Montaako sanaa yksi meemi vastaa?

Meemit ovat nyt suosittuja, eikä ihme, tänä populismin ja tunteiden aikakautena.

Tuo on meemi, jonka itsekin allekirjoitan (toki, kun sen itse tein). Vanha sanonta "Yksi kuva vastaa tuhatta sanaa" on positiivissävyinen ja neutraali, kun sen ajatus on lähinnä vain informativiinen.

Oma väännökseni "Yksi totuus vastaa tuhatta meemiä" taas ei ole neutraali eikä positiivissävytteinen, koska meemeillä usein esitetään populistisia ajatuksia tai muuten vaikutetaan tunteisiin asenteellisillä viesteillä. Tokikaan kaikki meemit eivät ole sellaisia, mutta koska ne usein pyrkivät olemaan hauskoja tai tuomaan jonkun hauskan näkökulman asiaan, niin tunteidenhan kautta ne vaikuttavat, oli motivaatio mikä tahansa.

Toisin sanoen meemien maailmankuva on usein stereotyyppinen, koska parilla lauseella ei pysty esittämään monimutkaisia asioita, ja yleensä kaikki ihmisiä koskevat (hauskat) asiat ovat monimutkaisia. Joten siksi

Joten jos näet hyvän (tai huonon) meemin, niin muista miettiä mistä näkökulmasta se asiaansa lähestyy, eli mikä näkökulma jää esittämättä.


And because English is the language of the memes, the same again:

 One picture is worth a thousand words. One truth is worth a thousand memes.

Urheilun ja kulttuurin ero?

Kuuntelin radiota kotimatkalla, ja ohjelmassa kulttuuriykkönen esitettiin mielenkiintoinen vertaus: kun uutisoidaan montako minuuttia peliaikaa joku suomalainen saa jossain lajissa Amerikan isoissa rahaliigoissa, niin miksei ole uutinen montako minuuttia joku suomalainen johtaa orkesteria tai soittaa viulua isossa konsertissa jossain kuuluisassa kulttuuritalossa? Samoin jatkoivat kysymyksellä, että voiko urheilua olla ilman senttejä ja sekunteja, ja taisivat olla sitä mieltä ettei? Ikävä kyllä en ehtinyt kuunnella pidemmälle.

Hauskoja rinnakstuksia, ja panee tosiaan miettimään mikä erottaa kulttuurin ja urheilun. Mutta olisiko parempi kysymys kuitenkin, mikä yhdistää kulttuuria ja urheilua?

Vaikka urheilussa sentit ja sekunnit ovat pääosassa, usein sykähdyttävissä urheilutapahtumissa ne eivät ole tärkein asia. Esimerkiksi formula ykkösissä autojen tehoa ja suorituskykyä on rajoitettu moneen kertaan, ja kierrosajat radoilla ovat välillä pudonneet selvästi. Tämä on toki tehty turvallisuuden takia, mutta se ei lopulta ole suuresti vaikuttanut suosioon (lukuunottamatta muutamaa numeromaanikkoa). Suurimmat otsikot ja parhaan näkyvyyden urheilutapahtuma saa, kun se herättää voimakkaita tunteita. Siksi formula ykkösissä nopeus uhrattiin (ainakin yritettiin) kilpailun edistämiseksi, ja tässä kilpailulla tarkoitan tapahtumaa jossa voittaja ei ole niin selvä, vaan useampi henkilö pystyy siitä kilpailemaan melko tasaväkisesti. "Lisää ohituksia" taisi olla se sanonta jolla muutoksia perusteltiin. Eli sekunnit eivät ratkaise mielenkiintoa.

Myös eri joukkuelajeissa on tehty (pieniä) sääntömuutoksia, jotta peli on saatu vaihtelevammaksi ja mielenkiintoisemmaksi, esimerkiksi paitsiosääntöjä muuttamalla. Tosin näitä on vähemmän, koska lajien perinteet ovat pidemmät ja ihmiset suorituskyky muuttuu hitaammin kuin teknologian. Mutta onhan niitä maalien suurentamisiakin kuitenkin ehdotettu. Eli siinäkin urheilutapahtuman nostattamat tunteet ovat tärkeämmät kuin absoluuttinen taito.

Myös kulttuurissa sykähdyttävät esitykset saavat julkisuutta, mieti vaikkapa menestyneitä elokuvia, musiikkia tai teatteriesityksiä. Eli mielestäni on perusteltua sanoa välivastauksena, sekä urheilu että kulttuuri vetoaa ihmisten tunteisiin, ja mitä paremmin ne vetoavat, sitä suositumpia ne ovat. Eli se on näille yhteistä.

Kuitenkaan kaikki vastaavasti sykähdyttävät taideteokset eivät saa vastaavaa julkisuutta, vaikka saattavatkin herättää yhtä voimakkaita tunteita. Voisiko se olla raha, joka erottaa nämä samalla lailla tunteita nostattavat genret toisistaan ja tuo toisille julkisuutta mutta toisille ei? Esimerkkinä tästä voisi olla lipputulot, joilla sykähdyttävyyttä tai tunteiden nostattavuutta voi vertailla. Tai jonkun taulun ennätysmäinen huutokauppahinta. Noilla asioilla saa helposti uutisia aikaan, joten joku voisi pitää sitä sen takia merkittävänä.

Itse pidän rahaa kuitenkin liian nopeana vastauksena. Kuitenkin se johdattaa meitä edemmäs, eli rahalla asioita voidaan mitata, kuten niitä senttejä ja sekunteja. Ja kun voidaan mitata, voidaan myös kilpailla. Ja kilpailuhan nostattaa ihmisissä voimakkaita alkukantaisia tunteita, eli kilpailu kuuluu ihmislajin (ja monen muun eläimen) elämään, voisi sanoa että se on elämän geeneissä.

Eli vaikka kulttuuria ja urheilua yhdistää se että ne molemmat herättävät tunteita, niin urheilu herättää enemmän kilpailuun liittyviä tunteita. Eli aivojen voimakkaammat eli alkeellisemmat osat ("liskoaivot") vastaavat noista tunteista, joten ne ovat voimakkaampia kuin kulttuurin herättämät tunteet. Joten siksi mielestäni urheilu on yhteiskunnassa voimakkaammin esillä kuin kulttuuri.

Nyt en vain keksi mikä olisi opetus tästä ajatuksesta. Pitäisikö kulttuurissakin kilpailla enemmän, sillä niin tangokuningattaret kuin euroviisut herättävät paljon kiinnostusta? Tämä ei tunnu kuitenkaan oikealta, sillä se ei taida kehittää ihmistä kuitenkaan paremmaksi lajiksi. Vain onko ajatus, että kilpailun vähentäminen johtaisi parempaan maailmaan kuitenkin väärä?

Hyödylliset lahjat eli tavaroiden tarpeesta ylpeyteen

Kuinka monta yksittäistä hyvää joululahjaa muistat lapsuudestasi?

Vanhempani ovat kokeneet sodan jälkeisen pula-ajan, jolloin kaikesta oli puutetta. Kun jouluna tai syntymäpäivänä sai lahjaksi uusia lämpimiä vaatteita, kenkiä tai muuta tarpeellista tavaraa, oli se ilo ja nuo lahjat ovat jääneet heidän mieleensä. Eli ei liene ihme, että vanhemmillani on edelleen tarve ostaa "tarpeellisia" tavaroita lahjoiksi. Antamalla hyödyllisen ja tarpeellisen tavaran lahjaksi saa itselleenkin voimakkaan auttamisen tunteen. 

Omassa nuoruudessani "tarpeelliset" tavarat eli vaikkapa kudotut sukat tai uusi kerrasto isovanhemmilta tuntuivat tyhmiltä lahjoilta. Kun sukkia ja kerrastoja oli riittävästi, ei niitä oikein osannut lahjoina arvostaa, varsinkaan kun vertaa leluihin. Eli siihen aikaan elintaso oli jo kasvanut reilusti (vaikkei vielä tähän päivään voi verrata), ja Anttilan postimyyntikuvastot ja muut mainokset oli luettu tarkkaan joululahjatoivelistaa kirjoitettaessa. Toki silloinkin kiitettiin (vanhempien käskystä) näistä tarpeellisista lahjoista, mutta tavarat laitettiin sivuun ja aloitettiin leikkimään niillä mukavilla leluilla, joista sai hyvät fiilikset eli tunteet.

Nykyään kun vaatteet ja tavarat ovat halpoja ja niitä saa yllin kyllin kaupoista, ei tavaran saamisella ole niin suurta tunnearvoa. Voi käydä jopa päinvastoin, eli saamalla käyttötavaran jolla itselle ei ole jostain syystä käyttöä, tuo se lähinnä vaivautumisen tunteen. Tavara tulee jäämään käyttämättömänä kaappiin, ja tuntuu että lahjan antajan vaiva on turhaanheitettyä, tuhlausta. Siksi ehkä nykyään lahjoina hankitaan lahjakortteja ja lippuja tapahtumiin tavaroiden sijaan.

Hyödyllisten tavaroiden saaminen voi nykyään tuoda vastaanottajan mieleen myös "alemmuuden" tunteen. Eli saaja miettii että luuleeko tuo lahjan antaja, ettei vastaanottaja itse voisi sitä hankkia. Että kuvitteleeko tuo antaja saajan olevan niin heikoilla, jos luulee että saaja tuollaisesta ilahtuisi. Että kuvitteleeko antaja olevansa parempi ihminen kuin saaja!

Jos tuollaiset negatiiviset tunteet ovat voimakkaat, tai sattuvat arkaan kohtaan, niin jopa oikeasti hyödylliselle lahjalle ei haluta antaa arvoa vaan se vesitetään. Esimerkiksi yhden tuttavani lapsi oli saanut syntymäpäivälahjaksi rahaa uuden paremman puhelimen ostoon. Nyt vain sattui, että puhelin putosi ja särkyi ja uuden puhelimen tarve tuli välittömäksi. Kuitenkin toisen vanhemman mielestä lapsen saamia lahjarahoja ei olisi saanut käyttää uuden puhelimen ostoon, vaan se pitäisi hankkia "omista rahoista" (tässä tapauksessa kuitenkin exän rahoista).  Ylpeys voi olla voimakas tunne, ja ikävän vivahteen se saa jos se ei kestä antaa toiselle auttamisen tunnetta.

Mutta mikä oli tämän tarinan opetus itselleni? En olisi rehellinen, jos en tunnistaisi tuota tuttavan kokemaa tunnetta myös itsessäni. Kuinka osaisin vastaanottaa lahjan ja sanoa kauniisti kiitos, jos parhaimman tunteen lahjasta saa antaja? Miksen voisi olla iloinen siitä että toinen saa auttamisesta hyvän tunteen, vaikkei se itselleni niin suurta iloa toisikaan?

Globalisaation hyviä ja huonoja puolia

Vaihtoehtoiset energiamuodot, kuten tuuli- ja aurinkovoima, ovat kasvattamassa osuuttaan Suomen energiantuotannosta lujaa vauhtia. Ne alkavat olla kannattavaa liiketoimintaa jopa ilman tukia. Tuulisina aikoina sähkön hinta jopa laskee, kun energiaa on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Hyvien puolien lisäksi on muistettava että tämä ajaa perinteiset voimalat ahtaalle, sillä ne eivät ole enää kannattavia kaikkina aikoina. Joten jos esimerkiksi hiilivoimaloita ja muuta kalliimpaa säätövoimaa ajetaan alas, uhkaa tilanne jossa tuulettomina ja pilvisinä aikoina ei ole tarpeeksi sähköä kulutuksen kattamiseksi.

Vapaa kilpailu ei siis takaa, että sähköä olisi käytännössä tarjolla joka hetki tarpeeksi. (Isot investoinnit harvoin tarvittaviin hetkiin eivät välttämättä ole sijoittajan kannalta houkuttelevia vaihtoehtoja.) Mutta toki valtio voi varautua energianpuutteeseen maksamalla tukia sähköyhtiöille tai ylläpitämällä omia voimaloitaan. Tämä maksaa kuitenkin rahaa, joka loppukädessä otettaisiin veronmaksajilta. Tämän määrä toki riippuen kuinka paljon varavoimaa täytyisi tukea. Äärimmillään tämä tarkoittaisi osittaista kapasiteetin tuplaamista, jos halutaan varautua tilanteeseen jossa koko maassa olisi pilvinen bläkätyyni sää ydinvoimaloiden huoltokatkojen aikaan.

Tässä tilanteessa pohjoismaiset sähkön yhteismarkkinat helpottavat tilannetta. Esimerkiksi jos Suomessa on tyyntä, niin Pohjanmerellä voi tuulla, tai ainakin Norjan vesivoimalat tuottavat sähköä. Isommassa ja monimuotoisemmassa yksikössä on huomattavasti epätodennäköisempää, että kaikki tuotantotavat ovat samanaikaisesti tauolla. Joten varavoimaan tarvitsee investointoida huomattavasti vähemmän, jos luotetaan markkinoiden toimivan ja tasoittavan kulutus- ja tuotanto huippuja ja notkoja. Tästä kulmasta katsoen siis "globalisaatiosta" on etua sekä kuluttajalle että valtiolle.

Sen sijaan esimerkiksi maataloudessa tai elintarviketeollisuudessa syntyy omituisia tilanteita, kun on vaikkapa halvempaa tuoda ulkomailla kasvatettua soijaa eläinten rehuksi, sen sijaa että käytettäisiin lähellä syntyneitä kala- tai teurasjätteita valkuaisaineen lähteenä. Soijan kasvatus kehitysmaissa tarkoittaa usein (sade)metsien raivaamista pelloiksi, ja halvemman työvoiman hyödyntämistä. Pelkästään kuluttajan rahaa katsoen käytäntö saattaa olla edullisin eli paras sijoittajalle, mutta sen kokonaisvaikutukset eivät välttämättä ole parhaat kansataloudelle. Sama pätee varmasti esimerkiksi kotimaisen kalan ja riistan käytössä, ulkomaiset päihittävät ne hinnallaan kuljetuskuluista huolimatta.

Tässä tilanteessa globalisaatio tarkoittaa joidenkin asioiden paikallisen hyödyntämisen vähenemistä, kun asiat tehdään toisaalla, mahdollisesti sitä seutua kestämättömästi hyväksikäyttäen. Joten vaikka globalisaatiolla on hyviä puolia, on sillä myös huonoja. Eli joskus globalisaation edut ovat parempia kuin haitat, joskus taas päinvastoin. Joten pitäisikö globalisaatiota kannattaa poikkeuksetta? Mielestäni ei. Entä pitäisikö taas Suomen tehdä oma talousalueensa ja tullimuurit ympärille? Mielestäni ei.

Eli globalisaatio tai maailmanlaajuinen vapaakauppa ei ole pelkästään positiivinen asia. Sitä toki kannattaa hyödyntää oikeissa asioissa, mutta sen renki ei pidä olla. Tämä on varmasti selvää jokaiselle, joka hiemankin käyttää omia aivojaan ajatteluun ilman ennakkoasenteita.

Mutta miksi sitten julkisessa keskustelussa globalisaatio, digitalisaatio ja muut trendit nähdään mustavalkoisina asioina? Joko niitä pitää kannattaa täydellisesti, tai sitten vastustaa ehdottomasti. Miksi järjen äänet, jotka tuovat asioita esille pohtien monelta kannalta, hukkuvat näiden äärimielipiteiden alle?

Miksi ihmiset arvottavat asioita? Eli jakavat ne hyviin tai pahoihin. Jotta niihin voisi paremmin suhtautua tunteella?

Olenko järki- vai tunneihminen?

Vastaus: 42.

Otsikon "Oletko järki- vai tunneihminen" kysymykseen törmää usein esimerkiksi treffipalstoilla, joissa halutaan tutustua toiseen ihmiseen tarkemmin. Minulle on hankalaa vastata tuohon kysymykseen, koska toisaalta haluan ymmärtää omat tunteeni ja toimia rationaalisesti, ja toisaalta uskon myös että omia tunteita kuuntelemalla oma elämä on tasapainoisempaa. Ja tunneälystä olen valmis pitämään jopa intohimoisen puheen. Eli itse en järkiperäisesti luokittele itseäni kumpaankaan ääripäähän. Siksi vastaukseni on järkiperäiseltä vaikuttava tunteella arvottu numeroarvo 42 (jonka voi ymmärtää viittaavan erääseen kysymykseen).

Usein otsikon kysymystä kysyttäessä on kysyjällä melko mustavalkoinen käsitys ihmisistä, eli että he voidaan luokitella noihin ääripäihin. Ja usein myös käsitys siitä, kumpi on parempi (tietenkin se jollainen kysyjä itse on). Eli jos kysyjä pitää itseään tunneihmisenä, niin järki-ihmiset ovat tylsiä, tunteettomia ja epäystävällisiä, jotka eivät osaa huomioida toista ihmistä. Tai järki-ihminen pitää tunneihmisiä epävakaina ja ailahtelevina, joiden kanssa on vaikea elää koska toinen voi käyttäytyä koska vain miten vain, huomioimatta toista ihmistä.

Jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani, tiedät varmaan ajatukseni että ihminen (lajina) on tunteiden ohjaama eläin. Eli sen mielipiteen mukaan mustavalkoisen kuvan "järki-ihmisiä", jotka toimisivat vain järjen perusteella, ei ole olemassa. Edes psykopaatit eivät ole tunteettomia (toki heiltä voi puuttua empatia). Uskon että jos ihminen olisi täysin tunteeton, hänellä ei ehkä olisi motivaatiota nousta aamulla edes sängystä, saati elää normaalia elämää tai kommunikoida muiden kanssa.

Samoin pelkkiä tunneihmisiä ei varmastikaan ole. Pelkästään tunteiden ja vaistojen varassa elävä ihminen tuskin olisi kouluja käynyt, saati että osaisi lukea tai edes puhua. Joten mustavalkoista kysymyksenasettelua ei voi ottaa vakavasti, se on ehkä vain huonosti aseteltu. Siinä täydytään tarkoittaa että onko ihminen enemmän tunne- vai järki-ihminen, eli toimiiko enemmän tunteen vai järjen perusteella.

Mutta tuokin kysymys olisi hankala. Joissain asioissa olen varmasti hyvinkin järki-ihminen, kun taas joissakin asioissa hyvinkin tunteellinen. Joten miten ihmeessa voisin sanoa kumpaa olen enemmän, varsinkin kun kysyjä ja vastaaja voivat todennäköisesti ymmärtää vastauksen eri tavalla (tässä lähestytään kai Wittgensteinin kielipelejä). Eli jos sanon olevani jompikumpi, jostain tietystä näkökulmasta katsoen, niin vastaanottaja voi ymmärtää sen täysin eri tavalla, niin että saa aivan väärän käsityksen.

Siksi tuollaisiin yksinkertaistaviin kysymyksiin on hyvin vaikea vastata yksinkertaisesti, ja siksi se on huono kysymys. Varsinkin kun yksinkertaisen kysymyksen ulkomuodon takana on hyvin monimutkainen käsitys siitä mitä kumpikin vastaus (ääripää) merkitsee. Sekä arvottaminen, jonka mukaan toinen on parempi kuin toinen. Saatat pitää ylläolevaa vastausta järki-ihmisen takertumisena yksityiskohtiin, varsinkin jos arvotat tunneihmisiä paremmiksi. Tai saatat pitää koko vuodatusta turhuutena, jos arvotat järki-ihmisiä paremmiksi.

Joten mikähän oli tarkoituksenani kun aloitin tätä kirjoittamaan? Ehkä yhdistin siinä vai vanhat suosikkiteemani, eli ihmisen tunnepohjaisen käyttäytymisen ja mustavalkoisen luokittelun harhaanjohtavuuden.

PS. Tein muuten netissä järki- vai tunneihminen-testin, ja sen mukaan olen "tunteellinen järki-ihminen". Noh, tuon voinen hyväksyä, vaikka mielestäni oikeammin se olisi toisinpäin (kuten kaikilla ihmisillä).

Mihin tarvitaan määritelmä alkoholin käytölle?

Jos kirjoitat Googlen hakuun jonkin alkoholin käyttämiseen liittyvän saman, kuten alkoholismi, humalahakuinen tai alkoholiriippuvuus, niin Google ehdottaa noihin kaikkiin jatkoksi sanaa "määritelmä". Eli käytännössä suuri osa ihmisistä hakee tietoa onko oma tai läheisen juominen laskettavissa sellaiseksi joka osuu noihin ikäviin sanoihin.

Ja kun katsoo hakutuloksia, niin monella keskustelupalstalla kysytään noita määritelmiä, ja ihmiset ovat linkanneet tai kopioineet sinne samoja THL:n tai terveyskirjaston määritelmiä, jossa on suuntaa-antavia annosmääriä. Varmaankin monet ovat etsineet kunnes ovat löytäneet itselleen sopivan määritelmän, eli "kun join vain 4 annosta enkä 5, niin ei ongelmaa". Sillä olisi ikävä saada itselleen tuollainen leima. Tai ehkä läheinen ajattelee toisinpäin, "sillä on ongelma, kun se joi silloin 5".

Toisaalta jos lukee noita sivuja tarkemmin, niin noiden raja-arvojen lisäksi siellä on kysymyksiä alkoholin käytön vaikutuksista elämiseen. Ja jos esimerkiksi vastaat kahteen kysymykseen (neljästä) "kyllä", niin on syytä huolestua. Mutta jos onnistut vastaamaan kysymyksiin sopivasti, niin et saa tuota ikävää leimaa.

Eli noista kaikista paistaa läpi asetelma, että alkoholin käyttö on joko-tai, eli joko se on ongelma tai sitten kaikki on hyvin. Raja menee jossain, vähemmän käyttäminen on valkoista ja enemmän käyttäminen on mustaa. Hyvä ja paha. Ja jos saat valkoisen, voit jatkaa kuten ennen. Siksi ihmiset ovat kiinnostuneita tarkoista määritelmistä. Ja kaipa ihmisen on helppoa ymmärtää tuollainen kahtiajaottelu.

Mutta voisiko kuitenkin tämäkin asia olla täynnä erilaisia harmaan sävyjä eikä kahteen äärivaihtoehtoon kärjistetty? Olisiko se ihmisille paljon vaikeampi ymmärtää, että pienellä käytöllä tulee pieni haitta, ja isolla käytöllä iso haitta? Miksei esimerkiksi ole tehty käyttökyselyä, joka antaisi tuloksen vaikka numerona 0-100? Vai haluaisivatko ihmiset kuitenkin tuostakin luvusta tarkan rajan, että jos arvo on vaikka yli 75, niin sitten on ongelma? Eikä haluttaisi ymmärtää että 74 on huono myös.

Onko näissä määritelmien haussa kyse enemmän itsepetoksesta kuin ihmisen taipumuksesta mustavalkoiseen ajatteluun? Vai kuitenkin niiden yhdistelmästä?

Erilaisuuden tunne ensivaikutelmassa

Jos kerron kesken tavallisen puheen, että syön suklaata (yleisesti), niin minun ei oleteta syövän pelkästään suklaata, eli  aamiaiseksi, lounaaksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Eikä suklaansyönti todennäköisesti kerro minusta mitään erityistä. Sen sijaan jos kerron jotain hieman erilaisempaa, esimerkiksi että olen kasvissyöjä, niin usein monet ajattelevat tämän kuvaavan minua laajemmin. Eli että olen nuori vihervasemmistolainen kuplassa elävä nainen tai lähellä sellaista.

Toki tämän on ihmisten yleispiirre, eli kun jostakin tiedetään vain vähän, niin vähät tiedot laajennetaan kuvaamaan kohdetta kokonaisuudessaan. Tämä on sukua luokittelulle, johon ihmisen älykkyys perustuu. Kuitenkin jotkut asiat kuvitellaan merkityksellisemmiksi kuin toiset.

Jos ihminen joka ei itse esimerkiksi ole kasvissyöjä, kuulee toisen sitä harrastavan, niin muodostuu helposti erilaisen ihmisen kuva; "tuo ei kuulu meihin". Tämä erilaisuuden huomioiminen tai me-vastaan-ne -asenne syntyy myös joissakin asioissa helpommin kuin toisissa. Varmasti oudot asiat aiheuttavat sitä. Mutta luulen että mitä tunnepitoisempi asia kuulijalle, sitä helpommin yksittäiseen tietoon suhtaudutaan merkittävänä ja sitä leimallisempi siitä tulee.

Sen sijaan jos toinen kasvissyöjä kuulee toisen tekevän sitä myös, niin seurauksena on enemmänkin jatkokysymyksiä millaista ja mitä toinen tarkemmin syö. Eli neutraalimpaa lisätiedon hakua eikä välitöntä leimaamista ja pahimmillaan hiljaisuutta. Toki oudosta asiasta on vaikea kysyä lisää, mutta juuri tällaisessa tapauksessa lisätietoa tarvittaisiin eniten.

En tiedä onko merkitystä sillä, onko erilaisuuden aiheuttama tunne positiivinen tai negatiivinen. Mutta kuitenkin uskon että jos erilaisuuden tunteeseen liittyy jotain arvoperustaista (hyvä vastaan paha) asetelmaa, niin yksittäistä tietoa käytetään yleistävämmin. Esimerkiksi jos toinen tekee jotain sellaista mille usein annetaan hyvä leima, niin että sitä tekemättömän kuulijan voidaan tulkita olevan huonompi, niin kuulijan omanarvontunnon säilytys eli puolustusreaktio iskee nopeammin kuin tarkentavan jatkokysymyksen tarve.

Tyhjän rinnalla jotain ei ole kaikki.

Mutta sanottakoon että en itse ole kasvissyöjä. Jos niin oletit ja leimasit minut "vihervasemmistolaiseksi naiseksi", niin olet täysin väärässä. Ja sen lisäksi ettet todennäköisesti voi myöntää olevasi väärässä, todennäköisesti myös suhtauduit asiaani ennakkoluuloisesti ja erimielisesti. Eli todennäköisesti tein varomattomalla esimerkilläni hallaa asialleni. Mutta jos näin ei kuitenkaan käynyt, niin ehkä olet avaramielinen ihminen.