Onko politiikka yhteisten asioiden hoitamista?

Vaalit ovat taas tulossa, ja pitäisi miettiä miten äänestää. Tai oikeastaan tiedän kyllä miten äänestää eli periaatteen, mutta kenelle äänensä tarkalleen antaisi.

Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa (yhden määritelmän mukaan). Tuon määritelmän mukaan paras poliittinen puolue olisi sellainen, joka hoitaa kaikkien asioita, siis yhteisiä asioita, parhaansa mukaan, tasapuolisesti yhteistä parasta etsien. Kuitenkin puolueet ovat joka puolella järjestäytyneet samanmielisten ryhmiksi ja ajavat usein tietyn kannattajakunnan etua. Toki tämä kärjistyy vain vaalien alla, järkevät ja analyyttisesti ajattelevat poliitikot toki hoitavat asioita vaalien välillä tasapuolisesti, kuitenkin oman maailmankatsomuksensa mukaisesti.

Uusi suomen kielen sanakirja määrittelee nuo termit kuitenkin seuraavasti:

Politiikka: hallituksen, kansanedustuslaitoksen, puolueiden ym. toiminta tiettyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi, yhteiskunnallinen vallankäyttö

Puolue: Aatteellisia päämääriä ja aineellisia etuja (itselleen) ajava organisoitu samanmielisten ryhmittymä

Nuo määritelmät ovat realistisempia kuin yhteisten asioiden hoito eivätkä yritä luoda ylettömän kaunistelua kuvaa politiikasta.

Joten kun eri puolueet ajavat eri asioita, niin on hyvä että hallituksen kokoonpano vaihtelee aina välillä. Kun ensin yksi puolue tai ryhmittymä on ollut vallassa ja saanut ajaa omia asioitaan tai hienommin sanottuna hoitanut asioita oman maailmankatsomuksensa mukaisesti, niin on hyvä antaa seuraavalle vuoro. Näin kaikkien asioita tulee hoidettua ja eri näkökulmia otettua huomioon, vaikkei aina yhden vaalikauden aikana, niin pidemmällä jaksolla kuitenkin. Toinen vaihtoehto on nykyinen useamman puolueen koalitiohallitus, jossa asioiden hoitaminen on vaikeaa kun jokaisessa pätöksessä yritetään ottaa kaikki näkökannat huomioon. Ongelmansa molemmissa, mutta kummallakin tavalla hommat yleensä tulevat hoidettua.

Mutta miksi tämä länsimainen poliittinen järjestelmä on muotoutunut tällaiseksi? Miksei asioita voi hoitaa valistuneen diktaattorin tapaan, jokin puolueeton taho huolehtisi että kaikkien etu tulee huomioitua tasapuolisesti? Ehkä siksi, ettei sellaista yli-ihmistä löydy, joka pystyisi hoitamaan yhteiskunnan asioita tasapuolisesti. Ensinnäkin siksi, että kullakin on oma maailmankatsomuksensa, joka painottaa eri asioita eri lailla. Toiseksi yksi ihminen nyt ei ainakaan pysty tutustumaan kaikkiin asioihin, niin että pystyisi ottamaan kaikkien edun huomioon. Entä sitten joukko valistuneita ihmisiä, ne ehkä pystyisivät tutustumaan asioihin laajemmin?

Tuossahan jo lähestyttin nykyistä poliittista järjestelmää, vai lähestyttiinkö kuitenkaan? Erilaisia joukkoja valistuneita ihmisiä toki voitaisiin löytää ilman puolueisiin järjestäytymistä, ja äänestäjät voisivat valita vaaleissa vain uusia ryhmiä. Eli pihvi kysymyksessäni on, miksi puolueet koostuvat samanmielisistä ihmisistä jotka ajavat tietyjä tavoitteita eli usein tiettyjen ihmisten etuja, eivätkä ole vain asiantuntijoiden ryhmiä?

Tähän veikkaan syyksi ihmisten luonnetta, eli psykologisia syitä. Ensinnäkin samanmielisten porukassa on helpompi toimia, kun ei tarvitse pelätä jatkuvaa kyseenalaistamista. Tätä samanmielisten kokoontumista tapahtuu yhteiskunnassa joka paikassa, ihmisiä kerääntyy yhteen vaikkapa harrastusten tai muiten tärkeiden asioiden ympärille. Samanmielisessä seurassa on mukavampaa. (1) Siten puolueet keräävät samanmielisiä ihmisiä yhteen.

Toisaalta voitaisiin syyttää mediaa (sehän on nykyään muodikasta), joka kärjistää asioita, tuo erilaisuudet esiin ja pakottaa ristiriitoihin. Mutta kasvottoman median syyttäminen on vähän kuin salaliittoteoria, enkä niitä kannata. Joten ehkä on paras hakea tähänkin ihmisten käyttäytymiseen liittyvä teoria. Kun vaaleissa valitaan äänestämällä suosituin ryhmittymä johtoon, niin helpoiten ihmisten suosioon pääsee esittämällä selkeitä tavoitteita, jotka ihmiset voivat ymmärtää. Varsinkin erilaisilla tavoitteilla voidaan erottua muista ryhmittymistöä, ja saada omaviesti paremmin läpi ihmisílle. Sen sijaan jos olisi jokin "yleinen asiainhoitajapuolue" joka yrittäisi hoitaa kaikkien asioita, niin miten ihmiset voisivat ymmärtää mitä tämä puolue tulee tekemään hallituskaudellaan? Joten sellainen ryhmittymä ei saisi suosiota eikä tulisi valituksi. Siten ihmiset ovat kiinnostuneita eroavaisuuksista, ja media tuottaa mitä ihmiset haluavat lukea tai kuulla.

Mitä siis jää käteen? Nykyinen järjestelmä, jossa puolueet ovat profiloituneet eri asioiden taakse.

Joten miten siis äänestän? Olen niin sanottu liikkuva äänestäjä, en kannata mitään tiettyä puoluetta enkä varsinkaan halua sitoitua minkään yhden puolueen jäseneksi. Päätän vasta ennen vaaleja mikä näkökanta on tällä hetkellä ollut paitsiossa liian pitkään ja vaatisi enemmän painoa yhteisten asioiden hoidossa, ja äänestän sitten sen mukaan. Toki tässäkin seuraan omaa maailmankatsomustani, mutta se ei ole niin suppea että pakottaisi äänestämään aina jotain tiettyä puoluetta. Joskus se tarkoittaa myös vastavirtaan äänestämistä, eli voittaneita ennakkosuosikkeja ei välttämättä kannata äänestää.


(1) Tosin joku voisi huomauttaa, että esimerkiksi erilaisista ihmisistä koostuva työyhteisötuottaa parempia tuloksia kuin samanmielinen, koska asioita katsotaan erilaisista näkökulmista. Totta tuokin, mutta on myös riski siinä, että erimielisille asioista sopiminen on vaikeampaa, eikä yhteistyö toimi yhtä mukavasti kuin samanmielisten kesken.

Bernsteinilaista filosofiaa?

Mauno Koivisto sanoi joskus aktiiviaikoinaan olevansa Bernsteinilainen sosialisti, jolle liike on tärkeämpää kuin päämäärä. Koivisto tarkoitti, että vaikka olikin sosialisti, ei hän tavoittele vallankumousta vaan jatkuvaa liikettä kohti parempaa yhteiskuntaa. En tainnut tuolloin olla ihan vielä äänestysikäinen, mutta silti tuo on jäänyt mieleeni.

Ehkäpä olen myös itse jonkinlainen Bernsteinilainen ajatusmaailmaltani. Kuten aiemmissa viesteissäni olen maininnut, en usko absoluuttisiin totuuksiin, sillä ne ovat joko äärettömän pieniä totuuksia kuvaten asiaa vain yhdeltä kannalta, tai sitten totuus on niin laaja että se on käytännössä hyödytön ja soveltamaton. Joten kun en usko että on olemassa mitään lopullista hienoa päämäärää mihin pyrkiä, niin joku voisi ihmetellä että onko filosofiassa sitten mitään järkeä. Tähän sitten pätee tuo Bernsteinin ajatus, jossa liike on tärkeämpi kuin päämäärä. Eli ikinä ei ole turhaa pyrkiä parempaan maailmaan, vaikkei se lopullinen utopia, jossa kaikki maailman ongelmat ovat ratkaistut, olekaan realistinen tavoite.

Tämä pätee varsinkin ihmisiin. Koska ihminen on kärjistetysti sanottuna vaistoistaan riippuvainen eläin eikä analyyttinen tietokone, ei ihmiskunta koskaan tule pääsemään tilanteeseen jossa asiat olisivat kaikkien mielestä oikein. Silti ei pidä luovuttaa, vaan pyrkiä parantamaan maailmaa omalta osaltaan, ja erityisesti aloittaen itsestään. Useimmiten parhaaseen tulokseen pääsee muuttamalla ja tutkimalla omaa käytöstään, mutta tämäkään ei ole absoluuttinen totuus. Toki joskus täytyy yrittää hieroa muiden ihmisten teräviä kulmia pehmeämmiksi. Mutta siinäkin kannattaa miettiä miten sen tekee.

Esimerkiksi tänään tajusin haluavani huutaa työkaverilleni "Xxxx p**kele, älä aina keskeytä ja puhu päälle!" En kuitenkaan tehnyt tuota, kun pinnani on pitkä eikä tilanne ollut siihen oikein sopiva, paikalla kun oli paljon muita ihmisiä. Tuo purkaukseni olisi vain loukannut kyseistä henkilöä, ja hän olisi asettunut puolustuskannalle, kun julkisesti olisi joutunut kyseenalaistetuksi. Lisäksi se olisi ehkä aiheuttanut ristiriitaisia tunteita sivullisissa. Ehkä parempi olisikin ottaa asia puheeksi kyseisen henkilön kanssa kanden kesken, rauhallisesti, Täten asian saisi ehkä paremmin perille. Toki voisin yrittää oppia suvaitsemaan kyseisen henkilön huonoa käytöstä, jos eläisin absoluuttisesti aiempien kommenttieni mukaan, eli muuttaa itseäni. Mutta tässäkin tapauksessa "kompromissi" on parempi ratkaisu kuin asettuminen johonkin äärimmäiseen totuuteen.

Oikeastaan tarkoitan sanoa, että periaatteet ovat vaarallisia. Jos jokin asia on "absoluuttinen" totuus eli periaate josta ei voi joustaa, niin ihminen ei pysty näkemään asioita toisista kulmista. Ja siten kokonaisuus jää hahmottamatta. Ja parempaan pitää pyrkiä, mutta aina paremmuus ei ole samassa suunnassa.

Säännöt vähentävät vastuun ottamista

Kokoomus ehdoti karenssipäivää sairauspoissaoloihin. Ilmeisesti tuossa on osin takana pelko että ihmiset väärinkäyttävät sairaslomaa niinsanottuihin krapulapäivien poissaoloihin. Toki jotkut haluavat vähentää työnatajan kuluja muutenkin. Mutta kärjistäen sanottuna pieni osa ihmisistä väärinkäyttää sairauspäiviä, ja sen takia ne halutaan poistaa. Jotenkin tämä tuntuu tutulta, enemmistö kärsii kun vähemmistö toimii vastoin yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä.

Sama tunne tulee kun yhteiskunnassa laaditaan ylenpalttisen paljon lakeja ja sääntöjä ihmisten sujuvan yhteiselon takaamiseksi. Tai tehdään liikennejärjestelyitä, joilla vähennetään onnettomuuksia ja riskejä, mutta samalla haitataan normaalien ihmisten käyttäytymistä. Jotenkin nyky-Suomessa kaikki pitää säätää laeilla tai muilla asetuksilla. Ja sitten ihmetellään kun kuntien menot vain kasvavat. Kuinka aiemmin pärjättiin ilman kaikkea sääntelyä?

Periaatteessa vastustan liian tarkkoja lakeja ja keinoja, joilla rajoitetaan kaikkia ihmisiä kun tarkoitus on vain saada yleisten sääntöjen yksittäiset väärinkäyttäjät kuriin. Se on sääntöjen väärinkäyttöä, sillä tuon yleisen säännön pitäisi riittää kertomaan miten tulisi käyttäyä.

En tiedä miksi Suomessa (ja Euroopassa) halutaan tehdä nykyään aivan liian tarkkoja lakeja. Ensimmäinen ajatus oli, että kun Suomessa kaupungistuminen ja ihmisten yhteiselo tiivistyy, niin aluksi tarvitaan tarkkoja sääntöjä. Mutta sama pätee Euroopan Unioniin, vaikkapa kurkkudirektiivien muodossa, joten siitä ei voi olla kyse. Entä onko sitten kyse yleisestä vapauden painottamisesta vastuun kustannuksella, jolloin joudutaan säännöillä määräämään ihmisten käyttäytymistä? Tämä syiden pohdiskelu on kuitenkin turhaa spekulaatiota.

Koska absoluuttisia totuuksia ei ole, ei voida tehdä myöskään absoluuttisia lakeja. Tai jos on olemassa absoluuttinen laki, niin se joko kuvaa vain hyvin pienen yksityiskohdan, tai sitten se laajenee niin isoksi että se on käytännössä hyödytön. En kuitenkaan ole lakeja vastaan, vaan niitä tarvitaan luomaan yhteiskunnille säännöt. Mutta pitäisi keksiä jokin lakeja täydentävä voima, jolla ihmiset saadaan toimimaan lain hengen mukaisesti, niin ettei lakien tarvitse määrätä jokaista pienintä yksityiskohtaa.

Ideaalimaailmassa toki ei tarvittaisi kuin suhteellisen yksinkertaiset säännöt, kuinka yhteiskunnassa tulee toimia ja kuinka kanssakäyminen muiden ihmisten tulee tapahtua. Ihmiset ymmärtäisivät säännöistä niiden tarkoituksen, joten lain kirjaimen ei tarvitsisi olla äärettömän tarkka kaikkien porsaanreikien sulkemiseksi. Mutta siellä missä on ihmisiä ei voi olla ideaalimaailmaa, saati utopiaa. Aina löytyy väärinkäyttäjiä.

Mutta auttavatko yhä tarkemmat lait estämään näitä väärinkäyttöjä? En usko, eikä normaali yhteiskuntakaan usko, sillä tarvitaan poliisit valvomaan lakien noudattamista. Mutta poliisit eivät voi seurata onko joku henkilö krapulan takia sairaslomalla, sillä poliisien toiminta perustuu lakeihin, eivätkä lait tällä hetkellä tuota valvomista tunnusta, ja toisaalta eihän poliiseilla olisi tuollaiseen resursseja. Toisaalta karenssipäivätkään eivät ole hyvä ratkaisu, sillä ne rankaisevat myös oikeasti sairaita ihmisiä. Joten mitä muuta voisi keksiä?

Vanha tapa oli antaa vastuuta ihmisille itselleen, eli yhteisöt valvoivat yksilöiden käytöstä. Tämän valvonta ilmeni esimerkiksi sunnuntaina papin saarnassa, tai muuten "yläluokan" suorittamana paimentamisena. Samanlaista yhteisöllisyyttä saattaa ilmetä vielä nykyäänkin jossain pienissä kylissä, joissa kaikki tuntevat toisensa, ja toisten asiatkin paremmin kuin kyseiset henkilöt itse. Eli negatiivisia tunteita nousee täälläkin mieleen, sillä moni on paennut pienen kylän ahdistavaa ilmapiiriä ison kaupungin vapauteen.

Nykymaailmassa, jossa ihmiset eivät edes tunne naapureitaan, lienee romantisoitua kuvitella että joku vanhan maailman kaltainen yhteisöjen vastuu toisistaan toimisi. Ovatko yhteiskunnat kasvaneet liian isoiksi, jolloin yhteisöjen vastuu ei enää riitä?

En tiedä ovatko yhteiskunnan suorittama massiivinen lakien säätäminen ja toisaalta vanhojen yhteisöjen sisäinen valvonta samalla suoralla saati toisensa vastakohtia, kuten yllä hahmottelin. Siten en myöskään tiedä onko optimiratkaisu ongelmaan jossain noiden pisteiden välissä, vai koko suoran ulkopuolella. Toisaalta en tiedä onko ongelma edes oikea ongelma, nyt esitin siitä vain kaksi esimerkkiä sairausloman karenssipäiväehdotuksen muodossa ja toisaalta EU:n kurkkudirektiivinä. Enkä pitää lukea tämä teksti myöhemmin uudestaan ja miettiä onko tässä pitävää pohjaa.

Mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että ihmisten yhteiselo vaatisi enemmän yhteisöllisyyttä ja vastuuta omasta ja toisen käytöksestä eikä perustumista yhteiskunnan lakeihin ja sääntöihin. Ehkä halusin vain tuoda tuota mielipidettä tai tunnetta ilmi, ja kehitin mielessäni ylläolevalla tekstillä ikäänkuin järkiperäiset perusteet tuolle tunteelle. Niin ihmiset tapaavat toimia, perustella järjen tuottamilla syillä tunteiden alunperin muodostamaan mielipidettä.

Suvaitsevaisuuden paradoksista absoluuttiseen totuuteen

Jos on suvaitsevainen ihminen, niin pitääkö suvaita suvaitsematonta ihmistä? Tämä suvaitsevaisuuden paradoksi nousee usein esille nettikeskusteluissa, joissa yleensä ensin joku on suvaitsematon, sitten joku tuomitsee suvaitsemattomuuden, jonka jälkeen tuomitseminen tuomitaan.

Karl Popper puolusti tätä "rajoitettua" suvaitsevaisuutta jotenkin seuraavasti: Jos laajennamme suvaitsevaisuuden koskemaan myös suvaitsemattomia, emme ole kykeneviä puolustamaan suvaitsevaista yhteiskuntaa suvaitsemattomilta ja heidän hyökäyksiltään. Näin rajaton suvaitsevaisuus johtaa siten lopulta kaiken suvaitsevaisuuden tukahtumiseen.

Karl Popperin tunnustaa paradoksin olemassaolon ja tarpeen. Rajaton tai absoluuttinen suvaitsevaisuus on itsensä tuhoava paradoksi, joten käytännöllisen suvaitsevaisuuden täytyy olla myös suvaitsematon. Eli jopa filosofit, jotka aiemmin (Hegel etunenässä) pyrkivät selittämään ja kuvaamaan luonnollisia asioita ehdottomina totuuksina, joutuvat tunnustamaan käytännön paradoksien olemassaolon.

Väitän siis että kokonaista maailmaa ja sen toimintaa ei voi kuvata loogisten väittämien avulla. Yhtenäisteoria, jonka avulla voitaisiin selittää koko maailma ja sen ihmiset, on siis mahdoton asia käytännössä. Tai jos Hegeliä seuraten lähdettäisiin muodostamaan teesejä ja antiteesejä ja näistä synteesejä, ja jatkettaisiin tavoitteena saada kaikki asiat maailmassa kuvattua, niin joko törmättäisiin jossain vaiheessa paradokseihin, tai sitten muodostuva väittämäjoukko olisi lähes äärettömän laaja ja sinänsä hyödytön.

Esimerkki: mistä absoluuttisesta totuudesta lähtisit liikkeelle tätä mallia muodostaessasi? Kannattaisi ottaa varmaan jotain niin sanottujen kovien tieteiden maailmasta, kuten fysiikasta tai matematiikasta. "1+1=2"? Entäpä jos väitän, että "1+1" voi olla myös 10? Ei tosin normaalissa kymmenjärjestelmässä, vaan binäärilukujärjestelmässä, jossa on vain ykkösiä tai nollia. Jotta "1+1=2" pitäisi paikkansa, niin täytyy määritellä sanat "yksi", "plus", "yhtäkuin" ja "kaksi" tietyllä tavalla. Matematiikassa ja muissa kovissa tieteissä tämä ei ole ongelma, koska niissä sanoille on sovittu vain yksi ja ainoa merkitys, ja matematiikan maailma on kuitenkin rajallinen.

Mutta heti kun siirrytään muihin tieteisiin, varsinkin niihin jotka käsittelevät ihmistä (pehmeät tieteet?), niin ei olekaan enää yhtä yksinkertaista määritellä sanojen merkityksiä yksiselitteisesti. Tieteet yrittävät toki asiaa hoitaa määrittelemällä omat termistönsä ja asioiden esitystavat, esimerkiksi lääketiede on hyvinkin tarkka asioista (ja syytä onkin).

Filosofi Ludwig Wittgenstein esitti, että kun filosofia on näennäistä kun se yrittää ylittää kielen asettamat rajat. Sanat ja lauseet ovat vain kielipelejä, jossa sanoilla ja niiden suhteilla on eri merkitys sen mukaan, millaista kielipeliä pelataan. Ja kaikki yritykset irtautua kielen loogisesta rakenteesta ja esittää kokemuksesta riippumattomia varmoja filosofisia ovat turhia, koska se merkitsisi kielen rajojen ylittämistä.

Tässä olen hyvin pitkälti Wittgensteinin kannalla. Ja nyt Wittgensteinin lausuma: "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava" saa uuden merkityksen. Syy, että jostain ei voi puhua, ei ole mikään sananvapauteen tai moraaliin liittyvä asia, vaan käytännöllinen toteamus maailman perinpohjaisen selittämisen turhuudesta.

Lyhyesti sanottuna absoluuttisia totuuksia ei ole. Jos jokin yrittää olla absoluuttinen totuus, niin se joko kuvaa äärettömän pientä asiaa, tai sitten tämä totuus laajenee mahdottoman isoksi väittämien joukoksi. Kummassakaan tapauksessa siitä ei ole mitään käytännön hyötyä.

Olen ehkä jonkin sortin pragmatisti, mutta mielestäni tämän jälkeen kaiken selittävältä (analyyttiseltä) filosofialta putoaa pohja pois. Samalla putoaa pohja nettikeskusteluissa usein esiintyvältä asioiden äärimmäisyyteen viemiseltä, jolla saadaan helposti väittelyitä aikaan. Eli nettikeskusteluissa jokin yksittäinen mielipide otetaan absoluuttiseksi totuudeksi, joten sitä kärjistämällä ja siihen rajoittumalla saadaan esitettyä hyvinkin äärimmäisiä asioita, ja siten jotenkin vesitettyä alkuperäinen väite.


Ja tästäkään ajattelusta ei voi tulla paradoksi, eli sitä ei saa ottaa absoluuttisesti. Toki analyyttinen lähestymistapa asioihin on erittäin suositeltavaa, mutta analyyttistä ajattelua ei saa viedä äärimmäisyyteen. Rajansa kaikella, ja kohtuullisuus kunniaan. En tässä siis puolustele mitään hölynpölyjuttuja, päinvastoin.

Ja mihin tämä ajatuskulku sitten taas vie? Muuten kuin että nettikeskustelujen kärjistäminen ei ole kestävällä pohjalla? Nyt taas kaivattaisiin sitä analyyttistä ajattelua, tai sitten pitää lukea Wittgensteinia...

PS. Fysiikan yhtenäisteoria, joka selittäisi kaikki eri voimat yhdistäen muun muassa painovoimat ja sähkömagneettisen voiman, kuulostaa houkuttelevalta ajatukselta. Toivottavasti se joskus selvitetään, mutta ehkä olen skeptinen sen tuloksen suhteen samalla tavalla kuin muutenkin absoluuttisiin totuuksiin, eli turha kuvitella että teorian keksimisen jälkeen voitaisiin tehdä antipainovoimakoneita tai jotain. Mutta toivottavasti olen väärässä.

Sananvapaudesta vielä

Pari kommenttia netistä, vieläpä palstoilta jossa käydään älykästä keskustelua:

"Liberaalin demokratian perusperiaate on, että ihmisiä ei saa julkisesti loukata ja halventaa, sen sijaan ihmisten ideoita ja käsityksiä pitäisi saada vihata ja pilkata ilman rajaa." Ja "Sananvapauden ydin on nimenomaan arvottomien ajatusten kyseenalaistamisessa ja pilkkaamisessa."

Tästä on vaarallista kirjoittaa mitään, koska suurin osa lukijoista on jo tässä vaiheessa olettanut mitä mieltä olen ja suodattaa loput sen mukaisesti. Kannatan silti sananvapautta, vaikka sitäkin pitää mielestäni voida kyseenalaistaa.

Joten pohjaksi pari faktaa; kunnianloukkaus luonnollista henkilöä kohtan ja uskonrauhan rikkominen ovat Suomen lain mukaan rikoksia. Siten lain pohjalta molempien ylläolevien kommenttien pilkattavat "ideat", "käsitykset" ja "ajatukset" eivät saisi olla henkilöihin tai uskoon. Tätä en tässä kyseenalaista, enkä muutenkaan aio pohtia asiaa lain näkökulmasta.

Sana, mikä noissa kommenteissä törröttää pystyssä, on pilkkaaminen. Mikä pilkkaamisessa on niin arvokasta, että se pitäisi olla perustavanlaatuinen oikeus? Kritiikin ymmärrän, sillä yritetään yleensä tuoda esiin epäkohtia ja saada niihin parannus. Raja kritiikin ja pilkan välillä on veteen piirretty viiva (ja oikeudessa usein asiaa pohditaan miten kohde sen on käsittänyt). Kuitenkin jotkut vaativat oikeutta pilkata.

Yhden määritelmän mukaan pilkka on nimenomaan loukkaavaa ja häpäisevää. Sellaisena pilkan itsekkin ymmärrän, eli negatiivisena asiana. Joten jos tarkoitus on loukata tai häväistä, niin kuinka voisi loukata jotain abstraktia ajatusta tai ideaa, jotain joka ei pysty itse ajattelemaan ja tuntemaan? Pilkalla siis määritelmänsä mukaan on tarkoitus loukata, ja vain ihmiset voivat loukkaantua, eivät asiat. Ja kun pilkasta puhutaan, niin sen kärki usein kohdistuu kuitenkin ihmisiin, ja usein vieläpä stereotyyppiseen ajatteluun. "Ryhmä X" tekee siten tai täten, ja tuon "ryhmä X":n tilalla voi sitten olla uskovaiset, muslimit, homot, persut, viherpiipertäjät, maalaiset, poliisit, metsästäjät, jupit, tai mikä tahansa kuviteltu ihmisryhmä. Kuitenkin kaikki nuo ryhmät ovat mielestäni "olkiukkoja" tai vääristelevää ihmisten luokittelua. Ja toki osaavat ihmiset pystyvät muotoilemaan sanansa niin, että ne kirjaimellisesti eivät kohdistu ihmisiin, mutta kun ihminen nuo sanat tulkitsee, niin tästä normaalista tulkinnasta syntyy loukkaus ihmisiä vastaan.

Jos kuitenkin palataan aiheeseen ja lähestytään asiaa hieman psykologian suunnalta, niin tuntuisi että pilkan vastaanottaminen rakentavasti on vaikeampaa kuin kritiikin. Jos jotain ihmistä pilkataan, niin siinä yleensä tunteet ottavat vallan ja sen jälkeen ajatusten vastaanotto on vaikeaa. Tämä on ihan normaalia ihmisten käyttäytymistä, jos ihmistä loukataan tai häväistään, niin ihmisten ensimmäinen reaktio asiaan on loukkaantua, eli tunnereaktio. Ja kun tunnereaktio pääsee päälle, niin järkiperäinen toiminta on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. En tunne yhtään oikeasti tunteetonta ihmistä, joten väittäisin että se pätee kaikkiin ihmisiin. Jos loukkaa toista, niin toinen ei pysty vastaanottamaan pilkan sisällä olevaa kritiikkiä, ainakaan niin kauan kun pilkan aiheuttama tunnereaktio on päällä.

Joten mitä hyötyä pilkkaamisesta sitten on pilkkaajalle? Sitä on mielestäni vaikea puolustaa kritiikkinä, koska pilkkaamalla vastaanottajan on sitä vaikeampi niellä. Jos joku haluaa oikeasti muuttaa asioita, niin siltä kannalta parempi lähestymistapa on rakentava kritiikki. Jos osaa muotoilla sanomansa niin, ettei toiselle tule voimakasta tunnereaktiota, niin asiansa saa paremmin perille. Rakentavalla kritiikillä on helpompi päästä keskusteluyhteyteen toisen kanssa, pilkkaamisella pääsee korkeintaan väittelyyn. Itse inhoan väittelyitä, joten en ymmärrä miksi niihin pitäisi pyrkiä. Tai jos haluaa väitellä ja riidellä, niin olisi avoin sen suhteen eikä selittelisi sitä jollain hienolla periaatteella. Ihminen kun on hyvä keksimään järkiperäisiä perusteluita tunteista kummunneille ajatuksille.

Joku voisi puolustaa pilkkaamista siedätyshoitona, eli sillä opetettaisiin toista suvaitsemaan pilkkaa paremmin. Tähän pätee mielestäni sama ylempänä mainittu perustelu, eli muut keinot ovat parempia. Ja toisaalta, miksi "miekkalähteystä" pitäisi harjoittaa? Mikä oikeus kenelläkään tavallisella ihmisellä on pakottaa toista ihmistä mihinkään?

Onko sanavapaus niin pyhä, että sitä ei voi kyseenalaistaa? Tämä lähestyy hieman usein esitettyä suvaitsevaisuuden paradigmaa, eli pitääkö suvaitsevaisuuden suvaita suvaitsemattomuutta. Joidenkin mielestä (kuulemma Karl Popper, pitäisi lukea) suvaitsevaisuus on niin pyhä asia, että suvaitsevattomuutta ei tarvitse sietää. Samalla näkökulmalla voisi kai käsittää sananvapauden niin pyhäksi, ettei sananvapautta saa kyseenalaistaa. Mutta itse en tuota logiikkaa vain vielä ymmärrä.

Miksi puutun tähän enkä vakavampiin asioihin, eli niihin epäkohtiin joista tämä sananvapauskeskustelu on kummunnut? Kaipa ihminen on luonteeltaan laiska, on mukavampi tehdä sitä minkä kokee itse tulokselliseksi kuin takoa päätään seinään. Eli on helpompi kritisoida ja yrittää opettaa niitä läheisiä joihin on keskusteluyhteys (esimerkiksi jonkun älykkään keskustelupalstan ihmisiin) ja joiden uskoo olevan vastaanottavaisia kuin esimerkiksi jossain kaukana asuviin kouluttamattomiin ihmisiin, jolloin vaadittaisiin ensin paljon työtä länsimaisen ajattelun opettamisessa ennenkuin pystyisi opettamaan itse asiaa. Toisaalta, miksi pitäisi olla fundamentalisti ja kieltää kajoamasta pienempiin epäkohtiin ennenkuin se suuri epäkohta on korjattu?

Miksi ihminen haluaa "opettaa"? Tämäkin kirjoitus, joka kritisoi huonosti kritisoivia eli pilkkaavia ihmisiä, voisi olla loukkaava jotakin kohtaan. Olisiko parempi vain olla hiljaa? Vai tarkoittaisiko se asian hautomista sisällään? Onko kuitenkin parempi purkautua jotenkin? Millainen purkautuminen olisi parasta?