Kun joku on innostunut jostain, on se yleensä mukavampaa kanssaihmisille kuin perinteinen kyynisyys. Esimerkiksi asiastaan innostunut opettaja voi tartuttaa innostuksen oppilaisiin, ja siten saada opin paremmin perille, ja parhaimmillaan vaikuttaa oppilaiden asenteisiin koko heidän loppuelämänsa aikana. Samoin asiasta innostuneiden kanssa on mukavampi tehdä töitä, kun innostuminen tarkoittaa usein positiivista asennetta.
Toki innostuminen voi mennä ylikin, tai sillä voi muuten olla negatiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi jos on juuri löytänyt jonkun uuden asian ja innostunut siitä, voi olla hankalaa nähdä sitä puolueettomasti ja verrata sitä muihin asioihin. Esimerkiksi jos lapsi saa uuden lelun ja on täysin sen lumoissa, niin mikään muu ei sitten pariin päivään kelpaa. Samoin jotkut aikuisetkin voivat käyttäytyä samalla tavalla keksiessään uuden idean. Onhan siitä sanontakin; jos kädessäsi on vasara, kaikki näyttää nauloilta. Ja on joskus hieman rasittavaa, kun joku on innostunut jostain ja tuo asian jatkuvasti esiin, niin ettei mistään muusta voi edes puhua. Innostuminen on tunneperäistä, ja voimakkaat tunteet usein yliajavat järkipohjaisen ajattelun helposti. Tästä järjen sivuuttamisesta voi johtua innostuksen harmilliset puolet kanssaihmisille.
Kuitenkin innostuminen lasketaan positiiviseksi tunteeksi, onnellisuuden, ilon ja rakkauden tunteen jonkinlaiseksi seuralaiseksi. Joten vaikka olisi kuinka houkuttelevaa olla ivallinen innostuneille ihmisille, vaikkapa jostain teknisistä laitteista, käsitöistä tai mistä tahansa harrastuksesta innostuneille, niin ehkä kuitenkin olisi parempi vain olla hyvillään että heillä on jokin asia jonka parissa saavat miellyttäviä tunteita.
Ehkä toisten innostumisen miettimisen sijaan olisikin parempi miettiä mistä itse innostuu. Vai onko sitä jo niin kyyninen ja järjen rationaalista ajattelua seuraava, että välittömästi analysoi omat tunteensa nolliin? Tunneäly ja omien tunteiden tunnistaminen on järkevää toimintaa, varsinkin negatiivisiksi liitettyjen tunteiden kohdalla, mutta ihminen on kuitenkin tunteva olento. Joten liiallinen omien tunteiden analysointi voi johtaa tunteiden latistumiseen, jos ei uskalla tuntea enää mitään. Eli vaikka omien tunteiden tunnistaminen on hyväksi, ei sen pitäisi johtaa kuitenkaan tunteiden laimentamiseen. On hyvä tunnistaa syyt omiin tunteisiin, mutta se ei tarkoita että tunteet olisivat jotenkin vähempiarvoisia kuin järkiajattelu.
Kun olen näin synkkänä syksynä havainnut itsessäni innostuksen vähenemistä, niin asiaa pitäisi korjata. Oman hyvinvoinnin kannalta tunteet ovat tärkeitä asioita, sillä ihminen ei voi elää pelkästään järjen varassa, tai sitten sellainen elämä ei ole tyydyttävää elämää ihmiselle. Mutta miten sitten innostua, kun mieli on maassa sateisena ja pimeänä syksynä? Innostumista, kuten muitakaan tunteita, ei voi vain päättää. Se tapahtuu, tunne syntyy jostain. Joten miten tai mistä voisi löytää innostumisen?
Toki olen tänäkin syksynä ollut innostunut joistain asioista, mutta jostain syystä ne ovat olleet lyhytaikaisia. Toki innostumistä yleensäkin pidetään väliaikaisena tunteena, mutta jotenkin olen ollut ehkä liian kriittinen innostumisen kohdetta kohtaan. Vaikka onkin keksinyt jotain uutta, niin pian on tajunnut asian olevan vain hyvin pieni osa kokonaisuutta, ja innostus on laantunut.
Joten ehkä nyt pitäisi ottaa tavoitteeksi löytää se innostus jostain. Esimerkiksi näitä juttuja on ollut kiva kirjoittaa, mutta toisaalta en sitä innostusta ole täältä löytänyt. Ehkä innostuksen löytämiseen auttaisi jos tekisi asioita porukassa, eli muiden ihmisten kanssa. Siten saisi vahvistusta omalle tunteelleen, ja kun näkisi muita innostuneita ihmisiä, niin sekin vaikuttaisi vahvistavasti. Joten nyt pitää vain löytää se kohde, josta lähden innostusta etsimään. Ehkä pitäisi mennä ensi keväänä jollekin kansalaisopiston kurssille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti