Tyly rehellisyys vai epäaito kohteliaisuus?

Mikä on yksi parhaista keinoista pysyä suosittuna miesporukassa? Se, että osaa nauraa itselleen eikä ota itseään vakavasti. Kun kertoo hauskasti omista virheistään, niin saa hyväksyvää naurua. Toisaalta miesporukassa ei kannata kertoa ei liikaa tai liian ylpeästi omista asioistaan, sillä helposti saa vastaukseksi on vähättelyä. Esimerkiksi töissä ei kannata kertoa harrastuksistaan, sillä se helposti tulkitaan ylpeilyksi, kuten:
- Olin kymmenes viikonlopun kilpailuissa, joissa oli yli 100 osallistujaa.
- Jaa, oli sitten 9 sua parempaa, eli ei kovin hyvin.

Mistä tuollainen käytös sitten kertoo? Ehkä se kumpuaa ihmisluonnosta, eli kun kilpailu ja oman arvon ylläpito on ihmisille luontaista toimintaa, niin siksi vähätellään toisia. Näin saa ainakin kohotettua omaa itsetuntoaan keinotekoisesti. Toisaalta jos itse vähättelee itseään, niin ei pyri esiintymään parempana eikä kuulijoiden kilpailuvietti herää, joten heille ei tule tarvettä vähätellä vastaan. Oman arvon suojeleminen eri keinoin saattaa olla kehittynyt normaalista itsesuojeluvaistosta, eli jos menettää arvostuksen saattaa siitä seurata pahaa myös koko yksilölle.

Mutta onko tuollainen alussa mainittu itsensä vähättely sitten hyvä keino torjua toisten vähättelyä? Ei, koska itsensä vähättely on juuri vastoin sitä ihmisen luontaista toimintaa eli oman arvon ylläpitoa.

Omat esimerkkini olivat suomalaisista miehistä, ehkä hieman kärjistettyjäkin. Mutta jostain syystä tuntuu, että naisilla normaali ensireaktio ei ole vähätellä toisia. Ja samaa voisi sanoa ulkomaalaisten "small talk":sta, siinäkin käyttäydytään kohteliaasti toisia kohtaan. Toki voisi sanoa että kyllä naiset ja ulkomaalaiset sitten selän takana vähättelevät toisiaan. Joten eikö ole rehellisempää olla tyly toisia kohtaan, jos se kerran on ihmisen luontaista käyttäytymistä?

Jos ihminen olisi puhtaasti järkiperäinen olento, niin rehellinen käyttäytyminen olisi varmasti oikeampaa. Mutta kun alkuperäinen ongelma nousee juuri siitä, että ihminen käyttäytyy tunteidensa ohjaamana eikä järkiperäisesti. Juuri tunteiden takia sitä vähättelyä tehdään, joten rehellisyyteen vetoaminen olisi vain tekosyy.

Mutta edelleen joku voisi kykyä, mitä pahaa siinä vähättelyssä sitten on, jos se juontaa ihmisen luontaisesta käyttäytymisestä? Jätän kysymyksen kuitenkin lukijan omien tunteiden käsiteltäväksi. Sen sijaan voisi viettiä, että miksi maissa, joissa on pitkät perinteet kulttuurista ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä, painotetaan kohteliaisuutta ja ulkoisen arvon ylläpitoa, esimerkiksi läntisten maiden small-talk, kaukoidän "no problem", joidenkin maiden "manana" (huomenna), japanilaisten kunniakäsitystä ja niin edelleen. Mitä he ovat oppineet ja mistä nämä tavat kertovat?

Soidensuojelusta oman ajatteluni ongelmiin

Viime viikolla Suomen luonnonsuojeluliitto alkoi kampajan soiden säilyttämisen puolesta, ja keräsi allekirjoittajia vetoomukseen. Tämä on tietenkin ajankohtaista ministeri Sanni Grahn-Laasosen populistiseen soidensuojeluohjelman pysäytyksen takia. Mutta liiton vetoomuksessa on kaksi vaatimuskohtaa: soidensuojeluohjelma toteutetaan viivytyksettä, ja turpeen veronkevennys perutaan.

Vaikka periaatteessa kannatan soiden suojelua, niin vetoomuksen nähtyäni en kuitenkaan voinut rynnätä sitä allekirjoittamaan. Syy oli tuo toinen kohta; turpeen verokevennyksen poisto. Maailman taloustilanteen takia kivihiilen polttaminen on viime aikoina ollut edullisempaa kuin turpeen, joten voimalaitokset ovat viime aikoina siirtyneet taas polttamaan sitä. Ja mielestäni Suomessa olisi järkevämpää polttaa turvetta (esimerkiksi hakkeen seassa) kuin maailmalta tuotua kivihiiltä. Joten tässä tilanteessa, kun vaakakupissa ovat turve ja kivihiili, en pidä turpeen verotuksen kasvattamista hyvänä ajatuksena. Joten allekirjoittaminen ei houkutellut.

Edellistä kappaletta ei pidä ymmärtää että kannattaisin turpeen laajamittaista käyttöä energian tuotannossa. Periaattessa suosin puhtaan ja uusiutuvan energian käyttöä, ja toivoisin että sen kehittämistä tuettaisiin enemmän. Eli ideaalimaailmassa käytettäisiin pääasiassa aurinko-, tuuli- ja vesienergiaa ja muita vastaavia, kuten haketta ja energiapuuta. Toissijaisena pidän ydinvoimaa. Kaukana näiden jälkeen tulee turve, kivihiili ja muut vastaavat fossiiliset polttoaineet.

Joten miksi sitten allekirjoittaminen ei houkuttanut? Koska juuri tällä hetkellä turpeen vaihtoehtona tuntuu käytännössä olevan kivihiili, ja  veronkorotus veisi nyt väärään suuntaan. Joten vaikka pitkällä tähtäimellä olen samaa mieltä vetoomuksen kanssa, niin nyt pieni yksityiskohta tuossa häiritsi kuin kivi kengässä. Vaikka kannatan idealistisia tavoitteita puhtaan energian käytöstä, niin tuon vetoomuksen suorilla toimilla ei niihin päästä. Olin ajatuksissani umpikujassa, käytöntö ja tavoitteet olivat pahasti ristiriidassa.

Onneksi mietin ja tajusin oman ajatteluni ongelman. Kaipasin absoluuttista totuutta, yhtä tapaa joka ratkaisee ongelman kerralla. Olen tuollaista ajattelua aiemmin kritisoinut, ja nyt kapsahdin siihen itse. Maailma on monimutkainen paikka, joten harvoin ihmisen käsittämät "absoluuttiset totuudet" kuvaavat koko tilannetta. Kuitenkin ihmisen ajattelu kaipaa tuollaisia. Epäilen sen johtuvan ihmisen tavasta oppia, eli asioita luokitellaan (kategorisoidaan) ja niille annetaan nimi, jolloin ihmisen rajalliset aivot pystyvät niitä käsittelemään. Ja mitä vähemmän luokituksia ja nimiä, sitä helpompaa on ajattelu.

Eli kaipasin yhtä ratkaisua, joka vie maailman puhtaan energian käyttöön. Mutta tuo luonnonsuojeluliiton vetoomus johtaisi juuri tällä hetkellä ottamaan askeleen väärään suuntaan. Kuitenkin se olisi se suunta, johon tulevaisuudessa haluaisin maailman menevän. Eli selkeä ristiriita, mutta toisaalta tuo vetoomus täytyy ymmärtää idealistisena suurempana päämääränä, ei juuri tähän hetkeen vaikuttavana konkreettisena asiana.

Joten kävin allekirjoittamassa vetoomuksen hyvillä mielin.

"Älä usko kaikkea mitä ajattelet"

Luinpa otsikon nimisen kirjan, eli Joni Martikaisen alaotsikolla "Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinua harmaa". Takakannesta sai vaikutelman aika kevyestä kirjasta, mutta positiivisena yllätyksenä sisältö olikin täyttä asiaa kirjallisuusviitteineen kaikkineen. Aihe kiinnosti, varsinkin kun ajatukset sattuivat pitkälti yhteen omien havaintojen ja pohdintojen kanssa. Ehkä sen takia pidin kirjasta (kuten kirjassakin todetaan: se vahvisti omia käsityksiäni, joten siitä oli pakko pitää).

Muutaman kohdan nostan esille, jotka itseäni eniten koskettivat. Dopamiinivaste eli mielihyvän saaminen on siirtynyt ruuan, juoman, suojan ja seksin (jotka ovat seurausta evoluutiosta) saamisesta asioihin jotka johtavat noihin asioihin. Eli dopamiinivaste siirtyy palkinnoista tapahtumiin jotka johtavat palkkioihin. Nykyään yhteiskunnallinen asema ja raha ovat tuollaisia. Eli ihmiset ovat tosiaan kuin Pavlovin koirat.

Toinen oli kognitiivinen dissonanssi eli mielensisäinen kitka, joka ristiriitaisten ajatusten sekä tekojen ja tavoitteiden kohdalla aiheuttaa henkistä stressiä. Ihminen pyrkii poistamaan tuota stressiä erilaisin keinoin, joista räikein on olemalla epärehellinen itseään kohtaan eli selittelemään käytöstään parhain päin. Tuollaisista asioista olen usein kirjoittanut tässä blogissa, joten oli mukavaa lukea muiden selitys asialle. Johtopäätöksenä voisi sanoa, että jos joku ihminen haluaa uskoa jotain, niin hän sen uskoo eikä ulkopuoliset voi päätä kääntää.

Kolmas oli sitten tuollaisten positiivisten harhakuvitelmien hyödyt, eli kuvittelemalla itsensä paremmaksi kuin onkaan tuottaa henkistä hyvinvointia ja oppimista. Joten vaikka itse olen yrittänyt olla rehellinen itselleni, niin ehkä olisikin hyväksi pitää itseään hyvänä.

Mutta lukekaa kirja, suosittelen.

DISC-persoonallisuustesti

Pitipä kokeilla tehdä oma DISC-nettitesti, kun tuo käyttäytymistä kuvaava malli tuntuu osuvan (ainakin omalta kohdaltani) aika oikeaan. Toki tuosta täyden hyödyn saamiseksi pitäisi tietää mitä nuo tulokset tarkoittavat, enkä niitä jaksa tähän kirjoittaa.

Sinänsä tällaisesta "oikeaan" tietoon tai tutkimukseen tai teoriaan perustuvasta testistä voi olla montaa mieltä. Ensinnäkin tuo on lyhyt testi, joten sen tekeminen ilman ohjeita voi antaa vääriä vastauksia, mutta toisaalta kun se kuitenkin perustuu johonkin eikä ole vain keksittyä, niin joku voisi ottaa vastaukset turhan tosissaan. Lisäksi tuollaista testiä on helppo huijata, tietoisesti tai tiedostamattaan, kun vastaan sen mukaan millainen haluaisi olla. Eli kysymyksiä ei saa niin neutraaleiksi ettei niiden tarkoitusta voi arvata. Lisäksi nuo kaupalliset yritykset tuntuvat olevan tästä aika mustasukkaisia, vaikka itse käyttäytymismallit perustuvat vanhaan tutkimukseen.

Mutta pöh, tehkää testi jos haluatte. En takaa kuinka pitkään tuo testi on saatavilla, sillä teknisistä tai muista syistä voin poistaa sen varoittamatta.

Leppoistamista

Vajaa vuosi sittten vastasin kyselyyn kaupungin paikallisliikenteestä, ja merkitsin suurimmaksi syyksi bussien käyttämättömyydelle hankalat yhteydet, eli työmatkalla pitäisi vaihtaa bussia keskustassa. Niinpä juuri voimaan tullessa linjauudistuksessa kotoa lähtevä linjani menee suoraan työpaikan oven edestä, eli vaihtoa ei tarvitse tehdä. Tuskinpa tuo muutos aikaisemmasta vastauksestani johtuu, mutta silti tuli moraalinen pakko ainakin kokeilla heti ensimmäisenä päivänä miten työmatka nyt sujuisi.

Menomatkalla alkuun piti kännykällä tarkistaa sosiaalinen media, eli sähköpostit ja yksi keskustelupalsta. Siihen saa tarvittaessa aikaa kulumaan, joten matkan ei tarvitse olla tylsä. Mutta oikeastaan some ei ole itselleni mikään houkutin. Toisaalta bussissa voisi toki hoitaa myös työasioita, tai tehdä jotain muuta "järkevää" ja hyödyllistä. Mutta ei sekään ole itselleni oikeastaan houkutin, eikä kaikkea bussissa kuitenkaan pystyisi tekemään.

Joten mitä kokeilusta jäi käteen? Jos omalla autolla matkaan menee noin 15 minuuttia, bussilla se kestää puolisen tuntia. Hinnassa ei varmaan suurta eroa ole, kun oma auto on jo muutenkin tullut hankittua. Bussilla on sidottu aikatauluihin, eli noin puolen tunnin vuoroväleihin. Noilla faktoillla pystyisi halutessaan torppaamaan bussin käytön epäsopivana, mutta onko se tunne se mitä oikeasti haluan? Tokihan mieltä ylentäisi kuvitella olevansa niin tärkeä, että puoli tuntia päivässä merkitsisi jotain. Mutta onko se sellainen tunne mitä minä haluan?

Jo tuossa yhden päivän kokeilussa päällimmäiseksi nimittäin jäi hyvä tunne bussilla kulkemisesta. Siinä päivä nimittäin alkoi jotenkin leppoisammin kuin autoillessa. Ensinnäkin kai rytmi on rauhallisempi, tarvitsee vain odotella. Toisaalta bussissa näkee paljon enemmän elämää ja ihmisiä kuin autoillessa. Autossa muita ihmisiä ei näe, vaan siinä näkee lähinnä autoja. Ja jostain syystä katselen mielummin ihmisiä kuin autoja, varsinkin kun sukupuolijako bussissa on edullinen. Ihmiset hymyilevät enemmän kuin autot, vaikka miten dollarihymyjä yrittäisi katsella. Toisaalta kun näkee vain auton kuoret, on helppo kuvitella toiset kuljettajat vihamielisiksi (kun eivät anna tilaa). Bussissa taas näkee toisia ihmisiä, ja katsomalla kasvoihin voi toteta kuinka vähän vihamielisyyttä ihmisillä oikeasti on toisia kohtaan. Parhaimmillaan näkee mukavia tilanteita, kuten paluumatkalla pikkulapsen itkiessä täydessä bussissa haluavansa ikkunapaikalle pääsee yksi nuorimies yllättämään ja tarjoamaan tilaa. Monelle matkustajalle tuli tuosta pikku episodista hymy huulille.

Jätän tässä nyt käsittelemättä bussilla kulkemisen muut hyödyt, kuten helppo ja halpa poikkeaminen keskustassa asioilla sekä ekologisuus. Sen sijaan kokonaisuudessaan bussimatkan vaikutus mielialaan eli tunteisiin oli varsin positiivinen. Kiireisen ja varsin epäsosiaalisen automatkan sijaan aamu alkoi rennosti, ja toisaalta työpäivän jälkeen matka antoi muita virikkeitä ja irroitti työpäivän stressistä.

Joten kun olen haaveillut leppoistamisesta, niin ehkäpä helpoin tapa leppoistaa löytyykin omista ajatuksista. Eli sen sijaan että leppoistaisi työelämää, mitä kansantaloustieteilijät ja muut lobbarit kauhistelevat, parempi onkin leppoistaa siviilielämää. Eli kun ihminen on sitä mitä tuntee, niin saamalla rentoja tunteita on elämä leppoisampaa.

Miellyttäviä tunteita on mukavampi muistaa

Sigmund Freud kirjoittin kirjassaan Arkielämämme psykopatologiaa useista tapauksista, jossa jonkin (usein nimen) äkillisen uhohduksen syyksi paljastui siihen liittyvät torjutut tunteet. Esimerkiksi eräs mies ei saanut mieleensä erään kaupungin nimeä, koska nimen loppu toi mieleen veteran-sanan (vanhus), ja mies suhtautui torjuvasti omaan vanhenemiseensa. Eli koska mies torjui ajatuksen vanhuudesta mielestään, niin myös tuon kaupungin nimi torjuttiin.

Vastaavia tapauksia oli esitetty kirjassa useita, ja kuulemma monta jäi kirjan ulkopuolelle, ja kaikkia yhdisti se, että jokin (muu) ikävä asia liittyi unohdettuun nimeen läheisesti, eli nimi olisi tuonut ikävän asian mieleen. Joten aivot torjuivat myös tuon nimen. Torjuminen ei siis ole tietoista, koska nimi ei tule edes mieleen.

Huomasin samantapaisen tilanteen omalla kohdallani, en saanut mieleeni filosofin nimeä, sitä joka sanoi "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Muistin että kyseinen henkilö oli nuorempi kuin Freud, ja puhunut myös kielipeleistä, mutta se nimi? Sitten tuli mieleen tämä Freudin esittämä ajatus, eli liittyisikö tähän nimeen jotain torjuttua? Hmm, ehkä jotain sellaista, mitä en mainitsisi yleisesti puheessa? Ahaa, se olikin Wittgenstein.

Eli jälleen uusi todistus siitä, kuinka tunteet vaikuttavat ihmisten toimintaan varsin laajasti. Jos tunteet pystyvät sulkemaan muistoja ja asioita pois tietoisuudesta, niin kuinka me ihmiset edes voisimme väittää ajattelevamme ja toimivamme järkiperäisesti?

Tosin Freudkin puhuu jostain "alitajunnasta", joka herkästi antaa kuvan että alitajunta olisi jotenkin tajuavaa eikä tunteita ja vaistoja. Oliko tunteet ja eläimellisyys vielä tuolloin Freudillekin vastenmielinen ajatus? Ja tuo kirja on julkaistu 1901, yli sata vuotta sitten, ja edelleenkään yleinen käsitys asiaan ei ole juurikaan muuttunut.

Jos tuo "torjuttujen" asioiden unohtaminen on luontaista, niin onko se esimerkiksi evoluution aikaansaamaa ja edullista ihmislajille? Voiko ihminen toimia jos ei unohtaisi ikäviä asioita?

Historiasta ei voi oppia kaikkea

Putin toimii kuin Hitler aikoinaan. Eikö ihminen ole oppinut mitään, toistuuko historia taas?

Ihmisillä tuntuu olevan vahva kehitysusko, eli nykymaailman uskotaan olevan paljon parempi kuin vanhojen aikojen. Esimerkiksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan aiheuttaneita virheitä ei enää toistettaisi, koska ihminen voi oppia historiasta. Sen vuoksi esimerkiksi Venajän ja Ukrainan tilanne tuntuu aiheuttavan hämmennystä ihmisissä. Ja vastaavanlaisia tilanteita syntyy vaikkapa eri uskontokuntien ja kansanryhmien välille. Eli miksi ihmiset kuitenkin toimivat samoin kuin ennen ja uskovat samanlaisia valheita?

Onko maailma ja ihmisten yhteiskunta sitten nykyään parempi kuin historiallisina aikoina? Kun ajatellaan vaikkapa ihmisten elinikää, orjuuden häviämistä sekä tiedon, tasa-arvon ja vapauden lisääntymstä, niin vastaus voi olla vain kyllä, kehitystä on tapahtunut parempaan suuntaan. Mutta miksi sitten joissain asioissa toimitaan yhä samoin kuten ennen?

Kun yhteiskunta ja teknologia on kehittynyt huimasti historian saatossa, tuntuu että ihmiset luulevat myös ihmisen kehittyneen vastaavasti. Eli koska ihmisistä koostuva yhteiskunta on kehittynyt, niin sen täytyy tarkoittaa että myös ihminen on parempi kuin ennen. Eli ikäänkuin koska ennen 1+1 oli 2, mutta koska nyt vastaus on kolme, niin täytyy olla sitten 1,5+1,5=3. Mutta onko kuitenkaan näin?

Ihmiset taitavat pitää entisiä ihmisiä huonompina kuin nykyisiä, vaikkei itse ihminen ole juurikaan muuttunut vuosisatojen tai tuhansien aikana. Ehkä osasyy nykyihmisen parempana pitämiseen on siinä, että kaikki ovat parempia kuin muut, eli muita ihmisiä pidetään huonompina kuin itseä, ja entisajan ihmiset ovat erityisesti muita ihmisiä. Toinen syy voi olla tietämättömyys, eli kun historian ihmisistä tiedetään vain vähän, niin ihmiskuva jää hyvin yksipuoliseksi. Osansa yksipuoliseen ihmiskuvaan luo varmaan historialliset spektaakkeli-elokuvat, jotka perustuvat puutteellisiin tarinoihin. Eli koska entisajan ihmisistä ei ole täydellisiä omaelämnkertoja, jotka paljastaisivat ihmisten tunteet ja ajatukset, niin sellaisia ei osata edes kuvitella.

Jos kuitenkin otetaan esimerkiksi antiikin suuret ajattelijat, vaikkapa Aristoteles etunenässä, niin uskon että he olisivat neroja jos syntyisivät nykyaikaankin. Mutta jos nykyajan keskiverto länsimainen ihminen syntyisi Antiikin aikaan ilman nykyaikaista koulutusta, niin uskon ettei hän eroaisi sen ajan ihmisistä mitenkään.

Kun vanhoilla ja nyky-yhteiskunnilla on eroja ja nykyajan yhteiskunnat ovat parempia kuin vanhat, niin on suuri houkutus ottaa tuosta kunnia ja päätellä nykyihmisten olevan parempia kuin entisten ihmisten. Uskon kuitenkin että erot johtuvat pelkästään yhteiskunnan rakenteista ja erityisesti koulutuksesta sekä yhteistyöstä. Tiede on hyvä esimerkki tästä, sillä nykyään lähes poikkeuksetta kaikki keksinnöt ovat vain asioiden edelleenkehittämistä ja vanhojen asioiden soveltamista uusissa ympyröissä. Suuria vallankumouksellisia yhden ihmisen ajatustyön pohjalta syntyneitä keksintöä syntyy todella harvoin. Kaikki tutkijat saavat aikaisempien tutkojoiden työn tulokset valmiina käsiinsä, eikä heidän tarvitse aloittaa lähes nollasta kuten historian tutkijoiden. Ja se on suuri etu.

Joten jos nykyajan yhteiskunta on tämän kaiken perusteella parempi kuin entiset, niin miksi sitten kuitenkin ihmiset tekevät edelleen samoja virheitä? Miksei historiasta osata oppia?

Oma vastaukseni varmaan tuli ilmi jo tuossa aiemmin, itse ihminen ei ole kehittynyt samalla tavalla kuin ihmisten yhteiskunnat. Ihminen toimii edelleen yhtä tunteiden ohjaamana kuin entisajan ihmiset. Vieraan pelkoa, kateutta ja muita vahvoja tunteita on edelleen helppo lietsoa ja saada ihmiset toimimaan vasten parempaa tietoa. Eli teknisiä tietoja ja taitoja pystyy oppimaan vanhemmilta ihmisiltä helposti, mutta omien tunteiden käsittelemistä ja ihmisenä olemista on paljon vaikeampi oppia. Ja se on tällä hetkellä ihmisten yhteiskunnan heikoin lenkki.

Mikä sitten auttaisi tähän ongelmaan? Voitaisiinko kouluissa opettaa ihmisenä olemista? Se tarkoittaisi kai jonkinlaista psykologian opettamista, mutta omasta mielestäni tärkein aihe olisi tunneälyn opettaminen. Eli ensin pitäisi tunnustaa, ettei ihminen ole loogisesti toimiva eliö, vaan päätökset perustuvat suurelta osin tunnereaktiohin. Mutta kun nykymaailmassa älykkyysusko on vahvoilla, niin tällaisen esittäminen nostaisi varmasti paljon vastustusta.

Voiko järkisyin motivoida?

Oletko onnistunut toisten ihmisten motivoinnissa? Ovatko lapsesi alkaneet opiskelemaan koulussa innokkaammin? Huolehtiiko kumppanisi yhteisistä asioista nyt paremmin? Oletko saanut kaverisi lopettamaan tupakoinnin? Jos olet onnistunut luomaan heissä halun toimia paremmin, niin onnittelen.

Entä otsikon kysymys, voiko järkisyin motivoida? Toki voi puhua järkeä seurauksista ja siten vaikuttaa toisen päätökseen, mutta luoko se todellista motivaatiota? Todennäköisesti järkisyillä pystyy vaikuttamaan yhteen päätökseen (nyt en polta tässä tilantessa), mutta jotta saisi toisen muuttamaan käytöstään pysyvästi (en polta enää koskaan) tarvitsee yleensä luoda toisessa halun eli tunteen toimia toisin.

Jossain luki: "Ihmisen motivaatio koostuu niistä merkityksistä, joita hän asettaa elinympäristölleen, ulkomaailman houkuttavuudesta ja myös niistä tavoista, joilla ihminen pyrkii toteuttamaan halujaan." Merkitys, houkuttavuus, halut, ei juurikaan kuulosta järkiperäiseltä. Eli motivaatio tarvitsee tunnetta.

Joten lapsen motivointi opiskelemaan sen vuoksi että aikuisena tarvitaan koulutusta on tuskin kovin onnistunutta. Sen sijaan esimerkiksi saamalla hänet innostumaan itse asiasta tai muuten tekemällä itse oppimisesta mielihyvää tuottavaa, voi onnistua herättämään lapsessa pitkäikäisen halun opiskella.

Tunteiden luominen tai nostattaminen ei ole helppoa. Toki on ihmisiä, jotka ovat hyviä innostamaan toisia. Olet varmaan joskus ollut tilaisuudessa jossa asiastaan innostunut henkilö saa muutkin innostumaan. Innostuminen on kuitenkin eri asia kuin motivaatio, mutta jos innostuminen onnistuu osumaan henkilön sisäisiin ajatusmalleihin, voi seurauksena olla motivaatiota.

Mutta miksi sitten ihmiset yrittävät vaikuttaa toisiin järkisyillä? Onko toisen ihmisen tunteiden ymmärtäminen liian vaikeaa? Vai eikö sellaiseen ajatukseen vain ole totuttu, kun ihminen pitää itseään järkiperäisenä oliona?

Mutta miten motivoida itseään? Miten saada itsensä tekemään (haluamaan tehdä) jotain mikä ei ole aiemmin houkuttanut? Vastaus lienee kunkin omien merkityksien ja arvojen ymmärtämisessä.

Millainen työryhmä eli tiimi toimii parhaiten?

Kävin jokin aika sitten Scrum Master -kurssilla. (Scrum on ohjelmistoprojekteissa käytetty tapa organisoida asiantuntijatiimi itseorganisoituvaksi ryhmäksi.) Kurssin vetäjä, kuulu Jim Coplien, järjesti yhden harjoituksen, jossa kurssin osallistujat muodostivat joukkueita ja kilpailivat erilaisissa kehittymistä vaativissa tehtävissä. Etukäteen Jim valitsi yhden joukkueen, jonka arveli suoriutuvan parhaiten, ja kirjoitti joukkueen paperille joka paljastettiin tehtävän lopuksi.

Jim arveli, että heterogeenisin joukkue, eli joukkue jossa oli paljon erilaisia ihmisiä, voittaisi. Kuuleman mukaan vastaavissa tehtävissä kyseinen sääntö onnistuu jopa 95% tapauksista. Kun joukkueessa on erilaisia ihmisiä, niin he tuovat erilaisia taitoja ja erilaisia näkökulmia, jolloin luovuus ja oppiminen tapahtuu joukkueen sisällä luontevasti.

Tällä kertaa kyseinen ennustus ei kuitenkaan osunut oikeaan. Jimin valitsemalla joukkueella oli alussa vaikeuksia, ja he pääsivät vauhtiin vasta aivan tehtävän loppupuolella. Voittajaksi tuli joukkue, jossa oli hieman vähemmän heterogeenisyyttä, mutta joka toimi sujuvammin yhteen. Itse satuin kilpailuhenkiseen joukkueeseen, joka tuntui välillä keskittyvän sääntöjen kiertoon ja muiden häiritsemiseen enemmän kuin omaan suoriutumiseen, joten pärjäsimme kohtuullisesti.

Mutta miksei tuolla kertaa Jimin ennustus osunut oikeaan? Oma tulkintani oli, että valitussa joukkueessa oli tavanomaista enemmän monimuotoisuutta, sillä siinä oli suomalaisia ja ulkomaalaisia, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, eli varsin eritaustaisia ihmisiä. Joten joukkueella meni alussa paljon aikaa oppia toimimaan yhteen, jolloin muut joukkueet saivat pitkän etumatkan. Tosin täytyy myöntää, että joukkueen kehittymisvauhti oli lopussa suuri, joten jos tehtävä olisi jatkunut pitempään olisi tilanne voinut muuttua.

Joten Jimin peukalosääntö, eli monimuotoisin  ryhmä toimii parhaiten, saattaa hyvinkin pitää paikkansa tietyissä rajoissa. Mutta tuon tapauksen perusteella muutkin ominaisuudet vaikuttavat asiaan. Tuo monimuotoisuus ottaa huomioon lähinnä ihmisten tekniset kyvyt, ei yhteistyökykyä. Eli samanlaiset ihmiset ymmärtävät toisiaan paremmin, jolloin yhteistyö toimii. Erilaisilla ihmisillä taas on vaikeampaa ymmärtää toisia ja toimia yhteen. Todennäköisesti noilla kursseilla osallistujat ovat suhteellisen samanlaisia ihmisiä, jolloin yhteistyö toimii auttavasti joka tapauksessa. Tällöin monimuotoisuus eli laajemmat taidot saavat suuremman merkityksen. Mutta jos monimuotoisuus on suurempaa, alkaa ongelma olemaan ihmisten yhteistyössä ja toisten ymmärtämisessä.

Joten millainen työtiimi sitten toimii parhaiten? yksiselitteistä vastausta ei ole, vaan kyseessä on monen tekijän summa (tai tulo), mukaanlukien ryhmän taidot ja toisaalta ryhmän yhteistyökyky. Homogeeninen tiimi saattaa suoriutua rutiinitehtävistä hyvin, kun taas luovissa ongelmanratkaisutehtävissä heterogeenisyys on voimavara, edellyttäen että ryhmän yhteistyö toimii.


Mutta onko työskentely mukavampaa homogeenisessä ryhmässä kuin heterogeenisessä? Ryhmässä jossa on samankaltaisia ihmisiä, saattaa helpommin saada ymmärrystä ja arvostusta, ja se voi siksi olla palkitsevampaa (tunteiden kannalta).

Andy Warhol ja taiteen kulutusarvo

Aamulla radiotoimittaja sanoi, että japanilaiset suhtautuvat kopioituihin esineisiin ja taiteeseen suopeammin kuin länsimaiset. En tiedä osaavatko he nauttia hienoista esineistä ja taiteesta itsessään, kun taas länsimaisilla esineen "aitous" tai tekijä on tärkeää arvostuksen kannalta. En tiedä kuinka paljon tuo toimittajan kommentti pitää paikkansa, mutta se toi taas mieleeni Andy Warholin taiteen.

Kävin nimittäin Andy Warhol -näyttelyssä jokin aika sitten. Warholhan on tunnettu monista pop-taiteen töistään, kuten Marilyn Monroen kasvokuvista, ja hänen töistään on maksettu suuria summia. Näyttelyssä oli kuitenkin paljon hyvin yksinkertaisia töitä, kuten valokuva-automaatilla otettuja neljän kuvan liuskoja, ja toisaalta osan painetuista töistä oli tehnyt avustaja Warholin ohjeiden mukaan. En ollut ainoa, jolle tuli mieleen että kuka tahansa osaisi tehdä tuollaista.

Näyttelyn oppaan mukaan se kuitenkin oli yksi Warholin tavoite, eli laskea taide jalustaltaan ja osoittaa että taidetta voi tehdä kuka tahansa, eikä se vaadi pikkutarkkoja tekniikoita. Eli ilmeisesti taiteen pitäisi olla vain sellaista jonka katselemisesta nauttii. Eli ehkä samaa ajatusta mitä alun radiotoimittajan kommentti japanilaisista, eli sillä kuka taiteen on tehnyt ei ole väliä jos siitä pitää ja se aiheuttaa mukavia tunteita.

Toki Warhol on tehnyt monia asioita ensimmäisenä ja ollut uraauurtaja, joten tarkoituksenani ei ole vähätellä hänen töitään. Enkä myöskään kritisoi Warholia siitä, että rikastui töillään, vaikka tavallisen ihmisen samanlainen työ olisi lähes arvoton (kaupallisesti). Sillä ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa. Ehkä Warhol naureskeli partaansa, kun yritti arkipäiväistää taidetta mutta silti ihmiset maksoivat teoksista eliittitaiteen hintoja.

Taiteilijoiden tavoite on usein herättää tunteita tai mielikuvia teoksillaan. Idealistisesti hyvä taide on sellaista, joka herättää katselijassaan jotain, inspiroi tai herättää jonkun tunteen. Varmasti tämä tavoite oli myös Warholin töiden taustalla. Jos tämä olisi taiteen ainoa arvo eli sen "kulutusarvo", niin samanlainen työ tuntemattoman tekijänä pitäisi olla samanarvoinen kuin Warholin tekemänä. Näin ei kuitenkaan ole, joten miksi teosten tekijä tai aitous on niin tärkeää? Mitä muita tunteita taideteokset herättävät?

Voiko kalliin taiteen hankkimisessa olla myös samaa tunnetta kuin missä tahansa shoppailussa, oli se sitten vaatteiden, autovarusteiden, elektroniikan, harrastevälineiden tai minkä tahansa esineiden ostamisessa? On mukavaa ostaa uusia hienoja asioita, ja saada sitäkautta miellyttäviä tunteita. Voisiko se myös toimia omanarvontunnon parantajana? Eli kun ihminen on hankkinut jonkun tavaran, oli se kallista taidetta, rihkamaa tai hieno älykännykkä, niin hän tuntee itsensä paremmaksi kuin muut jolla sitä ei ole. Usein nimittäin vanva ihmisen motivoija on hierarkkisuus eli tarve tuntea itsensä paremmaksi kuin muut. Jotenkin alkaa tuntua, että tuo tarve on yksi ihmisen päätunteista.

Tärkeys on mielipide jota vahvuus ohjaa

Kun näet mitä ihminen pitää tärkeänä, tiedät missä hän on hyvä.

Negatiivinen ihminen kai voisi kääntää tuon ylläolevan sanonnan toisinpäin: kun näet mitä ihminen ei pidä tärkeänä, tiedät että hän ei ole hyvä siinä. Helpoin esimerkki tästä lienee lasten ja nuorten koulunkäynti, jos jokin aine ei suju (vaikkapa kielet), niin selityksiä sen hyödyttömyydestä kyllä löytyy. Mutta toisaalta jos sama henkilö on hyvä vaikkapa matematiikassa tai käytännöllisissä aineissa, on asenne siihen ihan toisenlainen. Aikuisilla ihmisilläkin näkee samanlaista käyttäytymistä, mutta usein he osaavat peittää sen paremmin, tai sitten aikuisille tulee harvemmin tilanteita joissa he joutuisivat käyttämään huonosti osaamaansa taitoa.

Kun miettii ihmistä tunneohjautuvana olentona, niin tuo ylläoleva on helppo ymmärtää. Ihminen hakee toiminnassaan onnellisuutta ja mielihyvää eli hyviä tunteita, ja käyttää usein järkeään vain keksimään tekosyitä toiminnalleen. Ja koska nykykulttuurissa tunteiden näyttäminen on tabu, niin ihmiset siis perustelevat toimintaansa järkiperäisin syin, ja asian "tärkeys" antaa vaikutelman ajattelusta.

Ensimmäinen mietinnän aihe tuossa on, että onko "tärkeys" tai "prioriteetti" sitten jonkinlainen absoluuttinen fakta tai totuus? Vai ovatko ne vain eri näkökulmien arvottamista? Mutta tässä ollaan niin lähellä ketjupäätelmää, joten jätetään tämä vain lukijalle pohditavaksi, toisena näkökulmana aiheeseen.

Mitä tästä sitten voisi oppia? Taaskaan on turhaa opettaa ja muuttaa toisia ihmisiä, sillä oppia ei voi toisiin ihmisiin kaataa, vaan oppi täytyy imeä itse. Joten mitä minä voisin tuosta oppia, jotta kehittyisin ihmisenä? Itselleni ehkä tärkein vastaus on, että vaikka pidän joitain näkökulmia tärkeinä, niin silti pitäisi yrittää ymmärtää toisten näkökulmia. Mutta onko alun sanonnan perusteella tuosta opista siis pääteltävissä, että olen jo hyvä tuossa asiassa? Eli päädyn itse eräänlaiseen kehäpäätelmään?

Sopeudu sietämisen vaikeuteen

Sopeutuminen on vaikeampaa kuin sopeuttaminen

Evoluution sanotaan olevan "survival of the fittest" eli sopeutuvimpien selviämistä. Tämä on johtanut ihmislajin menestykseen, koska ihminen on parhaiten pystynyt sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin maapallolla. Ehkäpä tästä johtuen ihmiset kuvittelevat olevansa sopeutuvaisia myös omissa yhteisöissään.

Nykyään puhutaan paljon sopeuttamisesta, eli jotain (muuta) muokataan niin että se soveltuu uusiin olosuhteisiin. Usein tällä tarkoitetaan työelämässä organisaation muuttamista ohjatusti, itse asiassa sitä käytetään usein peiteilmaisuna henkilöstön vähentämisille. Eli tuo on sinänsä hyvin käytettyä sanataidetta, jossa ikävä asia esitetään positiivistä mielikuvaa käyttäen. Ja toki muuttuvassa maailmassa organisaatioit tosiaankin joutuvat sopeutumaan uusiin olosuhteisiin.

Mutta asiaan. En nyt selitä asiaani esimerkin kautta, vaan väitän suoraan että vaikka ihminen on hyvä sopeutumaan ulkoisiin olosuhteisiin, niin sisäisesti tai yhteisöissä ihminen sopeutuu huonosti, varsinkin toisiin ihmisiin. (Lue tuo uudestaan ja mieti mitä se tarkoittaa.)

Pystyitkö sopeutumaan tuohon ajatukseen, vai oliko ensireaktiosi torjua se? Keksitkö ensin vastaesimerkkejä (itsestäsi), jossa olet sopeutunut toisiin ihmisiin (ehkä paremmin kuin he sinuun)? Vai vertailitko ihmisen sopeutumista eläinten sopeutumiseen, joka monissa tapauksissa on paljon huonompi? Vai muutitko ajatusta oikeammaksi, eli sopeutit sitä sopimaan omaan ajatusmaailmaasi?

Jos tuo ajatus ei istunut omaan maailmankuvaasi, niin todennäköisesti et sopeutunut siihen. Jos taas olet ajatellut asiaa noin jo aiemmin, sopeuduit tuohonkin esitystapaan helposti. Uuden oppiminen on raskasta, koska se vaatii aivotyötä, joka vaatii energiaa. Eli sopeutuminen on oppimista eli raskasta, kun taas sopeuttaminen on aivojen kannalta kevyempää, koska voi muokata ulkopuolista maailmaa. Joten vaikka ihminen on hyvä sopeutumaan ulkoisiin olosuhteisiin (tai oikeammin sopeuttamaan niitä), niin todellinen sisäinen sopeutuminen on ihmisellekin hyvin vaikeaa.

Eli mitä tästä ajatuksesta voisi taaskin oppia? Samaa vanhaa kaavaa, itseään on helpompi muuttaa kuin toisiaan. Eli osaatko sopeutua siihen, että muut eivät uusissa tilanteissa kovin helposti sopeudu sinuun tai ajatuksiisi?

Tunteet ovat tabu

Oletko viimeaikoina nähnyt uutisia kahvin hyvistä ominaisuuksia, suklaan tai punaviinin parantavista ominaisuuksista tai karppausruokavalion eduista? Tai kuullut ihmisten perustelevan miksi tarvitsevat jotain uutta hienoa kapistusta tai muodikasta vaatetta? Perusteet kuulostavat usein hyvin vakuuttavilta, ja usein niihin haluaa itsekin uskoa. Mutta oletko nähnyt yhtä mielenkiintoisia uutisia muista terveellisistä mutta vähemmän maukkaista ruuista kuten vaikka kaalista, perinteisistä kasviksista tai kalasta? Voisiko olla, että monet noista perusteluista ovat tavallaan tekosyitä, eli ensin on tehty päätös mitä halutaan, ja sen jälkeen haetaan parhaat päätöstä perustelevat asiat?

Ihmiset tuntuvat kieltävän tai vähättelevän tunteiden merkitystä omassa käyttäytymisessään. Kaikelle toiminnalle pyritään keksimään järkiperäinen syy, jolla toimintaa voidaan perustella, vaikka tosiasiassa tunteet ohjaavat valintoja. Näille perusteilla pidetään yllä omaa kuvaa järkiperäisesti toimivana ihmisenä, ja vähätellään tunteiden vaikutusta. (Joo, tätä aihetta olen käsitellyt jo monessa aiemmassa kirjoituksessani.)

Toisaalta myös ihmiset tuntuvät häpeävän omia tunteitaan. Jos vaikka jossain tehdään elokuva, jossa jonkun arvostetun henkilön toimet näytetään niin että tavalliset inhimilliset tunteet tulevat esille, aiheuttaa se laajaa kiinnostusta ja keskustelua. Jotkut pahastuvat kun esitettävää henkilöä ei kunnioiteta. Toisaalta muut ovat kiinnostuneita "tirkistelemään", näkemään toinen ihminen luonnollisena ja aitona.

Eli ihmisiä kiinnostaa ohjelmat, joissa näytetään muiden ihmisten tunteita. Selkein esimerkki tästä on tosi-TV-ohjelmat, mutta mikä tahansa ohjelma jossa joku ihminen käyttäytyykin tunteiden ohjaamana eikä järkiperäisesti, saa paljon huomiota. Ehkä katsojille on mukavaa nähdä että toinen onkin "raadollinen" ihminen järkiperäisen julkisivun alla. Vai pitäisikö painottaa edellistä lausetta toisin: "toinenkin on"? En nyt ota julkisia esimerkkejä tästä, tunteellisista syistä.

Joka tapauksessa tuntuu, että ihmiset sisällään tiedostavat oman tunteellisuutensa, mutta haluavat esittää "järkevää" julkisivua, jossa tunteiden vaikutus kielletään. Suoraan asiasta ei kuitenkaan puhuta, mutta kun asia paljastuu muiden kohdalla, niin siitä ollaan usein jopa vahingoniloisia. Silti kuitenkaan asiasta ei puhuta tai tunnusteta, ehkä pelosta että oma julkisivu pettäisi. Eli tunteiden vaikutus on tavallaan tabu.

Toki ihmiset puhuvat joistakin tunteista, kuten rakkaudesta, onnesta tai surusta. Mutta näistäkin varotaan kuitenkin puhumasta tuntemattomille joihin ei luoteta.

Jos ihmiset tunnustaisivat (itselleen ja muille), että tunteet ohjaavat heidän toimintaansa hyvin voimakkaasti, niin mitä se tarkoittaisi? Pessimistit varmaan vetäisivät asian äärimmäisyyteen väittäen, että sen jälkeen ihmiset toimisivat täysin holtittomasti ja lyhytjänteisesti, ja syyttäisivät vain omia tunteitaan teoistaan, ikäänkuin eivät itse olisi niistä vastuussa. Mutta tällainen äärimmäisyyteen vetäminen on sekin inhimillistä. Itse uskon, että pidemmällä aikavälillä ihmisten ymmärrys itsestään ja muista kasvaisi, mikä helpottaisi ihmisten välistä yhteiseloa. Nyt menee niin paksuksi siirapiksi, että on paras lopettaa tämä juttu tähän.

Kaikki ovat älykkäämpiä kuin muut

Kaikki ihmiset kuvittelevat olevansa älykkäämpiä kuin muut, mutta viisaat osaavat pitää sen piilossa.

Minä kirjoitan tätä blogia, joten en osaa pitää sitä piilossa. Toisaalta en ole tähän mennessä kertaakaan mainostanut tai linkannut tätä kenellekään, joten ehkä kuitenkin yritän.

Olennaisempi kysymys itselleni on kuitenkin, miten osaisi suhtautua läheisiin, jotka kuvittelevat olevansa parempia (kuin minä)? Vai onko olennaisempi kysymys kuitenkin, miten pitäisi suhtautua itseeni, joka haluaa tuntea olevansa parempi kuin muut? Voinko hyväksymällä tuon tunteen itsessäni oppia hyväksymään sen myös muissa?

Virheistä täytyy oppia, mutta ei niitä oppimisella vältä

Jos et koskaan tee virheitä, et anna kaikkeasi.

Monissa työyhteisöissä pyritään parantamaan laatua "oppimalla virheistä", eli parantamaan toimintatapoja virheiden jälkeen. Kuitenkin usein yhteisöt tekevät virheitä uudestaan, jos ei nyt aivan samoja, niin kuitenkin samantyylisissä tilanteissa. Nämä toistuvat virheet aiheuttavat usein pettymystä tai jopa syyttelyä, ikäänkuin virheistä ei oltaisi opittu kun niitä toistuu. Usein tälaiset toistuvat virheet tapahtuvat toissijaisissa toiminnoissa, jotka lähentelevät rutiinitasoa, mutta voivat silti aiheuttaa suuriakin ongelmia.

Oletko koskaan pudottanut leipää lattialle? Tai unohtanut avaimet kotiin ja jäänyt lukkojen taakse? Tai joitain muita pieniä ikäviä tapahtumia? Olet varmaan lapsena tehnyt näitä virheitä, joten varmasti sinulla olisi ollut aikaa oppia aiemmista virheistäsi. Jos et ole tehnyt tällaisia virheitä uudestaan, sinulla on joko valikoiva muisti, tai sitten olet osannut kehittää toimivan rutiinin asian hoitamiseen. Itse en ole tainnut unohtaa avainta sitten nuoruuden, koska olen lähes vainoharhainen sen suhteen että painan oven lukkoon kädellä jossa pidän avainta. Tähän mennessä tapa on toiminut, mutta se ei ole auttanut leipien pysymisessä pöydällä. Toisaalta tapani sulkea ovi tarkoittaa että toinen käsi on varattu, jolloin en pysty esimerkiksi kantamaan molemmilla käsillä isoja kasseja ulosmennessäni, eli en toimi tehokkaimmalla tavalla.

Joko pääsit kärryille ajatuksestani? Erehtyminen on inhimillistä, kuten sanotaan. Ja varsinkin mitä enemmän tehdään uusia asioita, jotka vievät mielenkiinnon rutiinien suorittamisesta, sitä enemmän virheitä tehdään myös niissä tutuissa rutiiniasioissa. Esimerkiksi jos alkaisin tekemään jotain erikoista aina mennessäni ovesta ulos, esimerkiksi sanomaan jonkun hienon ajatuksen, niin todennäköisesti aivoni työskentelisivät sen parissa, jolloin todennäköisyys avaimen unohtamiselle kasvaisi.

Mutta mitä sitten? Jos erehtyminen on aina joskus väistämätöntä, niin mitä se tarkoittaa? Sitäkö, että tästä eteenpäin voi aina toimia täysin huolettomasti, kun niitä virheitä kuitenkin tulee? Omasta mielestäni virheistä ei kannata stressata, mutta toki niistä kannattaa oppia. Mutta tärkein oppi ei ehkä ole miten //välttää// virheitä, vaan miten //selvitä// niiden aiheuttamista hankaluuksista. Eli jos kuitenkin unohdan avaimet, niin tiedän mistä vara-avaimen saa.

Paremmuuden taustalla ihmisyyden peruspiirre

Ihmisen älykkyys kirkastuu etsiessään keinoja nähdä itsensä muita parempana.

Talouskehitys, menestys, kunnianhimo, kilpailuhenkisyys, kuppikuntaisuus, rasismi. Monta termiä, positiivisia ja negatiivisia, mutta onko niillä mitään yhteistä?

Eräs filosofian luennoitsija sanoi, että hierarkkisuus voisi olla ihmisen erityispiirre. Hierakkisuudella tarkoitettiin ihmisen taipumusta luokitella asiat ja toiset ihmiset parempiin ja huonompiin. Ja kun ihminen luokittelee toisia eriarvoisiin ryhmiin, niin tavallisesti aina ihminen lukee itsensä siihen parempaan ryhmään.

Toki ihminen älykäänä eläimenä osaa kontrolloida käyttäytymistään ja esittää tilanteeseen sopivaa roolia, mutta pohjimmiltaan tuo parempana olemisen tunne on kuitenkin ihmisessä hyvin voimakas. Ihmiset käsittelevät tätä tunnetta eri tavalla. Osalla se herättää kilpailuhenkisyyttä ja toimintaa. Osa näkee (tai haluaa nähdä) maailman sellaisessa valossa jossa on itse parempi kuin muut, eli he muokkaavat omaansa tai maailman kuvaa. Pieni osa ei petä itseään vaan masentuu.

Kun tuo parempana olemisen halu kanavoituu positiiviseksi tekemiseksi, seuraa siitä kehitystä. Ihminen on valloittanut maapallon ja on teknisesti ja kulttuurillisesti paljon edellä muita eläinlajeja. Ihminen on parantanut omaa elintasoaan hurjasti verrattuna esihistorialliseen aikaan. Mutta miten tuon kehityksen voisi selittää? Miksi ihminen kehittää asioita "parempaan" suuntaan jatkuvasti ja uskomattomalla tarmolla, vaikka perustarpeet olisivat kunnossa?

Tuo perustarpeet-sana tuossa on hyvä aasinsilta Maslow'n tarvehierarkiaan. Tosin mielestäni Maslow'n teoria on yksinkertaistava, joten ennemmin suosittelisin muita tarveteorioita. Kuitenkin asiani kannalta tuo parempana olemisen tarve osuu Maslow'n luokkaan 4. eli arvostuksen tarpeet, eli näkemällä muut ihmiset hierarkkisena voi tuntea arvostusta. Toisaalta myös ylin luokka 5. eli itsensa toteuttamisen tarve voi kummuta samasta lähteestä, eli tekemällä jotain erityistä, parempaa kuin muut, voi tuntea toteuttavansa itseään.

Vaikka tuossa tarvehierarkiassa asiat nähdään positiivisessa ellei jopa romanttisessa valossa, niin yhtä lailla tarpeet voivat kanavoitua toisenlaisten tunteiden ja toimintojen kautta. Jos ihmisellä on tarve olla parempi kuin muut, niin havainnot joissa näin ei ole saattavat aiheuttaa ikäviä tunteita, kuten esimerkiksi kateutta. Toisaalta myös halu nähdä muut ryhmät huonompina voi johtaa rasistiseen ajatteluun ja kielteisen asenteen vahvistamiseen.

Joten jos nyt palataan alun positiivisiin ja negatiivisiin termeihin, niin ehkäpä voisi sanoa niiden kasvavan samasta juuresta. Eli tarve niihin voisi olla sama, mutta niiden ilmenemistapa suhteessa muihin ihmisiin tekee niistä joko positiivisia tai negatiivisia. Ehkä vahvan omanarvontunnon omaavat ihmiset toimivat paremmin tavalla joka mielletään positiivisena, kun taas heikomman itsekuvan omaavat vertaavat itseään selkeämmin muihin aiheuttaen negatiivisiä tunteita. Vähän kuin Maslow'n tarvehierarkian tasot 4 ja 5, toistä pidetään normaalina ja toista ylevänä. Joten voisiko nuo kaksi tasoa yhdistää, ja todeta että niiden erot johtuvat muista seikoista? Eli voisiko hierarkkisuudella selittää kaiken tämän?

Ja kun aiemmin syytin Maslow'ta yksinkertaistamisesta, niin tasapuolisuuden vuoksi on nyt syytettävä myös itseäni samasta asiasta, jos yritän yhdellä hierarkkisuuden teorialla selittää monimutkaista ihmisten käyttäytymistä. Joten ammutaan hahmottelemani teoria alas, ja sen sijaan pitäisikin ehkä miettiä mitä tällä voisi oppia omasta itsestään?

Onko tämän ajatuksen opetus se, että ihmisen perusluonteeseen kuuluu itsensä vertaaminen muihin? Ja riippuen muista asioista tuo vertaaminen voi johtaa erilaisiin asioihin? Eli taaskin voitaisiin palata paljon mainostamaani tunneälyyn, eli tunnistamalla omat tunteensa osaa käsitellä niitä paremmin. Eli hyväksymällä että jokaisen ihmisen tarvitsee tuntea olevansa hyvä, voi kenties hyväksyä tuon tarpeen paremmin ja täyttää sen tavoilla jotka eivät ole negatiivisia muiden ihmisten kannalta.

Olipas pitkä ajatuksen kiertopolku, mutta päädyttiin kuitenkin vanhaan ja tuttuun asiaan. Niinhän se yleensä ihmisiä koskevissa asioissa käy, samat asiat on keksitty jo antiikin aikana, mutta silti kaikkien täytyy keksiä ne itse omilla tavoillaan.

Descartesin virhe

Luin juuri Antonio Damasion kirjan Descartesin virhe, alaotsikolla Emootio, Järki ja ihmisen aivot. Se antaa uutta (noh, vuodelta 1994) tietoa ihmisen aivojen ja järjen toiminnasta, erityisesti kuinka aivot käsittelevät asioita neurotieteiden näkökulmasta. Oma kiinnostukseni on kohdistunut ehkä enemmän asian psykologiseen puoleen, mutta oli mukava saada tietoa toisestakin näkökulmasta.

Ehkä tiivistetysti kirjan voisi tiivistää takakannen sanoin: Damasio väittää, että rationaaliset päätökset eivät perustu yksinomaan logiikkaan, vaan niissä tarvitaan myös emootiota ja tunteita. Jos jäi vaivaamaan, että mikä se Descartesin virhe sitten oli, niin lue kirja. Suosittelen. 

Olen monessa aiemmassa kirjoituksessa liipannut tuota aihetta, yrittäen tuoda esiin tunteiden vaikutusta ihmisen toimintaan. Siksi oli mukava lukea aiheesta jonkun muunkin ajatuksia, varsinkin kun niillä oli vahva tieteellinen perusta. Eli yhdyn mielelläni kirjailijan ajatukseen, että nykymaailmassa järjen ja logiikan osuutta yliarvioidaan tunteiden kustannuksella, ja tämä epä-tunneälykäs asenne haittaa ihmisten ymmärtämistä. Paljon tarkempi kuva ihmisten omasta käyttäytymisestä saataisiin, kun tunnustettaisiin tunteiden osuus.

Sanontoja maailman monimutkaisuudesta

Poikkeus ei vahvista sääntöä, mutta esimerkki kylvää säännön idun.

Onko kukaan koskaan selittänyt sinulle uutta asiaa teoreettisesti? Yksinkertainen esimerkki matematiikasta, kuvittele selittäväsi lapselle "laskemalla lukujen summa ja jakamalla se lukujen määrällä saadaan keskiarvo". Jos lapsella ei ole ennaltaan käsitystä keskiarvosta, niin tuota sääntöä on vaikea sisäistää eikä lause kerro mitään. Mutta kun otetaan esimerkki, luvut 4 ja 5, niin niiden keskiarvo on (4+5)/2  eli 9 jaettuna 2:lla eli 4 ja puoli. Kun ihminen saa näin havainnollisen kuvan asiasta, niin sen jälkeen tuon säännönkin tajuaa ja muistaa.

Sama pätee myös aikuisten asioissa. Asia on helpompi tajuta, jos siitä pystyy muodostamaan kuvan mieleensä, ja kuvan muodostaminen on helpompaa konkreettisilla ja tutuilla asioilla. Usein tämä johtaa myös siihen, että "säännöt" joita ihminen luo mieleensä, ovat paljon yksinkertaisempia kuin todellisuus.

Sama asia ilmenee myös esimerkiksi nettikeskusteluissa, varsinkin asioissa joissa muodostetaan stereotypioita monimutkaisista asioista. Ja varsinkin ihminen on monimutkainen. Joten kun vaikka joku esittää esimerkin, jossa johonkin ihmisryhmään kuuluva on tehnyt jotain, niin monille on luontaista muodostaa tästä esimerkistä sääntö, että kaikki tähän ihmisryhmään kuuluvat tekevät noin. Ja tämä taipumus on vielä vahvempi, jos kyseessä on asia johon halutaan uskoa, sillä tällöin vastaesimerkit jäävät poikkeuksina huomioimatta.

Yhdellä virkkeellä ei pysty esittämään mitään asiaa täydellisesti. Ei edes tällä.

En tiedä johtuuko ihmisen tavasta ajatella tai hahmottaa maailmaa, mutta tuntuu olevan kovin yleistä tarve määrittää asiat yksinkertaisesti. Asiat halutaan sanoa lyhyesti ja kaikenkattavasti, ja pitää näitä sanottuja asioita sääntöinä. Pahimmillaan sen tarkoittaa asioiden yksinkertaistamista stereotypioiksi, jotta ne voisi käsittää. Mutta koska maailman asiat ovat monimutkaisia, ei niitä kattavasti pysty esittämään lyhyesti, vaan siihen tarvitaan useampia lauseita. Samalla niistä kai katoaa hohdokkuus ja mielenkiinto.