset helpommin kuin uskovatkaan.
Ja koska kaikki ihmiset pitävät muita itseään tyhmempinä, niin toisen toiminta tai sanomiset ymmärretään yksikertaisemmin kuin toinen ehkä tarkoittaa. Ehkä siksi ironiaa, piilomerkityksiä tai monitulkintaisia ajatuksia on vaikea ymmärtää. Eli "eihän tuon tyypin sanomisia tarvitse miettiä, ne ymmärtää miettimättäkin". Kun nuo kaksi edellistä (eli ihmisten käsitys toisista ihmisistä ja toisten aliarviointi) yhdistetään, niin syntyy varsin helposti tilanteita joissa tietynlaisina pidetyn henkilön toimet käsitetään eri tavalla kun toinen on ne tarkoittanut.
Eli jos ihminen pystyisi kuuntelemaan toisen kertomaa asiaa ilman ennakkokäsityksiä ja tunteiden aiheuttamaa vastaanoton värittymistä, niin toisia voisi olla helpompi ymmärtää. Mutta kun ihminen on mikä on (tunteiden ja vaistojen ohjaama eläin), niin tämä jäänee vain teorian tasolle. Suuri osa kommunikaatiosta on kuitenkin jotain muuta kuin asioiden välittämistä, jopa (tai erityisesti) työelämässä.
Mutta voiko ihminen ymmärtää edes itseään? Uskoisin että sekään ei ole helppoa, juuri tunteiden takia, mutta itsetutkiskelulla ja tunneälyllä omaa toimintaa voi joskus ymmärtää. Mutta työtä se vaatii.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)