Löydämme parempia tapoja tehdä ohjelmistokehitystä, kun teemme sitä itse ja autamme muita siinä. Kokemuksemme perusteella arvostamme:Tuosta voisi viitata työelämään, varsinkin jos karrikoi juttuja insinöörien sterotypioilla, mutta kun ohjelmistokehitystä kutsutaan myös sovelluskehitykseksi, niin voisiko tuota julistusta soveltaa myös muuhun elämään?
Yksilöitä ja kanssakäymistä enemmän kuin menetelmiä ja työkaluja
Toimivaa ohjelmistoa enemmän kuin kattavaa dokumentaatiota
Asiakasyhteistyötä enemmän kuin sopimusneuvotteluja
Vastaamista muutokseen enemmän kuin pitäytymistä suunnitelmassa
Jälkimmäisilläkin asioilla on arvoa, mutta arvostamme ensiksi mainittuja enemmän.
Mielestäni tuossa ensimmäisessä on hieman samaa ideaa kuin aikaisemmassa kirjoituksessani liian tarkasta sääntelystä. Menetelmät, prosessit ja työkalut ovat tosiaan vain työkaluja itse työn tekemiseen. Eli kun maailma on liian monimutkainen jotta kaiken voisi kuvata ehdottomina sääntöinä tai lakeina, niin parempi olisi vain kuvata niiden periaatteet, ja soveltaa niiden henkeä sitten eri tilanteisiin. Eli kun lain henki on tärkeämpi kuin lain kirjain (paitsi ehkä lakimiesten mielestä), niin turha tuhlata liikaa aikaa lain kirjaimeen, vaan parempi käyttää aika sen sijaan oikeaan tuottavaan tekemiseen. Tässä tosin taidan olla aika eri linjoilla kuin Matti Apunen kolumnissaan "Onko kohtuullinen aina oikein?", jossa Apunen puolustaa persoonatonta ja kylmää logikkaa oikeuslaitoksissa inhimillisyyden sijaan. No, puolensa ja puolensa, totuus löytyy jostain keskeltä eikä ääripäistä. Mutta silti nykyään tunnun arvostavan inhimillisyyttä eli yksilöitä ja kanssakäymistä tekniikan edelle.
Tuota toista voisi nykyaikana vaikkapa soveltaa vaikkapa jonkin vaellusretken suunnitteluun tai niistä kuvakertomusten tekoon. Ensinnäkin jos suunnittelee reissua liikaa, vaikkapa jokainen taukopaikka ja tarkka reitti etukäteen mietittynä, niin mitä iloa on sitten enää itse retkessä? Kaikki löytämisen ilo ja vapaus on pilattu liian tarkalla (ja sitovalla) suunnitelmalla. Käsiohjauksella, improvisoiden, retkestä saa enemmän irti. Samoin jos keskittyy liikaa retken tunnelmien kuvaamiseen (kameralla tai kirjoittaen), niin saattaa jäädä jotain arvokasta kokematta. Kolmannessa taas voidaan nähdä olevan samoja asioita kuin ensimmäisessä, ja neljännen liiallista suunnittelua sivusin jo toista käsitellessäni.
Joten hassua, kun töissä löytää jonkin uuden asian, joka tuntuu järkevämmältä tavalta toimia, niin samat periaatteet tuntuvat sopivan hyvin tavalliseenkin elämään. Olisiko kuitenkin olemassa jotain yleispäteviä periaatteita, vaikkei absoluuttisia totuuksia olisikaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti