Miksi jäävuoren huippu on veden päällä?

Julkisuudessa pintaan nousevat useimmiten lajinsa ehdottomat huiput, ja muut jäävät näiden varjoon. Esimerkkeinä vaikkapa isojen firmojen yritysjohtajat, huippu-urheilijat, viihdetaiteilijat, kolumnistit ja blogikirjoittajat sekä yleisesti eri alojen asiantuntijat. Julkisuuskuvaa seuraamalla tuntuu, että näitä alojensa huippuja arvostetaan suhteessa paljon enemmän kuin muita. Esimerkiksi huippujohtajan palkka on moninkertainen tavalliseen johtajaan puhumattakaan tavallisista työntekijöistä, huippu-urheilijan suorituksia seurataan tarkemmin, tunnettu kolumnisti saa sanomansa julkisuuteen helpommin kuin tavallinen ihminen.

Näin vain on, riippumatta varsinaisesta suorituksesta. Tavallinen kirjoittaja voi esittää tarkemman ja osuvamman kommentin omasta aiheestaan kuin kaikkea kommentoiva yleiskolumnisti. Tavallisen työläisen tai keskijohdon toimet voivat olla tärkeämpiä yrityksen menestymiselle kuin toimitusjohtajan.  Usein vielä nämä huipputyypit pääsevät tilanteeseen, jossa heidän oma antinsa aiheeseen vähenee, esimerkiksi yritysjohtajan tärkein tehtävä voi olla vain valita oikea tiimi eli oikeat henkilöt tekemään itse asiaa. Kolumnisti ei kerää uutisia, vaan suodattaa ja poimii niistä vain parhaat päältä oman havaintonsa lisäten.

Ja niin edelleen, vastaavanlaisia kohtia löytyy muitakin. Kun näiden huippujen työ perustuu "pyramidissä" alempana olevien työlle, niin tuntuu epäreilulta että huippua arvostetaan suhteettomasti muihin verrattuna. En tiedä voiko tälle "epäkohdalle" tehdä mitään, kun se taitaa olla että ihmiset ehtivät tutustua vain pieneen osaan asioista ja nämä huiput edustavat sitten koko asiaa. Jonkinlaista luokittelua tai kategorisointia ehkä, helpompi käsitella ja mieltää asioita sillä tavoin.

Jos nyt kuitenkin tuntuu, että omaa työtä ei arvosteta tarpeeksi, ja muut saavat kunnian omista aikaansaannoksistasi, niin mitä tehdä? Oman "filosofiani" mukaan on parempi muuttaa itseään kuin muita, ensinnäkin se on helpompaa ja toisaalta useimmiten johtaa parempiin tuloksiin omalta kannalta.

Joten tee työsi kunnolla, käytä se aika joka tarvitaan sen tekemiseen hyvin. Tämä tosin voi olla ristiridassa tiukan projektiaikataulun kanssa, kun kunnolla tekemällä ei saakaan enää yhtä paljon aikaan kuin hätäilemällä. Kuitenkin hätäilemällä tehdystä työstä tuskin saa kiitosta, ei aikataulussa valmistumista muisteta pitkään, kun taas valmis työ saattaa olla näkyvissä pitkään. Joten täytyy vain yrittää saada aikaa tehdä työt kunnolla, ja siinä auttanee kun selvittää sille projektipäällikölle tai vastaavalle että asia kannattaa tehdä kerralla hyvin. Eli joudut itse nostamaan omaa häntääsi.

Toki joudut sitten tekemään työsi kunnolla, jotta kehtaat nostaa omaa häntääsi, mutta se varmasti vain lisää omaa arvostustasi työn tuloksia kohtaan. Lisäksi kun itse teet työsi hyvin, eivät muut pääse niin helposti noukkimaan työn hedelmiä pienellä vaivalla, vaan hekin joutuvat tekemään töitä oman osuutensa eteen. Et ehkä pääse julkisuuteen tällä tavalla, mutta miksi sinne pitäisi edes päästä, jos pystyy muuten arvostamaan omaa työtään? Ja toisaalta, työsi tulos saattaa vaikuttaa pidemmällä aikavälillä enemmän, joten todellinen vaikutuksesi voi olla suurempi kuin huipulle päässeen, vaikkei se samaa julkisuutta saakaan.

Jäävuoret ovat vaarallisia laivoille. Mutta jos jäävuoren kaikki pinnan alla olevat jäähileet irtoavat toisistaan, niin jäävuoresta tulee vain tasainen kerros sohjoa, joka ei upota laivaa.

Fundamentalismia?

Satuin sairaslomapäivänä vierailemaan Osmo Soininvaaran blogissa ja lukemaan kirjoituksen kommentteja. Lyön nyt varmaan itseeni tietynlaisen leiman, mutta Soininvaaran ajatukset tuntuivat hyvin järkeviltä, kun taas joidenkin kommentoijien tekstit herättivät lähinnä epätoivoa. Itse asiasta en omaa mielestäni mitenkään poikkeavaa kantaa; kohua aiheuttanutta videota ei mielestäni pitäisi sensuroida vaikka se huono olikin, ja on ikävää että muslimimaissa sitä käytettiin levottomuuksien lietsontaan. Noista asioista en kuitenkaan jaksa alkaa vänkäämään, sillä se ei edistäisi yhtään mitään.

Sen sijaan kommentoijien ehdottomuus esimerkiksi sananvapauden suhteen tuntui myöskin lähes yhtä fundamentalistiselta kuin muslimien käytös. Teki mieli lähettää sinne kommentti, mutta en jaksa alkaa väittelemään fundamentalistien kanssa, joten sen sijaan puran asian tänne josta kukaan ei sitä lue:

"Jos te pidätte sananvapautta ehdottomana oikeutena, niin kokeilkaa paljastaa vaikkapa USA:ssa tai Tanskassa jokin armeijaa tai valtion turvallisuutta koskeva asia. Toki paljastamanne asia voi olla hyvää kritiikkiä jostain epäkohdasta tai täysin hyödytöntä tietoa, mutta silti epäilen ettei oikeuslaitos lämpene jos perustelette paljastusta sananvapaudella, tai muutenkaan."

Eli yhteiskunta, joka yrittää edistää kaikkien hyvinvointia ja omaa olemassaoloaan, ei voi olla fundamentalistinen minkään asian suhteen, esimerkiksi sanavapauden suhteen. Yhteiskunnan tehtävä pitäisi olla yrittää saada ihmisten yhteiselo sujumaan mahdollisimman vähillä konflikteilla. Siksi henkilökohtaisesti en ymmärrä että oikeus kritisoida tai loukata toista (raja on häilyvä) olisi automaattisesti suurempi kuin toisen oikeus "kunnialliseen" elämään (en nyt löydä hyvää sanaa tuon "kunniallisen" tilalle).Toki kritiikkiä tulee sallia, mutta on yleensä myös sen esittäjän kannalta parempi muotoilla asia vastaaotettavaan muotoon.

Ja kun ihmiset ovat erilaisia, niin raja kritiikin ja loukkauksen välillä liikkuu, esimerkiksi se mitä nykyään voi jo avoimesti sanoa kristinuskosta saattaa aiheuttaa fundamentalistisissa muslimeissä suurta vastustusta. Toisaalta joku kristitty saattaa loukkaantua hyvinkin pahasti jostain mitä muu yhteiskunta pitää jo tavallisena. Joten miten määritellä esimerkiksi mikä on jumalanpilkkaa ja mikä ei, niin että sen perusteella voisi kirjoittaa yksinkertaisen ja yksiselitteisen lain. En usko että sellaista lakia pystyttäisiin kirjoittamaan, aikojen ja tapojen muuttuessa ja erilaisten ihmisten sitä lukiessa. Tästä olisi jo helppo livetä sivuraiteelle puhumaan yhteiskunnan tehtävistä ja kuinka laajasti yhteiskunnan täytyy puuttua ihmisten elämään, mutta jätetään se aihe tällä kertaa.

Kun vaikuttaa että hyvin harva asia on absoluuttinen ja loukkaamaton, niin en tiedä miten yhteiskunta pystyisi lainsäädännöllä tekemään ihmisten elämästä ongelmatonta, niin että kaikilla olisi vain oikeuksia. Varsinkin kun ihmiset itsessään ovat epärationaalisia ja tunteet vaikuttavat kaikkien toimintaan enemmän kuin he haluavat uskoa. Joten on täysin epärealistista kuvitella että voitaisiin tehdä jokin yhtenäinen normisto "oikeasta" ja muotoilla se lakitekstiksi. Ihmisten täytyy itse ottaa vastuuta omasta tekemisistään ja hyvinvoinnistaan, sitä ei voi sälyttää muiden niskoille.

Sitten hieman spekulaatiota (mikä on vaarallista): Sen huonon muslimipilkkavideon tekijä varmasti kuvitteli itse tekevänsä hyvää. Ehkä hän kuvitteli paljastavansa muslimeiden todellisen luonnon, tai kuvitteli että pilkkaamalla muslimeja he pian oppivat paksunahkaisemmiksi ja suvaitsevammiksi. Hyvien seuraamusten sijaan myös USA:n kansalaisia kuoli ja sen huippujohto joutui sovittelemaan muslimimaiden suuntaan. Ollaanko muslimimaissa tuon jälkeen lähempänä suvaitsevaista yhteiskuntaa? Onko länsimaissa suvaitsevainen asenne muslimeja kohtaan lisääntynyt? Onko maailmanrauha askeleen lähempänä?

Toki mielestäni muslimiyhteiskuntien pitäisi muuttua suvaitsevaisemmiksi, mutten usko että se tapahtuu ennakkoluuloja lietsomalla. Ristiretket miekan voimalla, tehtiin ne sitten kristinuskon tai suvaitsevaisuuden lisäämiseksi, ovat harvoin aiheuttaneet hyvää. Mielestäni parempi tapa levittää länsimaista ihmiskäsitystä on tehdä se levittämällä tietoa positiivisesti. Oppiminen ja kouluttaminen ovat eri asioita. Kannettu vesi ei kaivossa pysy, eikä pänttäämällä opittu tieto tai asenne mielessä. Sen sijaan jos ihminen itse tajuaa jonkin asian ja pystyy suhteuttamaan sen omiin kokemuksiinsa, vaikuttaa se enemmän ja syvällisemmin kuin pänttäämällä opittu. Toki sen on paljon hitaampaa ja vaivalloisempaa.

Mutta mitä yksittäinen ihminen voisi sitten oppia tällaisesta tapahtumasta? On vaikeampi muuttaa toista kuin omaa asennettaan. Kuitenkin omaa asennetta muuttamalla voi saada paljon suuremman muutoksen aikaan. Mutta on hyvin vaikea edes havaita omia muuttamista kaipaavia asenteitaan,

Joo, tästä kirjoituksesta tuli aika sekava. Pitänee yrittää miettiä omaa filosofiaani tarkemmin, ja yrittää muotoilla se sanoiksi.

Tunteita vai analyyttistä ajattelua?

Uskomukset ohjaavat yhä arkiajattelua, totesi Päivikki Antola Tampereen Yliopistosta Aamulehden Vierailija-kolumnissa 22.4.2012, ja viittasi Marjaana Lindemanin tutkimusryhmän työhön Helsingin yliopiston psykologian laitoksella. Esihistoriallisella ajalla täytyi toimia nopeasti selvitäkseen, esimerkiksi oli hyvä piiloutua jos kuuli kahinaa heinikosta. Syy oli useimmiten tuuli, mutta aina silloin tällöin leijona. Siten ne, jotka piiloutuivat nopeasti ajattelematta kahinaa kuullessaan, selvisivät paremmin kuin ne jotka jäivät analyyttisesti pohtimaan kahinan syytä. Eikä evoluutio ohjaa edes luopumaan näistä nopeista toimista, vaikka kokemus toisi vastaesimerkkejä vaikkapa jatkuvan tuulen muodossa. Kolumni erottelee analyyttisen ajattelun tästä nopeasta intuitiivisesta ajattelusta, ja väittää analyyttisen ajattelun olevan toissijainen lajin säilymisen kannalta. Tämä intuitiivinen ajattelu luokittelee asiat nopeasti samankaltaisuuden perusteella, ja kytkee tapahtumia yhteen sen perusteella, miten tapahtumat seuraavat toisiaan.

Erinomainen ajatuksia herättävä artikkeli, kannattaa lukea jos sattuu vastaan tulemaan. Ensimmäinen reaktio sitä lukiessani oli että noinhan se on, ja hymyillä kuinka nykyaikanakin uskomukset yhä edelleen ohjaavat monien käytöstä. Mutta uskomushoidot, taikauskot, piintyneet asenteet ovat vain jäävuoren huippu, äärimmäinen esimerkki, jolla asia on helppo havainnollistaa. Intuitiivista ajattelua esiintyy kuitenkin edelleen vahvasti kaikilla ihmisillä, kaikilla, erityisesti sosiaalisissa tilanteissa ja kun vaaditaan luovuutta ja mielikuvitusta. Kun pitää itseään järki-ihmisenä ja analyyttisen ajattelun kannattajana, voisi olla vaikeaa hyväksyä tämän intuitiivisen ajattelun voima, ja nimenomaan intuitiivinen ajattelu panee hylkäämään todisteet tästä intuitiivisesta ajattelusta.

Mutta jos pystyy hyväksymään että myös meissä kaikissa ihmisissä on molemmat puolet, analyyttinen ja intuitiivinen ajattelu, niin saattaa huomata, että se mitä on esimerkiksi työssä pitänyt pitkän kokemuksen tuomana ammattitaitona ja todennäköisesti analyyttisenä asiana, saattaakin olla intuitiivisen ajattelun käyttöä. Kun työkaveri esimerkiksi ehdottaa jotain ratkaisua johonkin ongelmaan, niin pystyt nopeasti ja välittömästi toteamaan että tuo ratkaisu tarkoittaisi tai johtaisi toiseen asiaan. Luultavasti et asiaan erityisemmin pohtinut ja selkeästi miettinyt että miten asiat vaikuttavat toisiinsa, vaan toteamus tuli salamannopeasti mieleesti. Eli melko puhdas esimerkki intuitiivisesta ajattelusta ehkäpä hyvin analyyttisenä pidetyllä alalla. Usein asiantuntemus onkin kokemuksen tuomaan intuitiivista ajattelua, vaikkakin syy-seuraussuhteilla on vankka pohja ja ne pystyisi jälkikäteen erittelemään. Ja historiasta voisi luetella useita tapauksia, jossa arvostetut asiantuntijat ovat menneet harhaan luottaessaan omaan vanhentuneeseen ja intuitiiviseen ajatteluunsa.

Eli itse siis nielaisin tämän ajattelun jaon analyyttiseen ja intuitiiviseen täysin. Vaikka nykymaailmassa analyyttista lähestymistapaa arvostetaan, niin kuitenkin ihmiset toimivat hyvin suurelta osin intuitiivisen ajattelun ohjaamina, erityisesti tavallisessa arjessa. Eikä siinä ole mitään väärää. Mutta se kannattaa huomioida, että ihmisen luonto ohjaa stereotypioiden ja vastaanvanlaisen luokittelun suuntaan. Joskus olen kommentoinut, että "stereotypiat ovat mielen laiskuutta". Nyt täytyisi ehkä sanamuotoa jotenkin korjata. Edelleen kuitenkin pidän liian vahvaa intuitioon pohjautuvaa ajattelua vahingollisena, jos se johtaa siihen ettei pysty vastaanottamaan muita näkökantoja.

Mutta ei stereotypioista sen enempää. Enemmän minua kiinnostaa havainto, jonka olen ikävä kyllä tehnyt omassakin käytöksessäni monesti. Jos on saanut jostain ihmisestä jonkin kuvan, niin alkaa näkemään kaiken toisen toiminnan sen kuvan läpi. Esimerkiksi jos pitäisi toista ihmistä ahneena, itsekeskeisenä, mustasukkaisena epäluotettavana tai minä tahansa (usein negatiivisena) ominaisuutena, niin saattaisi tulkita kaiken toisen toiminnan siitä johtuvana. Ja kun nämä tulkinnat liittyvät tunteisiin, niin silloin tämä intuitiivinen ajattelu on hyvin vahvassa. Joskus tuntuu että se saattaa vahvistaa itseään, eli tunteen vallassa intuitiivinen ajattelu vie tilan analyyttiseltä ajattelulta. Vasta kun pääsee tästä tunteesta eroon, saattaa pystyä analyyttisestä tajuamaan ettei toisen käytös tässä tilanteessa johtunutkaan tuosta ennakkoluulon asiasta.

Jotenkin tämä asia kiertyy nyt hyvin voimakkaasti jo aiemmin mainitsemani Tunnely-kirjan teemoihin. Eli ihmiset eivät ole analyyttisiä ajattelukoneita, kuten usein halutaan mieltää, ja sanoa ihmisen (analyyttisen) älykkyyden takia nousseen eläinten yläpuolelle. Ehkä ihmisen laajat aivot mahdollistavat vain laajemman intuitiivisen ajattelun (eli vaistojen tai tunnepohjaisen toiminnan) lisäksi enemmän analyyttistä ajattelua kuin muilla eläimillä. Eli yhtä lailla ihminen toimii vielä nykyäänkin monimutkaisissa sosiaalisissa tilanteissa intuitiivisesti, sillä jokaista sanaa ja elettä ei voi analyyttisesti pohtia ennenkuin sen sanoo. Ilman intuitiota esimerkiksi normaalivauhtinen keskustelu olisi mahdotonta.

Mutta mihin nämä ajatukset johtavat, miten elämää voi parantaa jos nyt tajuaa kaiken tämän? Luultavasti en ole vielä tehnyt tarpeeksi analyyttista ajattelua, koska en osaa sanoa vielä.

Ahneudesta

Jokin aika sitten oli Tekniikka&Talous-lehdessä perusinsinööri Veijo Miettisen kirjoitus, jossa hän lainasi Sony-yhtiön perustajaa Akio Moritaa: "Raha ei ole ainoa motivaation lähde. Uskon, että ihmiset saavat tyydytystä saavuttaessaan tavoitteensa sekä ollessaan ylpeitä osaamisestaan ja työpaikastaan, johon on aamulla mukava tulla." Yhdyn tuohon lainaukseen, tuollainen työpaikka olisi lähes taivas. Samaa sanomaa on toistettu myös monesta muusta suunnasta, ja järkevissä työpaikoissa tähän kiinnitetään huomiota työhyvinvoinnin takia.

Mutta miksi sitten korkein johto tarvitsee optioita ja "stay-bonuksia"? Korkeinta johtoa pidetään yleensä älykkäinä ja taitavina ihmisinä, joten heidän olisi luullut tämän totuuden sisäistäneen jo kauan sitten. Ja nimenomaan korkeissa ja vaativissa toimissa johtotason ihmiset pystyisivät ajamaan omia tavoitteitaan ja saamaan tyydytystä sitä kautta. Mutta taisi Akio Moritakin ihmisen luonteen tajuta, kun lainauksen alussa mainitsi: "Raha ei ole ainoa motivaation lähde." Eli toki rahaakin tarvitaan, ja se on erittäin hyvä motivaation lähde, työtyytyväisyyshän tulee lainauksessa vasta sen jälkeen. :)

Eli jos oltaisiin idealistisessa maailmassa, jossa ihmiset olisivat järkeviä eivätkä toimisi tunteiden pohjalta, niin työtyytyväisyys voisi olla se tärkein motivaattori. Kuitenkaan ihmiset eivät toimi pelkästään järjen perusteella. Jos et tähän usko, niin lue vaikka Tunneäly-kirja (http://fi.wikipedia.org/wiki/Daniel_Goleman).

Mikä sitten motivoi älyttömän korkeissa bonuksissa? Järjellä niitä on vaikea perustella, joten arvailut kääntyvät tunteisiin. Voisiko korkeat bonukset ja muut ansiot olla joillekin tapa kilpailla? Eli mitä korkeammat ansiot, sitä menestyksekkäämpänä ihminen itsensä kokee, varsinkin tässä kilpailuyhteiskunnassa. Voisi liittyä testosteroniin, tämä kilpailuvietti siis. Ja tietenkin kateuteen, perisyntiin. Eli näille ihmisille ei riitä oma sisäinen tyytyväisyys, tunne että on sisäisesti onnistunut. Voisiko sanoa, että heidän omanarvontuntonsa on heikko, koska joutuvat vertailemaan itseään muihin ihmisiin ansioiden kautta, ja sitä kautta ehkä tuntemaan ylemmyttä?

Joten kun seuraavan kerran tulee uutisia yritysjohdon ahneudesta, niin ota se vain merkkinä, että kyseisellä ihmisellä on heikko omanarvontunto, että hänelle ei riitä sisäinen tyytyväisyyden tunne.

Me olemme inhimillisiä ihmisiä kaikki. Luultavasti itsellenikin nämä kirjoitukset ovat vain omien inhimillisten tunteiden aiheuttamia, eikä aina ylevien tunteiden. Mutta jos ymmärtäisin miten, niin olisiko se tie kohti jonkinlaista "valaistumista", jolloin itse voisin käyttäytyä järkevämmin ja päästä tunteiden kahleista edes hieman irti?

Erilaiset ihmisetyypit ja yrityksen organisaatio

Jotkut tutkijat pelkistävät miehen roolit kolmeen: päällikköön, rakentajaan ja metsästäjään. Päällikölle arvoasema ja sen säilyttäminen on tärkeää, vaikka päällikkö pitäisikin uusista ajatuksista, niihin tarttuminen on nihkeää johtavan paikan menetyksen pelossa. Rakentaja eli käsityöläinen puolestaan uppoutuu teknisesti haastaviin asioiden uumeniin, usein vain koska se on vaikeaa, ja voi käyttää paljon aikaa yksityiskohtien viimeistelyyn. Metsästäjä puolestaan kiertää laajalla alueella etsien aina uusia asioita ja saavutuksia, napaten nopeasti ne jotka kohdalle sattuvat. Kaikki nämä ikiaikaiset roolit on nähtävissä myös nykyaikaisissa IT-alan ihmisissä.

Vaikka varsinkin työtovereita on helppo luokitella kuuluvaksi tiettyyn ryhmään, niin usein omaa itseään onkin vaikeampi lokeroida. Itsestään tunnistaa helpommin useamman eri roolin ominaisuuksia. Siksi pitäisi tajuta, että esimerkiksi myös sillä työhön ja teknisiin yksityiskohtiin uppoutuvalla työkaverilla on myös muita ominaisuuksia, ja liian ylimalkainen luokittelu on vain tarkemman tuntemuksen puutetta ja mielen laiskuutta.

Vastaavanlainen stereotypia on vertailla suomalaista ja ruotsalaista yrityskulttuuria. Ruotsissa naurettavasti neuvotellaan asioista kunnes kaikki ovat tyytyväisiä, mutta Suomessa pätevä ja osaava yritysjohtaja laittaa tehokkaasti tuulemaan ja saa tuloksia aikaan, pitäen kunnia-asianaan ratkaista asiat itse kysymättä muilta. Tuo suomalaisen tavan ihannointi kumpuaa korkeasta testosteronista, jonka johdosta kilpailu ja varsinkin voittaminen tuottaa suurta tyydytystä. Naisilla on yleensä luonnostaan matalampi testosteronitaso, ja samoin vanhemmiten ja aviolitossa elävillä miehillä. Matala testosteronitaso ja korkea kortisolitaso puolestaan tekee tarpeettomien riskien ottamisen ja kilpailun suorastaan fyysisesti epämiellyttäväksi. Kortisolin vähäisyys myös auttaa unohtamaan kilpailun ja riskien ottamisen epämiellyttävyyden, jolloin samaa toimintaa on helppo jatkaa.

Äärimmäinen esimerkki tästä luolamiehet, jotka kunniakaasti kävivät jahtaamaan suurriistaa, samalla kun naiset ryhmässä keräsivät käytännössä perheille ruuan lähimetsästä. Tämänkin asian esittäminen äärimmäisyyksien avulla havainnollistaa asiaa, mutta antaa liian stereotyyppisen kuvan. Todellisuudessa ihmiset noudattavat tässäkin suhteessa Gaussin käyrää joissa ääripäitä on vain vähän verrattuna suureen massaan, ja miesten ja naisten käyrät olisivat suurelta osin päällekkäin, vaikkakin keskiarvoissa olisi havaittava ero (käyrien keskihajonta saattaisi jopa olla suurempi kuin keskiarvojen ero). Siten jokin yksittäinen nainen voi olla tällä asteikolla kauempana miehisen ominaisuuden puolella kuin suurin osa miehistä.

Kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa ja taloudessa eletään suurelta osin kilpailun ja voittamisen ääripäätä ihaillen. Kaikkien pitäisi olla sisäisiä sankareita, jotka kilpailevat voittavat ja siten menestyvät. Tämä näkyy pienemissäkin tilanteissa, joissa etsitään uusia haasteita ja jopa tarjotaan muille tilaisuuksia joissa voisi näyttää kykynsä ja ottaa isompaa roolia. Tätä kaikkea perustellaan jatkuvan talouskasvun ja kilpailun välttämättömydellä, eikä ymmärretä että kaikkia ei tällainen kilpailu innosta. Tämä korostuu eri organisaatioissa, koska korkea testosteronitaso tarkoittaa yleensä suurempaa kunnianhimoa ja siten nämä henkilöt pyrkivät korkeampiin asemiin, ja siten todennäköisesti niihin myös pääsevät.

Koska ihminen tuntee ja ymmärtää parhaiten itseään ja samanlaisia, voi joskus olla vaikea ymmärtää toisenlaisia. Siten kilpailevat ja korkean kunnianhimon päälliköillä voi olla vaikeaa ymmärtää, ettei se kilpailu ja henkilökohtaiset haasteet motivoi kaikki alaisia samalla tavalla kuin heitä. Vastaavasti matalan testosteronitason alainen, joka arvostaa enemmän yhdessä tekemistä ja saavuttamista, voi kokea suuren kunnianhimon ja kilpailun jopa vastenmielisenä. Mutta näissäkin äärimmäistyksissä täytyisi muistaa, että suurin osa ihmisistä on keskellä Gaussin käyrää, joten heillä on todennäköisesti molempia ominaisuuksia.

Kuinka sitten erilaiset ihmiset voisivat ymmärtää paremmin toisiaan? Tähän ei liene mitään nopeaa poppakeinoa, vaan avainasemassa on toisten ymmärtäminen ja erilaisuuden hyväksyminen. Mutta voisiko työelämän organisaatiot jotenkin mukautua tällaiseen tilanteeseen ja auttaa ihmisiä toimimaan omilla tavoillaan yrityksen edun tavoittelemiseksi? Erityisesti asiantuntija- ja insinööriorganisaatioissa, joissa kaikki ovat älykkäitä ja koulutettuja ihmisiä, suurimmat erot ihmisten toiminnassa tulevat heidän luonteistaan. Ja toisaalta, missä nykyajan työyhteisössä olisi typeriä ihmisiä?

Korkean kunnianhimon ja kilpailua harrastavien ihmisten suurin motivoija lienee perinteinen hierarkkinen organisaatio, jossa voi edetä. Asiat voi jakaa eri vastuualueisiin, ja kustakin alueesta voi olla joku vastuussa. Usein eteneminen tarkoittaa korkeampaa abstraktiotasoa, jolloin työtehtävät kohdistuvat useampiin ja laajempiin asioihin mutta menemättä syvälle yksityiskohtiin. Vitsikkäästi voisikin sanoa näiden ihmisten mottona olevan "Devil is in the Details", sillä asiat jotka jäävät heidän abstraktiotason alapuolelle ja muiden vastuulle aiheuttavat usein ne suurimmat ongelmat.

Toisaalta taas tarkka yksityiskohtainen tutkijaluonne voisi vitsikkäästi sanoa että "God is in the Details, Devil is in too high abstraction". Näille ihmisille siilomainen organisaatio tuskin on toimivin, sillä tällä tasolla yksityiskohtien hallinta vaatii usein ryhmätyötä. Asioiden tekeminen ja toteuttaminen vaatii usein tekemistä useaan eri kohtaan, joten tällä tasolla työtehtävien ja vastuiden jako eri henkilöille ei ole tehokas tapa toimia.

Yksi vastaus asiantuntijaorganisaation alemman tason järjestämiseen on Scrum [http://fi.wikipedia.org/wiki/Scrum]. Itseorganisoituvassa ryhmässä erilaiset ihmiset pääsevät parhaiten toteutamaan itseään omimmalla tavalla. Toki Suomessa (Ruotsin mallista puhumattakaan) on yksittäisiä kokeiluja, jossa jopa yrityksen toimitusjohto on ollut parivetoinen, vastuu on jaettu kahden henkilön muodostamalle parille. Nämä ovat kuitenkin harvinaisia ja vaatisivat aikamoisen kulttuurin muuttumisen.

Mutta yksinkertaisimmillaan kierarkkisen kilpailuorganisaation ja ryhmiin perustuvan asiantuntijaorganisaation yhteensovittaminen voisi olla mahdollista; pohjalle Scrum-ryhmiin pohjautuvat asiantuntijaryhmät, ja näiden päälle rakentaa perinteinen hierarkkinen organisaatio, alkaen Product Owner -tiimeistä korkeampaan johtoon. Teoriassa ideaalimaailmassa näin saataisiin toimiva organisaatio. Käytännössä ihmiset eivät kuitenkaan tässäkään tapauksessa ole stereotyyppisiä, eikä tällainen kahteen ihmistyyppiin perustuva organisaatiomalli ole kaiken ratkaiseva hopealuoti. Toki tällä mallilla  pystytään huomioimaan erilaisia ihmisiä paremmin, mutta se ei silti poista toisten ihmisten ja erilaisuuden hyväksymisen tarvetta.

--
Seuraavat lähteet rooli- ja testosteronikuvauksineen herättivät kipinän tälle jutulle:
- Tuija Matikan artikkeli "Kun täsmäpuhuja kohtaa tunnetulkin", Tiede-lehti 6/2011.
- Puohiniemi - Nyman: Mies. Arvot, roolit ja tunteet.