Usko, uskonto ja kirkko

Miten uskon? Onko sillä oikeastaan väliä? Mutta kun nykyään netissä tapaa kaikenlaisiä ääri-ihmisiä ja fundamentalisteja, joiden mukaan uskonnot pitäisi kieltää ihmisille vaarallisina, niin ehkä omaa suhtautumista on syytä miettiä. Mitäänhän en asiasta tiedä, eikä luultavasti kukaan muukaan, joten tämä on hyvä paikka spekuloida.

Ehkä Jeesus oli kuin nykypäivän elämäntaidon opettajat (esimerkiksi Dalai Lama, Mahatma Gandhi, Äiti Amma, Tommy Hellsten, Paulo Coelho tai joku muu suosikkisi), joka opetti uutta inhimillisempää kanssakäymisen tapaa. Jeesuksen ajan maailma oli kova, juutalaiset eli vanhatestamentilliset lait ovat melko lähellä Hammurabin silmä silmästä, hammas hampaasta -lakeja. Jeesus opetti sitten ihmisille, että kannattaa käyttäytyä hyvin toisia kohtaan, niin hekin alkavat pian käyttäytyä hyvin sinua kohtaan. Tämä yksikertainen sääntö on helppo havaita normaalielämässä, jos vain uskaltaa. Ehkä Jeesuksen opetus meni tässä pidemmälle kuin muilla aiemmin tai sitten se sattui vain kypsään maaperään, kun se on jäänyt niin voimakkaasti elämään. Joka tapauksessa varmaan silloinkin oli maalaisjärjellä hyvin tajuttavissa, että rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi ja muut opit ovat järkeviä, ja varmasti monet ihmiset niistä silloin innostuivat.

Yhteisöllisyys on ihmisille tyypillistä. Ihmiset hakeutuvat samanmielisten porukkaan, koska silloin tulee helpoiten tunne että muut kunnioittavat ja arvostavat sinua, kun kaikkea ei tarvitse perustella ja olla koko aikaa varuillaan. Samanmielisessä yhteisössä on miellyttävämpi olla kuin erimielisessä saati riitaisessa. Joten kun Jeesuksen ajan ihmiset innostuivat Jeesuksen opetuksesta, oli luonnollista hakeutua samanmielisten seuraan keskustelemaan opeista ja kokemuksista. Joten näitä alkuseurakuntia varmasti syntyi ihan inhimillisistä syistä.

Jossain vaiheessa, viimeistään kun jokin Rooman keisari otti kristinuskon valtion erityiseen suojelukseen mutta todennäköisemmin jo aikaisemmin, alkoivat jotkut ihmiset huomata, että näiden seurakuntien kautta on saatavissa valtaa. Kun ihmisistä puhutaan, niin valta viekoittelee. Tokihan on suuri valta johtaa satojen tai tuhansien ihmisten seurakuntia, joten niiden johtoon oli varmasti tunkua. Ehkä jossain vaiheessa, valtaa pönkittääkseen, nämä kirkonisät muokkasivat Jeesuksen opetusta tai tarinoita omiin tarkoitusperiin, tai sitten vain levittääkseen kristinuskoa helpommin muiden ihmisten keskuuteen. Ehkä tässä vaiheessa syntyivät Jeesuksen jumalisuus ja ihmeteot, kun tarvittiin jotain mystisempää kuin pelkkä rakkauden oppi.

Ja sitten syntyivät viralliset kirkot, johtamaan näitä yhteisöjä. Tuntuu että jossain vaiheessa Jeesuksen opetukset lähimmäisenrakkaudesta jäivät taka-alalle, ja tärkeämmäksi tulivat mahdollisesti keksityt tarinat ihmeteoista ja julistuksellinen usko (usko että pelastut, vain armo voi pelastaa) nousi tärkeämmäksi. Ehkä tuokin on aivan inhimillistä samanhenkisessä yhteisössä, toisten sanomaa on vaikea asettaa kyseenalaiseksi ja toisaalta epävarmuudessaan ihmiset helposti menevät äärimmäisyyksiin.

Ja kun kirkot olivat saaneet tarpeeksi valtaa, niin tokihan valta houkuttaa kaikenlaisia ihmisiä. Ja lisää valtaa saadakseen täytyi käännyttää muita ihmisiä tähän "uskoon", vaikka sitä tehdessä rikottiin alkuperäistä opetusta vastaan. Ristiretket ja monet muut käännytykset ovat mielestäni hyvin kaukana Jeesuksen opetuksen sanomasta, jopa ristiriitaisia.

Mutta voidaanko siis syyttää Jeesuksen opetusta kaikesta pahasta, mitä kirkoissa ja sen nimissä on tehty? Mielestäni ei voi. Samanlaista "inhimillistä" käytöstä on tapahtunut muuallakin kuin uskontojen parissa, esimerkkinä tavallisten ihmisten kulutustottumukset tai vaikkapa kommunismi (toki kommunismissa oli muitakin vikoja, eikä sitä voi verrata Jeesuksen opetuksiin). Toki kaikkea, missä on mystiikkaa tai missä tukeudutaan johonkin edesmenneeseen tai ulkopuoliseen auktoriteettiin, on helpompi käyttää väärin, kuin jotain täysin avointa ja tasa-arvoista asiaa. Tiedettä pidetään avoimena ja tasa-arvoisena, mutta sitäkin pyritään käyttämään hyödyksi omissa valtapyrkimyksissä, esimerkkinä vaikkapa ilmastonmuutos.

Joten jos uskon kuten tuossa yllä spekuloin, niin miksi olen edelleen kirkon jäsen? Enhän tuo ylläoleva ole lainkaan sellaista miten kristinuskossa kuuluisi uskoa. Ehkäpä siksi, että mielestäni nuo Jeesuksen opit lähimmäisenrakkaudesta ovat edelleen voimassa, ja uskon että kirkko tekee myös paljon hyvää. Kirkon piirissä on toki edelleen paljon tuota turhaa oppia (omasta mielestäni), mutta arvostan kuitenkin monen piispan kannanottoja. Huomaa että nämä nykyajan piispat ovat ajatelleet paljon asioita (enemmän kuin minä), eivätkä he ole hakeutuneet hommaan vain vallanhimosta. Omasta mielestäni kirkko voisi keskittyä enemmän tuohon Jeesuksen oppiin lähimmäisenrakkaudesta (jumalisuuden sijaan), eikä jättää sitä noille nykymaailman elämäntaidon opettajille. Mutta ymmärrän että tuollainen muutos on erittäin vaikea tehdä. Pelkkä uskokin voi olla monelle suuri voimavara.

Tunteet pyörittävät maailmaa

Viikolla on näkynyt uutisia, että Nokian uusi Windows Phone -puhelin on ilmeisesti myynyt hyvin ja se on jopa loppunut kaupoista. Aika hyvin Nokialta, varsinkin kun jotkin asiantuntijat ovat spekuloineet että Windows-ekosysteemi tulee liian myöhään, kun iPhone ja Android ovat jo kaapanneet älypuhelinten markkinat. Ja toisaalta ihmisten pitäisi olla sitoutuneita heidän nykyisiin puhelimiinsa, kun sinne on talletettu tietoa ja siihen hankittu sovelluksia. Mutta näyttää että suurimmalle osalle ihmisistä jokin muu asia kuin älypuhelinten sovellukset ovat se ratkaiseva tekijä. Sikäli ristiriitaista, kun usein älypuhelin määritellään alustaksi johon voi osaa ja asentaa sovelluksia.

Voisiko siis olla, että ihmisille tärkein syy hankkia jokin älypuhelin on jokin muu kuin puhtaasti rationaalinen? No toki, monet puhuvat puhelinten wow-efektistä, jota löytyy milloin iPhonesta ja nyt sitten ilmeisesti Nokiastakin. Eli kun esittelemällä puhelinta saa ihastelevia katseita ja jopa vau-huudahduksia, niin voi kuvitella olevansa itse ihastelun kohde, joten puhelin antaa myönteisiä tunteita omistajalleen. Tokikaan tämä tunne ei päde normaaleihin päivittäistavaroihin, sillä tuskin kukaan esittelisi ostamaansa hienoa maitopurkkia. Tokihan niihinkin jotain tunteita liittyy, mutta paljon pienempänä kuin sellaisiin tavaroihin joilla voi erottautua muista.

Samanlaisia tunteita liittyy moniin muihinkin tavaroihin, kuten erityisesti autoihin. Katumaasturi, kuka oikeasti tarvitsee sellaista? Mutta kuitenkin ihmiset ovat hyviä keksimään järkisyitä tunteiden perusteella hankituille asioille. (Joo, katumaasturi on turvallinen.) Puhelimien ja autojen hankinnassa usein vaikuttavat tunteet katsotaan negatiivisiksi, kuten pätemisen tarve ja kateus. Näissä tunteissa taustalla on ihmisten keskinäinen arvostaminen, eli jollain tavoin ihminen tuntee olevansa arvokkaampi kuin toiset, tai toiset luulevat ihmisen kuvittelevan olevan arvokkaampi. Eli ehkä se onkin kateuden tunne, joka on se negatiivinen.

Mutta voisiko hankintoihin vaikuttavissa asioissa olla positiivisia tunteita? Tätä piti miettiä, kun tajusin tunnetasolla olevani houkuttunut mahdollisuudesta hankkia osuus Lapin kämpästä. En ainakaan itse tunnista, että olisin ajatellut edes kertovani siitä tutuille saati että olisin sillä jotenkin parantanut asemaani muiden silmissä. En osaa oikein nimetä sitä tunnetta joka houkuttelee Lappiin. Mutta kun miettii tarkemmin, niin "koskemattomia erämaita" ja "rohkea tutkimusmatkailija" saattoivat kuvata joitain mielessä liikkuneita ajatuksia eli tunteita. Jotain romantiikkaan liittyvää siis, ja tarve päästä tilaan jossa tuntisi olevansa vahvoilla eli onnellinen. Ehkei pidä kuitenkaan analysoida omia tunteitaan liikaa, myöntää vain ettei järkisyillä oman paikan hankkiminen Lapista ole tällä hetkellä kovin järkevää, parempi olisi vuokrata eri paikkoja tilanteen mukaan. Mutta pitäisikö tuo tunne sitten tappaa, ja käyttäytyä kuin kylmä kone?

Joku taloustieteilijä varmaan perustelisi tunteiden käyttöä sillä, että jos kaikki ihmiset ostaisivat vain sen mitä oikeasti tarvitsisivat eivätkä tavoittelisi enempää, niin kaupankäynti romahtaisi ja maan talous syöksyisi lamaan, mikä aiheuttaisi paljon onnettomuutta. Joten parempi siis jatkaa samaan malliin. Löytyi siis se tässäkin järkeen perustuva tekosyy, millä voi perustella tunneperäistä käytöstä.

Joka tapauksessa, kun ihminen on tunteellinen eläin, niin on turha yrittää pettää itseään ja väittää käyttäytyvänsä puhtaan rationaalisesti. Sen sijaan parempi yrittää tunnistaa omat tunteensa, ja miettiä miten ne vaikuttavat. Jos siis tunnen olevani romanttinen erämaan sankari hankkiessani Lapista kämpän, niin mikäs siinä, kunhan se ei aiheuta muille ihmisille kielteisiä tunteita. En siis olisi muita parempi ihminen tuon takia, ehkä vain hieman erilainen.

Tässä maailmassa taitavat menestyä ne, jotka osaavat aistia mitkä asiat aiheuttavat ihmisille tunteita. Jos osaisi vaikkapa etukäteen huomata, että jonkinlainen tavara aiheuttaisi ihmisille paljon hyviä tunteita, niin siitä tulisi varmasti myyntimenestys, suurempi kuin puhtaasti järjellä perusteltava esine. Samoin jos osaa tunnistaa muiden ihmisten tunteita, pystyy varmasti toimimaan menestyksellisesti. Mutta miten oppii tunnistamaan ihmisten tunteita? Onko siihen muita keinoja kuin tutkia omia tunteitaan?

Ketterää soveltamista

Töissä tuli taas vastaan ketterän ohjelmistokehityksen julistus:

Löydämme parempia tapoja tehdä ohjelmistokehitystä, kun teemme sitä itse ja autamme muita siinä. Kokemuksemme perusteella arvostamme:

Yksilöitä ja kanssakäymistä enemmän kuin menetelmiä ja työkaluja
Toimivaa ohjelmistoa enemmän kuin kattavaa dokumentaatiota
Asiakasyhteistyötä enemmän kuin sopimusneuvotteluja
Vastaamista muutokseen enemmän kuin pitäytymistä suunnitelmassa

Jälkimmäisilläkin asioilla on arvoa, mutta arvostamme ensiksi mainittuja enemmän.

Tuosta voisi viitata työelämään, varsinkin jos karrikoi juttuja insinöörien sterotypioilla, mutta kun ohjelmistokehitystä kutsutaan myös sovelluskehitykseksi, niin voisiko tuota julistusta soveltaa myös muuhun elämään?

Mielestäni tuossa ensimmäisessä on hieman samaa ideaa kuin aikaisemmassa kirjoituksessani liian tarkasta sääntelystä. Menetelmät, prosessit ja työkalut ovat tosiaan vain työkaluja itse työn tekemiseen. Eli kun maailma on liian monimutkainen jotta kaiken voisi kuvata ehdottomina sääntöinä tai lakeina, niin parempi olisi vain kuvata niiden periaatteet, ja soveltaa niiden henkeä sitten eri tilanteisiin. Eli kun lain henki on tärkeämpi kuin lain kirjain (paitsi ehkä lakimiesten mielestä), niin turha tuhlata liikaa aikaa lain kirjaimeen, vaan parempi käyttää aika sen sijaan oikeaan tuottavaan tekemiseen. Tässä tosin taidan olla aika eri linjoilla kuin Matti Apunen kolumnissaan "Onko kohtuullinen aina oikein?", jossa Apunen puolustaa persoonatonta ja kylmää logikkaa oikeuslaitoksissa inhimillisyyden sijaan. No, puolensa ja puolensa, totuus löytyy jostain keskeltä eikä ääripäistä. Mutta silti nykyään tunnun arvostavan inhimillisyyttä eli yksilöitä ja kanssakäymistä tekniikan edelle.

Tuota toista voisi nykyaikana vaikkapa soveltaa vaikkapa jonkin vaellusretken suunnitteluun tai niistä kuvakertomusten tekoon. Ensinnäkin jos suunnittelee reissua liikaa, vaikkapa jokainen taukopaikka ja tarkka reitti etukäteen mietittynä, niin mitä iloa on sitten enää itse retkessä? Kaikki löytämisen ilo ja vapaus on pilattu liian tarkalla (ja sitovalla) suunnitelmalla. Käsiohjauksella, improvisoiden, retkestä saa enemmän irti. Samoin jos keskittyy liikaa retken tunnelmien kuvaamiseen (kameralla tai kirjoittaen), niin saattaa jäädä jotain arvokasta kokematta. Kolmannessa taas voidaan nähdä olevan samoja asioita kuin ensimmäisessä, ja neljännen liiallista suunnittelua sivusin jo toista käsitellessäni.

Joten hassua, kun töissä löytää jonkin uuden asian, joka tuntuu järkevämmältä tavalta toimia, niin samat periaatteet tuntuvat sopivan hyvin tavalliseenkin elämään. Olisiko kuitenkin olemassa jotain yleispäteviä periaatteita, vaikkei absoluuttisia totuuksia olisikaan?

Opettamisesta (tylsää luennointia)

Aiemmin kirjoitin, että tärkeämpää on muuttua itse kuin muuttaa muita. Tämä siis siksi, koska se on helpompaa ja tehokkaampaa, eli tuottaa itselle helpommin tuloksia. Kuitenkin jos tuossa mentäisiin äärimmäisyyksiin, kuten netissä on tapana, niin tuo ohje estäisi vaikkapa koululaitoksen. Eli sanomattakin selvä lienee, että myös opettamista ja kouluttamista tarvitaan.

Kuitenkin opettamisella ja kouluttamisella on myös negatiivinen sivumaku. Esimerkiksi  vaikkapa kun opetetaan jotakuta tavoille tai annetaan opetus, käyttäen tiettyä vihaista äänensävyä. Tai tietynlainen pyytämättä tehty opettaminen voi olla myös jonkinlainen itsekorostuksen muoto, jolla osoitetaan opettajan paremmuus opetettavan suhteen. Molemmissa tapauksissa puuttuu toisen ihmisen kunnioittaminen, eli perimmäinen motiivi "opetukselle" ei ole toisen ihmisen parhaan ajattelu.

Kun muistelen omia koulu- ja opiskeluaikojani, niin parhaiten ovat jääneet mieleen tilanteet, jossa on syntynyt itselleni ahaa-elämys, eli tajuamisen hetki. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, että olisin itse jotenkin älykäs keksiessäni jotain, vaan todennäköisemmin niin että opettaja on osannut johdattaa ajatuksiani niin, että ajatus on syntynyt omassa päässäni itse, eikä se ole sinne kuulemalla tai lukemalla tullut. Varmaan samasta syystä opin myös parhaiten konkreettisella tekemisellä pänttäämisen sijasta, koska silloin havaitsee asioita ja niiden suhteita selkeämmin. Ja usein oppiminen on helpointa, kun uuden asian voi kytkeä jo tietämiin asioihin, valmiille perustalle.

Joten tehokkainta opetusta on se, kun saa opiskelijan itse ymmärtämään ja keksimään asiat. Tämä vain vaatii opettajalta itse asian ymmärtämisen lisäksi paljon pedakogisia tai psykologisia taitoja, kun pitäisi ymmärtää miten asiat parhaiten kytkeytyvät vanhaan tietoon opiskelijan aivoissa. Apuna tässä voi olla, jos muistaa miten asiat on itse oppinut, jolloin opetusta voi lähestyä samalla tavalla. Mutta ihmiset ovat erilaisia, joten se mikä toimii yhdelle, ei välttämättä ole toiselle paras tapa.

Jos opetusta tehdään suurelle porukalle, ei tietenkään pysty huomioimaan kaikkia opiskelijoita. Mutta kuitenkin interaktiivinen malli on yleensä parempi kuin luennoiva. Täytyisi siis saada opiskelijat mukaan eli huomioitua heidät. Tämä voi olla jonkin asian tuntijalle raskaampaa kuin pelkkä asian selittäminen, ja toisaalta itsekeskeisille ihmisille hankalampaa kun ei voi tuoda omaa osaamistaan esille. Hyvä opettajan pitäisi siis jäädä jopa taka-alalle hyvässä opetuksessa.

Ja mitä sitten? Tuo ylläoleva on jokaiselle ihmiselle aivan tuttua asiaa. Miksi siis lähdin tätä kirjoittamaan? En tiedä, mutta yksi mieleentuleva ajatus on, että eikö koko opettaminen ole ristiriitaista, kun aiemmin kirjoitin että työssä pitäisi tehdä sitä mistä itse saa tyydytystä, ja opettajan pitäisi itse jäädä taka-alalle? Ei, jos on terve itsetunto ja osaa olla tyytyväinen siitä mitä itse saa aikaan eli opiskelijoille oppi ja keksimisen ilo, eikä tarvitsisi tuoda itseään muuten esille. Mutta onko tuo oikein nykymaailmaa?

No joo, tämä juttu taisi päättyä anti-klimaksiin, eikä tuonut mitään keksimisen ideaa lukijan mieleen. Hieno teoria, mutta vaikea toteuttaa käytännössä. 

Ellei tuota ajatusta sitten voisi soveltaa tavallisessa elämässä, esimerkiksi nettikeskusteluissa. Sen sijaan että toisi esille omia ajatuksiaan, pitäisikin kommentoida ja kannustaa toisen ajatuksia, varsinkin "oikeaan" suuntaan. Olisiko tuo mahdollista, ja voisiko siitä saada tyydytystä?

Tiedon ja viihteen avoimuuksista ja arvostuksista

Satuin lukemaan kirjaa Avoin vihreä talous ja sen kappale aineettomasta taloudesta herätti taas mielenkiintoni. Nykyäänhän esimerkiksi Piraattipuolue kampanjoi vahvasti vapaata kopioimista vastaan, pitäen esimerkiksi tekijänoikeuksia ja patentteja vanhentuneina. Itse suhtaudun varauksella itsekkäisiin vaatimuksiin vapauksista ihmisille, jos vastuista ei välitetä. Kuitenkin yhdyn monessa kohtaa patentteja kohtaan esitettyyn kritiikkiin, joten asia ei ole mustavalkoinen.

Patenttejä tosiaan käytetään nykyään monopoliaseman saavuttamiseksi ja kilpailun vaikeuttamiseksi. Esimerkiksi varsinkin ulkomaisten matkapuhelinyhtiöiden patenteista osa sisältää hyvin vähän sellaista mitä varten patentit alunperin kehitettiin, eli suojaamaan kehitystyötä ja kehitysponnistuksia. Näistä voisi mainita esimerkiksi monet käyttöliittymän käyttötapaan tai muotoiluun liittyvistä patenteista, jotka oikeasti ovat vain ideoita. Kun oikea kehityksestä johtuva patentointi vähenee, ovat monet yritykset palkanneet patentti-insinöörejä, jotka kirjoittavat ideat kapulakieltä muistuttavalle patenttikielelle, joista alkuperäisen idean keksijän on vaikea tunnistaa omaa työtään, ja sitten näitä patenttisalkkuja käytetään kilpailukeinona. Omasta mielestäni patenttien myöntämisessä pitäisi vain käyttää ankarampaa seulaa. Patentit sinänsä ovat hyödyllisiä jos niitä käytetään oikein, suojaamaan kehittämisestä ja tutkimisesta aiheutuneita kuluja. Tämän toivottavasti harva kiistää.

Varsinainen eli akateeminen tutkimushan ei kaipaa tekijänoikeuksia. Kun jokin tutkija saa työnsä valmiiksi, niin siitä tehdään julkaisu vapaaseen levitykseen. Toki akateemisessa maailmassa on hyvin vaikeaa varastaa toisen työtä, koska vain ensimmäinen julkaisia saa kunnian ja varkaus on helppo huomata. Tutkimustulosten julkaisu on vienyt kehitystä eteenpäin lujaa vauhtia, kun tutkimus voi perustua muiden työhön eikä kaikkea tarvitse selvittää itse. Akateeminen työhän tehdään usein yliopistojen tai muiden laitosten kustantamana, joten tieteellisen tutkimuksen tulokset sinänsä ovat harvoin kenekään ainoa elannon lähde. Toki tärkeät tutkimuksessa löydetyt keksinnöt ovat patentoitavissa, ja hyötyä voi saada sitä kautta.

Selvästi eroava asia on kirjallisuuden tekijänoikeudet. Useimmat kirjailijat kirjoittavat työkseen, joten kirjoista saatava myyntitulo on heidän suurin tulonlähteensä. Vanhastaan kirjojen painamisen työmäärän takia työn kopioiminen ja varastaminen on ollut vaikeaa. Kuitenkin kirjastolaitos on mahdollistanut kirjojen lukemisen kirjoja ostamatta. Tosin kirjailijat saavat jonkinlaisen korvauksen kirjastokirjoista. Kirjastossa kuka tahansa voi lainata ja lukea haluamiansa kirjoja, joten se on mahdollistanut opiskelun ja tiedon leviämisen yhteiskunnassa. Toki moni lainaa kirjastosta kevyempää kirjallisuutta, mutta sekin avartaa ihmisten ajatusmaailmaa.

Kulttuurin eli vaikkapa teatterin, orkesterien, balettien ja oopperan tilanne on aika samanlainen kuin kirjallisuuden. Yhteiskunta tukee niitä, mutta niillä on silti vielä keinonsa saada maksu kuluttajilta. Korkeakulttuurissa vain kustannukset ovat suuremmat kuin lipunmyynnistä saadut tulot, joten yhteiskunnan tuki on monelle elinehto.

Uskon että suurin osa ihmisistä suo keksijöille, kirjailijoille ja kulttuurin tuottajille oikeuden näiden tuotoksiin. Kuitenkin siirryttäessä musiikkiin ja muuhun viihteeseen muuttuu asenne. Tuotoksista pitäisi saada nauttia vapaasti, itselleen korvauksetta kopioiden. Tätä on perusteltu vaikkapa kopioinnin nykyisellä helppoudella. Taiteilijan korvausta työhönsä saati aseman vakautta ei tunnusteta, vaan artistien pitäisi hankkia elantonsa jollain muulla tavalla kuin levityksestä saaduilla tuloilla. Taiteilijoiksi haluavia ihmisiä on paljon, eikä taiteella poikkeustapauksia lukuunottamatta pääse rikastumaan. Suurin osa taiteilijoista on kuitenkin köyhiä, ja tulojen väheneminen entisestään varmasti vähentäisi taiteilijoiden määrää.

Tiedon ja viihteen kopioiminen on entistä helpompaa, joten tämä kysymys on tullut nykyään entistä ajankohtaisemmaksi. Esimerkiksi musiikin levymyynti on vähentynyt, eikä uusien ansaintalogiikoiden kehittely ole vielä korvannut sitä. Esimerkiksi levykkeiden ja muiden tallennusmedioiden hyvitysmaksut ovat ongelmallisia. Kuitenkin jos kopioinnille annetaan täysin periksi, niin se todennäköisesti vähentää täysipäiväisten taiteilijoiden määrää ja mahdollisuuksia tuottaa uutta taidetta.

Sekä tiedon, kulttuurin että viihteen tuottaminen vaatii paneutumista ja aikaa, joten siitä olisi hyvä saada korvaus elannon mahdollistamiseksi. Tiedon tuottamista arvostetaan ja hyväksytään siitä elannon hankkiminen. Toisaalta tiedon avoin välitys on kehittänyt yhteiskuntaa, eikä nykyinen tietoyhteiskunta olisi mahdollinen ilman tiedon jakamista. Siksi tiedon avoimuutta pidetään tärkeänä, ja yhteiskunta tukee tiedon tuottamista monilla tavoin. Samoin korkeakulttuuria tuetaan. Viihde jää eri asemaan, varsinkin jos siitä saatava elanto vähenee kopioimisen takia. Kysymykseksi nousee, voiko tiedon, kulttuurin ja viihteen erottaa toisistaan, vai pitäisikö niiden tuottamista tukea samalla tavalla?

Tieto on yleensä kertakäyttöistä. Kun kirjan on lukenut ja omaksunut sen tiedon, siihen harvemmin palataan. Tämä on melko yksinkertaista, kun tiedon on saanut omaan päähänsä, ei sitä yleensä tarvitse enää uudestaa lukea. Sen sijaan viihteestä, joka pohjautuu pääsääntöisesti tunteisiin, nautitaan yleensä useita ellei jopa lukemattomia kertoja. Tekeekö esimerkiksi se viihteestä vähemmän arvokkaan kuin tiedosta? Vielä muutama vuosi sitten olisin pitänyt tietoa paljon tärkeämpänä kuin kulttuuria saati sitten viihdettä, nyt en ole enää yhtä varma.

Avoin vihreä talous -kirja ehdottaa ongelmaan ratkaisuksi yhteistä pottia, josta rahaa jaettaisiin kulttuurin ja viihteen tekijöille. Näin mahdollistettaisiin avoimen tiedon lisäksi myös kulttuurin ja viihteen avoin levittäminen. Kukaan ei varmaankaan kyseenalaista vapaan tiedon merkitystä, mutta vapaan taiteen (kultturin tai viihteen) asema ei ole yhtä selvä. Miten sitä pitäisi perustella?

Kyse on kuitenkin arvostuksista, eri ihmiset arvostavat eri asioita. Tiedon arvostamiselle on helppo löytää tietopohjaisia perusteluita, mutta taiteen ja viihteen tarvetta on hankalampi puolustaa. Kuitenkin vaikka tietoa ja järkeä arvostetaan nykyään korkealle, on ihminen kuitenkin pohjimmiltaan vahvasti tunteellinen olio. Taide ja viihde pohjautuvat tunteisiin, joten kokonaisen ihmisen kannalta ne ovat yhtä tärkeitä kuin tieto. Joten siksi omasta mielestäni myös taiteen tukeminen tietotekniikan aiheuttaman rakennemuutoksen aikana olisi tärkeää. Yhteiskunta, joka suosisi vain tietoa taiteen kustannuksella, olisi synkkä paikka.

Tästä kirjoituksesta tuli hieman sekava. Aloittaessani en tietänyt mitä aion kirjoittaa ja mihin päätyä, joten kirjoitelman punainen lanka saattaa välillä katketa.