Kirjotut tunteet asiatekstissä

Mietin jo eläkeiästä ja työelämästä kirjoittamisesta Juhana Vartiaisen ja muiden provosointien jälkeen, mutta Osmo Soininvaara blogissaan ehti ensin ja hän teki myös hyviä ehdotuksia miten tilannetta voisi parantaa. Joten en siis puutu tuohon asiaan, mutta tuosta keskustelusta sain taas syyn ihmetellä, kun julkisessa keskustelussa Vartiaisen ja muiden kärjistetyt heitot saavat huomiota, mutta asialliset ja rakentavat pohdiskelut eivät?

Tietenkin tässä voisi syyttää mediaa (taas kerran), kun ne tekevät isoja otsikoita kärjistetyistä aiheista, eivätkä nosta asiallisia aiheita esiin. Mutta toisaalta media tarjoaa sellaisia uutisia, joita ihmiset haluavat lukea. Markkinataloutta sekin, kun lukijoiden suosimat lehdet pärjäävät parhaiten, mutta eivät ne jotka ei lueta. Toki monilla toimittajilla on jokin muukin tavoite kuin vain auttaa lehteä pärjämään nykyisessä markkinataloudessa, ja hyviä artikkeleita lehdistä löytyykin, mutta niitä joutuu etsimään, sillä ne eivät ole otsikoissa. Tai ainakaan ne eivät herätä kiivasta keskustelua.

Ja sama ilmiö on nähtävillä yleisillä keskustelupalstoilla. Jos joku haluaa nostattaa keskustelua jostain aiheesta, niin kärjistämällä ja tuomalla asian esille yksipuolisesta näkökulmasta saa varmasti kommentteja ja palautetta. Asiallisiin keskustelunavauksiin taas tulee vain hyvin vähän palautetta. Eli samanlainen ilmiö, joten tosiaankin ehkä onkin parempi etsiä syytä ihmisistä kuin mediasta. Tässäkin jutussa vaarana on, että kun en kärjistä asioita, niin kukaan ei vaivaudu tätä lukemaan.

Vai olisiko sittenkin niin, että asiallisiakin juttuja kyllä luetaan, mutta jos ne eivät herätä tunteita (eli ovat asiallisia), niin niistä ei jakseta innostua. Eli taaskin lukijassa eli ihmisessä tunteet yliajavat järkiperäisen ajattelun tuhatta ja sataa. Joten tunteiden ymmärtäminen ja niiden herättäminen on tärkeää myös tekstin tuottamisessa, ainakin jos haluaa että juttu saa huomiota.

Toisaalta jos juttu herättää vääränlaista tunnetta tai saa aikaan liian voimakkaan reaktion, jää jutun asia tai ydin helposti sivuasiaksi, tai juttu voi saada jopa vastakkaisen vaikutuksen. Tällaisia esimerkkejä löytää etsimättää miltä tahansa netin keskustelupalstalta, kun kärjistetysti esitetty asia aiheuttaa vain kiivaan väittelyn. Samoin voi miettiä, että oliko esimerkiksi Vartiaisen jutun saama vastaanotto sellainen mitä kirjoittaja haki.

Joten voisiko tästä johtopäätöksenä olla, että myös asiallisten tekstien tuottamisessa kannattaa huomioida ihmisten tunteet. Eli kirjoittajilla kannattaisi opiskella tunneälyäkin. Ensinnäkin siksi, että tunteiden kautta jutulleen saa enemmän huomiota, ja toisaalta siksi, että jutun herättämät reaktiot tukisivat kirjoittajan sanomaa. Hmm, mitenkähän tämän juttu olisi pitänyt kirjoittaa, jotta se vastaanotettaisiin parhaiten?

Kielletyt aiheet vai kielletyt asenteet?

Monessa yhteisössä on kirjoittamattomia sääntöjä, että tietyistä asioista ei saa puhua. Näitä aiheita ovat yleensä esimerkiksi uskonto ja politiikka. Kielletyiksi ne tulevat yleensä siksi, että niistä puhuminen aiheuttaa usein välittömästi riitoja. Ja riidoista eivät useimmat pidä, erityisesti jos muuten ollaan samanhenkisessä yhteisössä jossa on mukava henki. Joten näistä aiheista keskustelua vältellään.

Kuitenkin nuo aiheet ovat kiinnostavia monen ihmisen kannalta. Uskonto on monelle ihmiselle yksi elämän tärkeimmistä asioista. Politiikka taas vaikuttaa meidän kaikkien elämään, eli miten meidän yhteisiä asioita tässä yhteiskunnassa hoidetaan. Joten miksi näistä aiheista pitäisi vaieta, eli miksi ne aiheuttavat niin paljon riitoja?

Yleensä selkeistä ja yksinkertaisista asioista, eli faktoista, ei saa riitaa aikaan. Esimerkiksi matematiikasta tai tunnustetuista fysiikan laeista riitely on aika tyhmää, koska oikea vastaus on kaikkien tiedossa. Samoin näiden aiheiden monimutkaisetkin asiat harvoin johtavat pitkiin riitoihin, sillä asiat voidaan käydä läpi ja todeta totuus. Sen sijaan mitä enemmän asioihin liittyy ihmiset, sitä hankalampi on määritellä totuus, ja sitä helpommin asioista on riidellä.

Kärjistäen voisi tuon perusteella tietenkin sanoa, että jos asiasta saa pitkän riidan aikaan, niin kyseessä on todennäköisesti mielipideasia eikä fakta. Eli molemmilla väittelijöillä todennäköisesti on vain erilaiset mielipiteet ja painatukset, eikä kumpikaan ole oikeassa. Mutta vaikka tästä saisikin hienon heiton, jolla voisi laittaa naurunalaiseksi kiivastuneet väittelijät, niin olisiko tästä opittavissa jotain hyödyllisempää?

Monimutkaisista ja ihmisiäkin koskevista asioista on mahdollista keskustella "sivistyneesti". Tämä tarkoittaa, että keskustelijat pystyvät kuuntelemaan toisen kantaa ja ymmärtämään sen. Ehkä voisi jopa sanoa että osataan asettautua toisen asemaan, ymmärretään toista. Tällainen keskustelu on usein sivistävää ja siitä voi oppia näkemään että asioilla on usein monta puolta. Ja kun tämän oppii näkemään, niin pystyy ehkä hyväksymään toisten näkökannat. Samalla voi ymmärtää, ettei keskusteltavana olevaan asiaan ehkä ole yksinkertaista absoluuttisen oikeaa ratkaisua, vain siinä täytyy tasapainoilla eri asianhaarojen kanssa.

Mutta miten tällaiseen sivistyneeseen keskusteluun sitten voisi päästä? Uskon että yksi siihen auttava asia on ihmisten tunteiden tajuaminen. Riitely ja muu epäsopu syntyy ihmisten tunteista, ei faktoista. Faktat toki usein aiheuttavat tunteita, kun ne koetaan joillain tapaa. Eikä fakta tässä yhteydessä tarkoita asian oikeutusta (eli filosofi David Humen sanoin, siitä miten asiat ovat ei voi päätellä miten niiden pitäisi olla). Joten kun keskustelussa tunteet ottavat vallan, syntyy riita eivätkä riitelijät pysty vastaanottamaan järkipuhetta eli ymmärtämään toista. Ihmisillä tunteet ovat voimakkaampia kuin järki, ainakin kaikilla jotka ovat joskus riidelleet.

Joten voidaanko tästä päästä johonkin ratkaisuun, eli voitaisiinko nämä alussa mainitut kielletyt aiheet jotenkin ottaa sallittujen listalle? Ehkäpä, jos ihmiset pystyisivät hallitsemaan tunteensa sekä kuuntelemaan ja ymmärtämään toisia. Mutta siihen taitaa meillä ihmisillä olla vielä pitkä matka. Mutta siihen kannattaisi silti pyrkiä, sillä toisten ihmisten ymmärtäminen on tie viisauteen.

Opi suvaitsemista, suvaitse oppimista

Kumpi on tärkeämpää, suvaita erilaisia ihmisiä ja mielipiteitä, vai olla hyvässä seurassa ja saada arvostusta samanmielisiltä ihmisiltä? Tärkeämpi on tietenkin riippuvainen katsantokannasta, mutta kumpi olisi mukavampaa? Netin keskustelupalstoilla usein ihmiset kerääntyvät sellaisille palstoille joissa viihtyvät. Ja viihtyvyys tulee usein siitä, että muilla keskustelijoilla on samanlaiset arvot ja mielipiteet, jolloin tulee helposti tunne että omaakin mielipidettä arvostetaan. On paljon helpompaa olla seurassa, jossa tuntee olevansa arvostettu, ja jossa ei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan että joku kyseenalaistaisi sanomisesi riitamielellä.

Mutta sitten kun keskustelupalstalle eksyy jokin toisenhenkinen, ja alkaa esittämään omia mielipiteitään, alkavat ristiriidat nousta. Usein ihmiset ottavat toisten mielipiteet henkilökohtaisesti, eli jos joku väheksyy jotain asiaa joka on itselle tärkeä, niin se tuntuu kuin itseä väheksyttäisiin. Joten erilainen mielipide saa todennäköisesti kärkevän vastauksen, ja pian keskustelu menee väittelyksi. Näistä riidoista vain harva nauttii, silloin kun osuvat omalle kohdalle. Riidankylväjät ovat sitten asia erikseen, mutta he harvoin ottavat esille itse tärkeitä asioita, ja joissain asioissa nämä samat kylväjät voivat itse ottaa toisten mielipiteet henkilökohtaisesti. Usein eritavalla ajattelevat ihmiset joko lähtevät tai savustetaan keskustelupalstalta pois, ja ihana leppoisa rauha palaa taas hetkeksi.

Kuitenkin samanhenkisessä ympäristössä ei opi niin paljon uutta kuin sellaisessa jossa on paljon erilaisia ihmisiä. Esimerkiksi jotkut työyhteisöjen tehokkuutta selvitelleet ovat havainneet että erilaisista ihmisistä koostuva työyhteisö on tehokkaampi tai jopa luovempi kuin sellainen jossa kaikki ajattelevat samalla tavalla. Tämä on aivan johdonmukaista, sillä kun saa erilaisia virikkeitä, niin aivoilla on paljon enemmän valinnanvaraa yhdistellä asioita. Lisäksi erilaisista ajattelutavoista voi oppia ymmärtämään eri tapoja ajatella, ja parhaimmillaan ymmärtämään erilaisia ihmisiä. Tämä tarkoittaa suvaitsevaisuutta erilaisia ajatuksia ja ihmisiä kohtaan.

Joten jos asiaa ajateltaisiin puhtaasti tehokkuuden tai oppimisen kannalta, niin olisi parempi hakeutua sellaisiin piireihin, jossa on paljon erilailla ajattelevia ihmisiä. Kuitenkaan vain harvat tekevät näin, ja hekin yleensä vain harvoin. Pääsääntöisesti ihmiset haluavat olla samanmielisessä seurassa, jossa tuntee itsensä arvostetummaksi ja on helpompi olla oma itsensä.

Toki jotkut hakeutuvat palstoille, joissa on erilaisia mielipiteitä ja väittely on kiivasta. Mutta nämä väittelijät vain harvoin ovat siellä oppimassa ymmärtämään toisten mielipiteitä. Väittelyssä yleensä vain toistetaan omia ajatuksia, ja muiden ajatuksia luetaan vain sen verran mitä tarvitaan jotta pysytään keskustelussa ja voidaan esittää lisää omaa kantaa tukevia ajatuksia. Joten ei pelkkä erilainen yhteisökään itsessään ole riittävä tae tehokkuudelle tai oppimiselle, jos ei olla vastaanottavaisia erilaisille mielipiteille.

Uuden oppiminen on palkitsevaa, mutta raskasta. On paljon miellyttävämpää olla yhteisössä, jossa oppiminen tapahtuu hitaasti. Mistä tämä voisi johtua, siitäkö että oppiminen kuluttaa aivoissa paljon energiaa ja on raskasta? Vai mistä? Entä auttaako suvaitsevainen asenne tässä, eli jos on valmiimpi hyväksymään uusia ja erilaisia asioita, jotka eivät täysin sovi omiin vanhoihin kokemuksiin, niin onko oppiminen silloin kevyempää? Vai yhtä raskasta, ja suvaitsemattomuus on vain puolustusreaktio raskaalle oppimiselle?

Maailmanparannusta (aina välillä täytyy haihatella)

Oletetaan että kasvihuoneilmiö on vakava asia. Suurin osa asiantuntijoista on sitä mieltä, joten asiaa voisi melkein pitää faktana, mutta oletetaan silti. Skeptikot voivat vaikka ajatella luonnon suojelua yleisesti. Joten kun asia on vakava, niin pitäisi tehdä jotain sen korjaamiseksi. Korjaavia toimenpiteitä on mietitty muun muassa ilmastokokouksissa, kuten Kioto, Kööpenhamina, Durban ja Doha, mutta sopimukseen ei ole päästy. Eurooppa on ollut kärjessä tekemään myönnytyksiä ilmastolle ja luonnolle, mutta kun muut maat eivät suostuneet samaan, niin Eurooppakaan ei voi oman edun nimissä tehdä enemmän kuin muut. Joten Eurooppakaan ei siis tee tarpeeksi. Jos Eurooppa yksinään tekisi lainsäädännön, jolla haitallisia päästöjä vähennettäisiin ja suojeltaisiin luontoa, niin Euroopan talous kärsisi pahasti ja muut maat hyötyisivät.

Joten yksin mitään ei voida tehdä. Vai voidaanko?

Länsimaat vastaavat suurelta osin maailman kulutuksesta. Rahat liikkuvat länsimaissa, täällä on rikkaita ihmisiä, joten talous pyörii länsimaiden ympärillä. Aiemmin myös tullit olivat laajasti käytössä ulkomaankaupassa, ja sillä ohjattiin taloutta haluttuun suuntaan. Toki haluttu suunta oli usein vain oman maan talouden suojelua, halua estää ikävä rakennemuutos. Usein tämä on kuitenkin lyhytnäköistä toimintaa, jolla rapautetaan oman maan kehitys ja talous pidemmällä aikavälillä. Mutta voisiko Eurooppa vielä käyttää tulleja edistääkseen ilmastoasioita? Siis ottaa tiukemmat ympäristölait käyttöön ja tasoittaa eroa muihin maihin tulleilla.

Oletetaan siis, että Eurooppa ottaisi käyttöön tullit, kun tuodaan tavaroita maista jotka eivät halua vähentää ilmastokuormitustaan ja tuhoavat omaa luontoaan. Ensivaikutelma tällaisesta olisi, että se mahdollistaisi taloudellisen toiminnan Euroopassa arkarammista säännöksistä ja korkeammista kuluista huolimatta, sekä toisaalta kannustaisi muita maita liittymään ilmastosopimuksiin jotta heidän vienti Eurooppaan vapautuisi tulleista. Joten ensimmäinen vaikutelma on hyvä, Euroopan maat rikastuvat ja saavat budjettinsa kuntoon tullien ansiosta.

Eurooppa on sitoutunut edistämään vapaakauppaa esimerkiksi WTO:n kautta, joten sopimusteknisesti tullien käyttöönotto ei olisi helppo asia. Toisaalta tullit lisäisivät tuloja valtioille, mutta kansalaisia eli kuluttajia ne köyhdyttäisivät, sillä ulkomailta tuotujen tavaroiden hinta nousisi, samoin oman maan kulutus maksaisi enemmän mahdollisten ilmastorajoitusten takia. Olisiko enemmistö oikeasti valmis alentamaan elintasoaan luonnon hyväksi, vai olisiko tällaisen politiikan ajaminen poliittinen itsemurha?

Tulleilla olisi myös muita sivuvaikutuksia. Muut maat, joiden vienti Eurooppaan vähenisi, köyhtyisivät, koska niiden oma kulutus ei riittäisi korjaavaan viennin vähenemistä. Tällä köyhtymisellä voisi olla dramaattisia vaikutuksia yhteiskuntiin, ja vähimmillään ne voisivat aiheuttaa pakolaisuutta ja maahanmuuttoa Euroopan maihin. Toisaalta vahvat taloudet, kuten Yhdysvallat ja ehkä Kiina, voisivat silti käydä kauppaa keskenään ja saada vapaakaupan aiheuttamat hyödyt talouskasvuun. Joten Eurooppa voisi jäädä tullien takia sivuraiteille, ja köyhtyä entisestään.

Taloudellisesti ajateltuna parempi talouskasvu saadaan kun käydään kauppaa vapaasti koko muun maailman kanssa. Siinä samalla ei tulla muodostaneeksi muureja eri alueiden välille, eikä synnytetä vastakkaiasettelua, vaan edistetään rauhaa. Eli ei aiheuteta itse omilla toimilla rakennemuutoksia, joilla yleensä on ikävä kaiku. Mutta jos maailma on muuttumassa, niin kurssin muuttaminen rakennemuutoksen kautta saattaisi olla pienempi paha kuin jatkaminen täyttä vauhtia kohti uhkaavaa katastrofia. Mutta olen skeptinen asian suhteen, talouden ylivaltaa ei tällä hetkellä voi uhmata millään asialla, ei edes luonnon säästämisellä.

Vapaakauppa tai kapitalismi on hyvä renki mutta huono isäntä.

Innostus, ihana tunne

Kun joku on innostunut jostain, on se yleensä mukavampaa kanssaihmisille kuin perinteinen kyynisyys. Esimerkiksi asiastaan innostunut opettaja voi tartuttaa innostuksen oppilaisiin, ja siten saada opin paremmin perille, ja parhaimmillaan vaikuttaa oppilaiden asenteisiin koko heidän loppuelämänsa aikana. Samoin asiasta innostuneiden kanssa on mukavampi tehdä töitä, kun innostuminen tarkoittaa usein positiivista asennetta.

Toki innostuminen voi mennä ylikin, tai sillä voi muuten olla negatiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi jos on juuri löytänyt jonkun uuden asian ja innostunut siitä, voi olla hankalaa nähdä sitä puolueettomasti ja verrata sitä muihin asioihin. Esimerkiksi jos lapsi saa uuden lelun ja on täysin sen lumoissa, niin mikään muu ei sitten pariin päivään kelpaa. Samoin jotkut aikuisetkin voivat käyttäytyä samalla tavalla keksiessään uuden idean. Onhan siitä sanontakin; jos kädessäsi on vasara, kaikki näyttää nauloilta. Ja on joskus hieman rasittavaa, kun joku on innostunut jostain ja tuo asian jatkuvasti esiin, niin ettei mistään muusta voi edes puhua. Innostuminen on tunneperäistä, ja voimakkaat tunteet usein yliajavat järkipohjaisen ajattelun helposti. Tästä järjen sivuuttamisesta voi johtua innostuksen harmilliset puolet kanssaihmisille.

Kuitenkin innostuminen lasketaan positiiviseksi tunteeksi, onnellisuuden, ilon  ja rakkauden tunteen jonkinlaiseksi seuralaiseksi. Joten vaikka olisi kuinka houkuttelevaa olla ivallinen innostuneille ihmisille, vaikkapa jostain teknisistä laitteista, käsitöistä tai mistä tahansa harrastuksesta innostuneille, niin ehkä kuitenkin olisi parempi vain olla hyvillään että heillä on jokin asia jonka parissa saavat miellyttäviä tunteita.

Ehkä toisten innostumisen miettimisen sijaan olisikin parempi miettiä mistä itse innostuu. Vai onko sitä jo niin kyyninen ja järjen rationaalista ajattelua seuraava, että välittömästi analysoi omat tunteensa nolliin? Tunneäly ja omien tunteiden tunnistaminen on järkevää toimintaa, varsinkin negatiivisiksi liitettyjen tunteiden kohdalla, mutta ihminen on kuitenkin tunteva olento. Joten liiallinen omien tunteiden analysointi voi johtaa tunteiden latistumiseen, jos ei uskalla tuntea enää mitään. Eli vaikka omien tunteiden tunnistaminen on hyväksi, ei sen pitäisi johtaa kuitenkaan tunteiden laimentamiseen. On hyvä tunnistaa syyt omiin tunteisiin, mutta se ei tarkoita että tunteet olisivat jotenkin vähempiarvoisia kuin järkiajattelu.

Kun olen näin synkkänä syksynä havainnut itsessäni innostuksen vähenemistä, niin asiaa pitäisi korjata. Oman hyvinvoinnin kannalta tunteet ovat tärkeitä asioita, sillä ihminen ei voi elää pelkästään järjen varassa, tai sitten sellainen elämä ei ole tyydyttävää elämää ihmiselle. Mutta miten sitten innostua, kun mieli on maassa sateisena ja pimeänä syksynä? Innostumista, kuten muitakaan tunteita, ei voi vain päättää. Se tapahtuu, tunne syntyy jostain. Joten miten tai mistä voisi löytää innostumisen?

Toki olen tänäkin syksynä ollut innostunut joistain asioista, mutta jostain syystä ne ovat olleet lyhytaikaisia. Toki innostumistä yleensäkin pidetään väliaikaisena tunteena, mutta jotenkin olen ollut ehkä liian kriittinen innostumisen kohdetta kohtaan. Vaikka onkin keksinyt jotain uutta, niin pian on tajunnut asian olevan vain hyvin pieni osa kokonaisuutta, ja innostus on laantunut.

Joten ehkä nyt pitäisi ottaa tavoitteeksi löytää se innostus jostain. Esimerkiksi näitä juttuja on ollut kiva kirjoittaa, mutta toisaalta en sitä innostusta ole täältä löytänyt. Ehkä innostuksen löytämiseen auttaisi jos tekisi asioita porukassa, eli muiden ihmisten kanssa. Siten saisi vahvistusta omalle tunteelleen, ja kun näkisi muita innostuneita ihmisiä, niin sekin vaikuttaisi vahvistavasti. Joten nyt pitää vain löytää se kohde, josta lähden innostusta etsimään. Ehkä pitäisi mennä ensi keväänä jollekin kansalaisopiston kurssille.