Olenko järki- vai tunneihminen?

Vastaus: 42.

Otsikon "Oletko järki- vai tunneihminen" kysymykseen törmää usein esimerkiksi treffipalstoilla, joissa halutaan tutustua toiseen ihmiseen tarkemmin. Minulle on hankalaa vastata tuohon kysymykseen, koska toisaalta haluan ymmärtää omat tunteeni ja toimia rationaalisesti, ja toisaalta uskon myös että omia tunteita kuuntelemalla oma elämä on tasapainoisempaa. Ja tunneälystä olen valmis pitämään jopa intohimoisen puheen. Eli itse en järkiperäisesti luokittele itseäni kumpaankaan ääripäähän. Siksi vastaukseni on järkiperäiseltä vaikuttava tunteella arvottu numeroarvo 42 (jonka voi ymmärtää viittaavan erääseen kysymykseen).

Usein otsikon kysymystä kysyttäessä on kysyjällä melko mustavalkoinen käsitys ihmisistä, eli että he voidaan luokitella noihin ääripäihin. Ja usein myös käsitys siitä, kumpi on parempi (tietenkin se jollainen kysyjä itse on). Eli jos kysyjä pitää itseään tunneihmisenä, niin järki-ihmiset ovat tylsiä, tunteettomia ja epäystävällisiä, jotka eivät osaa huomioida toista ihmistä. Tai järki-ihminen pitää tunneihmisiä epävakaina ja ailahtelevina, joiden kanssa on vaikea elää koska toinen voi käyttäytyä koska vain miten vain, huomioimatta toista ihmistä.

Jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani, tiedät varmaan ajatukseni että ihminen (lajina) on tunteiden ohjaama eläin. Eli sen mielipiteen mukaan mustavalkoisen kuvan "järki-ihmisiä", jotka toimisivat vain järjen perusteella, ei ole olemassa. Edes psykopaatit eivät ole tunteettomia (toki heiltä voi puuttua empatia). Uskon että jos ihminen olisi täysin tunteeton, hänellä ei ehkä olisi motivaatiota nousta aamulla edes sängystä, saati elää normaalia elämää tai kommunikoida muiden kanssa.

Samoin pelkkiä tunneihmisiä ei varmastikaan ole. Pelkästään tunteiden ja vaistojen varassa elävä ihminen tuskin olisi kouluja käynyt, saati että osaisi lukea tai edes puhua. Joten mustavalkoista kysymyksenasettelua ei voi ottaa vakavasti, se on ehkä vain huonosti aseteltu. Siinä täydytään tarkoittaa että onko ihminen enemmän tunne- vai järki-ihminen, eli toimiiko enemmän tunteen vai järjen perusteella.

Mutta tuokin kysymys olisi hankala. Joissain asioissa olen varmasti hyvinkin järki-ihminen, kun taas joissakin asioissa hyvinkin tunteellinen. Joten miten ihmeessa voisin sanoa kumpaa olen enemmän, varsinkin kun kysyjä ja vastaaja voivat todennäköisesti ymmärtää vastauksen eri tavalla (tässä lähestytään kai Wittgensteinin kielipelejä). Eli jos sanon olevani jompikumpi, jostain tietystä näkökulmasta katsoen, niin vastaanottaja voi ymmärtää sen täysin eri tavalla, niin että saa aivan väärän käsityksen.

Siksi tuollaisiin yksinkertaistaviin kysymyksiin on hyvin vaikea vastata yksinkertaisesti, ja siksi se on huono kysymys. Varsinkin kun yksinkertaisen kysymyksen ulkomuodon takana on hyvin monimutkainen käsitys siitä mitä kumpikin vastaus (ääripää) merkitsee. Sekä arvottaminen, jonka mukaan toinen on parempi kuin toinen. Saatat pitää ylläolevaa vastausta järki-ihmisen takertumisena yksityiskohtiin, varsinkin jos arvotat tunneihmisiä paremmiksi. Tai saatat pitää koko vuodatusta turhuutena, jos arvotat järki-ihmisiä paremmiksi.

Joten mikähän oli tarkoituksenani kun aloitin tätä kirjoittamaan? Ehkä yhdistin siinä vai vanhat suosikkiteemani, eli ihmisen tunnepohjaisen käyttäytymisen ja mustavalkoisen luokittelun harhaanjohtavuuden.

PS. Tein muuten netissä järki- vai tunneihminen-testin, ja sen mukaan olen "tunteellinen järki-ihminen". Noh, tuon voinen hyväksyä, vaikka mielestäni oikeammin se olisi toisinpäin (kuten kaikilla ihmisillä).

Mihin tarvitaan määritelmä alkoholin käytölle?

Jos kirjoitat Googlen hakuun jonkin alkoholin käyttämiseen liittyvän saman, kuten alkoholismi, humalahakuinen tai alkoholiriippuvuus, niin Google ehdottaa noihin kaikkiin jatkoksi sanaa "määritelmä". Eli käytännössä suuri osa ihmisistä hakee tietoa onko oma tai läheisen juominen laskettavissa sellaiseksi joka osuu noihin ikäviin sanoihin.

Ja kun katsoo hakutuloksia, niin monella keskustelupalstalla kysytään noita määritelmiä, ja ihmiset ovat linkanneet tai kopioineet sinne samoja THL:n tai terveyskirjaston määritelmiä, jossa on suuntaa-antavia annosmääriä. Varmaankin monet ovat etsineet kunnes ovat löytäneet itselleen sopivan määritelmän, eli "kun join vain 4 annosta enkä 5, niin ei ongelmaa". Sillä olisi ikävä saada itselleen tuollainen leima. Tai ehkä läheinen ajattelee toisinpäin, "sillä on ongelma, kun se joi silloin 5".

Toisaalta jos lukee noita sivuja tarkemmin, niin noiden raja-arvojen lisäksi siellä on kysymyksiä alkoholin käytön vaikutuksista elämiseen. Ja jos esimerkiksi vastaat kahteen kysymykseen (neljästä) "kyllä", niin on syytä huolestua. Mutta jos onnistut vastaamaan kysymyksiin sopivasti, niin et saa tuota ikävää leimaa.

Eli noista kaikista paistaa läpi asetelma, että alkoholin käyttö on joko-tai, eli joko se on ongelma tai sitten kaikki on hyvin. Raja menee jossain, vähemmän käyttäminen on valkoista ja enemmän käyttäminen on mustaa. Hyvä ja paha. Ja jos saat valkoisen, voit jatkaa kuten ennen. Siksi ihmiset ovat kiinnostuneita tarkoista määritelmistä. Ja kaipa ihmisen on helppoa ymmärtää tuollainen kahtiajaottelu.

Mutta voisiko kuitenkin tämäkin asia olla täynnä erilaisia harmaan sävyjä eikä kahteen äärivaihtoehtoon kärjistetty? Olisiko se ihmisille paljon vaikeampi ymmärtää, että pienellä käytöllä tulee pieni haitta, ja isolla käytöllä iso haitta? Miksei esimerkiksi ole tehty käyttökyselyä, joka antaisi tuloksen vaikka numerona 0-100? Vai haluaisivatko ihmiset kuitenkin tuostakin luvusta tarkan rajan, että jos arvo on vaikka yli 75, niin sitten on ongelma? Eikä haluttaisi ymmärtää että 74 on huono myös.

Onko näissä määritelmien haussa kyse enemmän itsepetoksesta kuin ihmisen taipumuksesta mustavalkoiseen ajatteluun? Vai kuitenkin niiden yhdistelmästä?

Erilaisuuden tunne ensivaikutelmassa

Jos kerron kesken tavallisen puheen, että syön suklaata (yleisesti), niin minun ei oleteta syövän pelkästään suklaata, eli  aamiaiseksi, lounaaksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Eikä suklaansyönti todennäköisesti kerro minusta mitään erityistä. Sen sijaan jos kerron jotain hieman erilaisempaa, esimerkiksi että olen kasvissyöjä, niin usein monet ajattelevat tämän kuvaavan minua laajemmin. Eli että olen nuori vihervasemmistolainen kuplassa elävä nainen tai lähellä sellaista.

Toki tämän on ihmisten yleispiirre, eli kun jostakin tiedetään vain vähän, niin vähät tiedot laajennetaan kuvaamaan kohdetta kokonaisuudessaan. Tämä on sukua luokittelulle, johon ihmisen älykkyys perustuu. Kuitenkin jotkut asiat kuvitellaan merkityksellisemmiksi kuin toiset.

Jos ihminen joka ei itse esimerkiksi ole kasvissyöjä, kuulee toisen sitä harrastavan, niin muodostuu helposti erilaisen ihmisen kuva; "tuo ei kuulu meihin". Tämä erilaisuuden huomioiminen tai me-vastaan-ne -asenne syntyy myös joissakin asioissa helpommin kuin toisissa. Varmasti oudot asiat aiheuttavat sitä. Mutta luulen että mitä tunnepitoisempi asia kuulijalle, sitä helpommin yksittäiseen tietoon suhtaudutaan merkittävänä ja sitä leimallisempi siitä tulee.

Sen sijaan jos toinen kasvissyöjä kuulee toisen tekevän sitä myös, niin seurauksena on enemmänkin jatkokysymyksiä millaista ja mitä toinen tarkemmin syö. Eli neutraalimpaa lisätiedon hakua eikä välitöntä leimaamista ja pahimmillaan hiljaisuutta. Toki oudosta asiasta on vaikea kysyä lisää, mutta juuri tällaisessa tapauksessa lisätietoa tarvittaisiin eniten.

En tiedä onko merkitystä sillä, onko erilaisuuden aiheuttama tunne positiivinen tai negatiivinen. Mutta kuitenkin uskon että jos erilaisuuden tunteeseen liittyy jotain arvoperustaista (hyvä vastaan paha) asetelmaa, niin yksittäistä tietoa käytetään yleistävämmin. Esimerkiksi jos toinen tekee jotain sellaista mille usein annetaan hyvä leima, niin että sitä tekemättömän kuulijan voidaan tulkita olevan huonompi, niin kuulijan omanarvontunnon säilytys eli puolustusreaktio iskee nopeammin kuin tarkentavan jatkokysymyksen tarve.

Tyhjän rinnalla jotain ei ole kaikki.

Mutta sanottakoon että en itse ole kasvissyöjä. Jos niin oletit ja leimasit minut "vihervasemmistolaiseksi naiseksi", niin olet täysin väärässä. Ja sen lisäksi ettet todennäköisesti voi myöntää olevasi väärässä, todennäköisesti myös suhtauduit asiaani ennakkoluuloisesti ja erimielisesti. Eli todennäköisesti tein varomattomalla esimerkilläni hallaa asialleni. Mutta jos näin ei kuitenkaan käynyt, niin ehkä olet avaramielinen ihminen.

Huono itsetunto voi ilmetä vastakkaisilla tavoilla

Yleensä huonon itsetunnon merkkinä pidetään käyttäytymistä, jossa ihminen alistuu tai pitää itseään huonompana kuin muut (alemmuudentuntoa). Sen sijaan jos ihminen pitää itseään muita parempana ja näyttää sen, niin sitä pidetään lähinnä huonona käytöksenä tai itserakkautena. Kuitenkin molemmat ovat merkkejä huonosta itsetuntemuksesta (omanarvontunnosta), ne vain suuntautuvat eri tavoin. Itseään parempana pitävä haluaa jatkuvasti korostaa omaa paremmuuttaan, koska on pohjimmiltaan siitä epävarma (eli omanarvontunto on heikko). Eli käytännössä omaa arvoaa joko kehutaan tai toisten arvoa väheksytään, jotta omassa mielessä saataisiin ylläpidettyä parempaa julkikuvaa.

Muiden ihmisten suhtautuminen näihin heikosta itsetunnosta kärsiviin ihmisiin vaihtelee. Jos ihmisellä huono itsetunto ilmenee alemmuudentuntona, niin sitä pidetään säälittävänä tai jopa lievänä sairautena. Sen sijaan huonosta itsetunnosta johtuvaa ylemmyydentuntoa pidetään ärsyttävänä ja huonon luonteen merkkinä. (Olettaen että se on sinänsä harmitonta eikä varsinaisesti vaikuta toimintaan, eli ei puhuta äärimmäisyyksistä tässä.)

Joskus olen kirjoittanut että kaikki pitävät itseään parempana kuin muut, poislukien masentuneet, ja periaatteessa olen edelleen samaa mieltä. Suurin osa ihmisistä (eli ne tasapainoiset) osaavat kuitenkin antaa oikean arvon muillekin ihmisille, eikä tuo terve sisäinen itsensä arvostaminen näy ulospäin.

Mutta vaikuttaako tuo "terve itsensä arvostaminen" siihen, miten ihmiset suhtautuvat alemmuudentuntoisiin ja ylemmyydentuntoisiin? Eli koska ylemmyydentuntoiset suhtautuvat alentuvasti muihin ihmisiin, niin tämä ärsyttää pahasti tavallisia ihmisiä, koska se "haastaa" heidän oman käsityksensä itsestään. Joten ylemmyydentuntoista ihmistä vastaan täytyy suojautua (ainakin sisäisesti). Sen sijaan alemmuudentuntoinen ihminen ei uhkaa normaalia itsensä hyvänä pitävää ihmistä, joten siihen voidaan suhtautua lempeämmin ja ymmärtävämmin.

Ja mitähän tästä ajatuksesta voisi oppia, eli miten soveltaa tämä ajatus omaan käyttäytymiseen kaikkia heikosta itsetunnosta kärsiviä kohtaan? Myös niitä ärsyttäviä itseään muita parempana pitäviä kohtaan?

Miksi populismi nousee nyt?

Brexit:n ja Trumpin valinnan jälkeen monet ovat pohtineet miksi populismi nousee nyt. Aikaa on sanottu totuuden jälkeiseksi ajaksi tai jopa tyhmyyden ajaksi (Aamulehti 20.11.2016). Joten esitänpä oman kantanikin, ja samalla todennäköisesti liityn tuohon moralisoivaan itseään parempana pitävään porukkaan.

Jo muutama vuosi sitten nimitin aikaa tunteiden vuosisadaksi. Eli maailmassa jossa tiedonvälitys on suorastaan räjähtänyt, ovat ihmiset (varsinkin median) huomanneet että ihmisin pystyy parhaiten vaikuttamaan tunteilla, ei faktoilla tai järjellä. Joten tunteita pakataan täyteen kaikkiin TV-sarjoihin, elokuvista puhumattakaan, sekä myös asiaohjelmien kannanottoja vahvistetaan tunneperäisellä viestinnällä (esimerkkinä vaikka Hannu Karpo ja monet MOT-ohjelmat). Joten kun suuri yleisö saa jatkuvasti tunnepitoista esitystä, niin se oppii siihen ja kaipaa sitä. Siinä ihminen on hyvä mitä hän eniten tekee (harjoittelee).

Joten toki tunteisiin vetoava vaalityö vetoaa ihmisiin paremmin kuin kuiviin faktoihin. Erityisesti nyt, kun tunteita on helppo välittää TV:n ja Internetin videoiden kautta. Sanomalehdissä (joita varsinkin älykköinä itseään pitävät ihmiset pääsääntöisesti lukevat) ei tunteita pysty vastaavalla tavalla välittämään. Tekstimuodossa asiapitoinen sisältö saa etuotteen, mutta tekstin lukeminen on suurempi ponnistelu kuin esimerkiksi TV-ohjelman katsominen. Siten jos luottaa liikaa vain toiseen kanavaan, voi toisen kanavan vaikutus jäädä huomioimatta, puolin ja toisin.

Olen siis sitä mieltä, että ihminen on tunneohjautuva eläin, joka pystyy käyttämään järkeään ongelmanratkaisuun ja erityisesti keksimään järkiperäisiä tekosyitä tunteilla tehdyille päätöksille. Mutta kuitenkaan tunteet yksin eivät tätä populismin suosiota selitä. Ei, vaikka tunteiden alle liitettäisiin ryhmäytymiseen perustuvat me-vastaan-ne -hengennostatukset.

Populismissa asiat esitetään usein yksinkertaistettuina, pahimmillaan mustavalkoisina. (Tästäkin kategorisoimisesta olen aiemmin kirjoittanut.) Aluksi pidin sitä vain mielen laiskuutena, mutta tuo "laiskuus" on niin syvälle rakennettu ihmisen fysiologiaan, että sitä ei pidä käsittää väheksyvänä laiskuutena. Ihmisen aivot eivät kykene käsittelemään ja ymmärtämään maailman monimutkaisuutta, joten aivot luokittelevat asioita ryhmiin, eli muodostavat kuvaa maailmasta jonka ihmisen aivot pystyvät käsittelemään ja ymmärtämään. Ja kun aivot vievät edelleen hyvin suuren osan ihmisen energiasta, niin toki tuota luokittelua eli aivojen työtä pyritään vähentämään (ei tietoisesti). Joten mitä yksinkertaisemman kuvan maailmasta esittää, sen vähemmän aivojen tarvitsee tehdä työtä sen käsittääkseen.

Kun tuo aivojen laiska toimintaperiaate on ollut sama jo vuosituhansia, niin miksi sitten populismi nostaa päätää juuri nyt, tai ehkä taas nyt? Voisiko tähän olla syynä myöskin lisääntynyt tiedonvälitys, ja varsinkin sen nykyinen monikavavaisuus (Internet etunenässä)? Kun kaikki ihmiset saavat paljon tietoa (varsinkin omaa käsitystään tukevaa tietoa), niin ihmiselle tulee helposti käsitys että hän ymmärtää asian ja pystyy analysoimaan sitä. Entisaikaan harvoin ilmestyvien sanomalehtien aikaan suurin osa ihmisistä tiedosti etteivät he tiedä maailman asioista tarpeeksi. Joten hallitseminen jätettiin niille joilla uskottiin olevan parempaa tietoa. Kuka nykyään kehtaisi sanoa noin? Sellaista kummaksuttaisiin ja ihmeteltäisiin että mikset sitten hae tietoa.

Joten kun kaikki ihmiset mielestään tietävät asioista tarpeeksi (osatakseen päättää asioista), niin miksi esimerkiksi asiantuntevuuteen ja faktoihin perustuva vaalityö kantaisi hedelmää? Siltä on potkittu jalat alta, jolloin tunteisiin perustuvalle vaikuttamiselle jää enemmän tilaa.

Mutta mitä sitten voisi tehdä että tunteisiin ja yksinkertaistamiseen perustuvat vaikuttaminen ei olisi niin voimakasta? Helppoja vastauksia ei ole, koska nuo molemmat perustuvat ihmisten aivojen fysiologisiin ominaisuuksiin. Mutta jos keksit tunteisiin vetoavia ja yksinkertaisia vastauksia tähän ongelmaan, niin saat todennäköisesti niille hyvin kannatusta.

Miksi introvertti väsyy vuorovaikutuksessa?

Yleisen määritelmän mukaan introverteillä: jatkuva muiden kanssa vuorovaikuttaminen reaalielämässä pikemminkin vie sitä (energiaa) häneltä kuin ylläpitää sitä. Introvertit tarvitsevat omaa rauhaa ”ladatakseen akkujaan”. (wikipedia)

Mutta miksi sitten introvertit väsyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa? Jos he olisivat sen suhteen välinpitämättömiä, niin tuskin siitä seuraisi väsymystä ja energian vähyyttä. Välinpitämättömiin asioihin ihmiset eivät suhtaudu juuri mitenkään, eli tästä ei voi olla kyse. Ennemminkin tästä voisi päätellä, että sosiaalinen vuorovaikutus on merkityksellistä introverteille.

Toinen väite voisi olla, että introvertit jännittävät sosiaalista kanssakäymistä, ja että väsyminen johtuisi tästä jännityksestä. Toki kaikki ihmiset jännittävät esiintymisiä, ja tuskin kukaan pystyy oikeasti olemaan jännittämättä esimerkiksi pitäessään esitystä isolle yleisölle. Toki jotkut voivat jännittää myös pienemmissä piireissä. (Tämäkin teoria muuten tukisi ajatusta, että sosiaaliset suhteet ovat merkittäviä myös introverteille.) Kuitenkin introvertit kaipaavat yksinoloa ("latautumista") myös ystävien ja jopa perheen kanssa vietetyn ajan jälkeen. Joten en oikein usko että jännitykselläkään voisi väsymistä kunnolla selittää.

Joku varmaan haluaisi ottaa tässä välissä esille erakot, mutta väitän että introverttius on laajempi piirre kuin erakkous. Tai erakkaous on korkeintaan introversion äärimmäinen esiintymismuoto, josta ei voi vetää yleisiä johtopäätöksiä muista introverteista. Ehkä palaan siihen kuitenkin myöhemmin.

Joten mikä siis omasta mielestäni voisi selittää introverttien väsymisen? Voisiko olla, että introvertit seuraavat keskustelua tarkemmin kuin ekstrovertit, eli kuuntelevat ja oppivat mitä toiset sanovat? Oppiminen ja ajattelu on raskasta, koska aivot kuluttavat suhteessa paljon energiaa (yksi lähde: 20% energiasta vaikka ne ovat vain 2% painosta). Joten koska introvertit kuuntelevat ja yrittävät ymmärtää toisia ihmisiä paremmin, niin he myös käyttävät siihen enemmän aivojen kapasiteettia kuin ne, jotka puhuvat (usein itsestään ja itselleen tutuista asioista) helposti.

Joten kun jatkuva muiden kuunteleminen eli oppiminen on väsyttävää, niin introvertti tarvitsee taukoja sulatellakseen kuulemaansa ja palautuakseen.

Joten jos tuo teoria pitää paikkansa, niin voiko jopa sanoa, että introvertit ovat parempia ymmärtämään toisia ihmisiä kuin ekstrovertit? Eli älykkäämpiä, vaikka yleensä juuri puheliaita ihmisiä pidetään älykkäinä (tämä on tarkoituksellinen provokaatio).

Toisten puolesta loukkaantuminen on osoitus ylimielisyydestä

Otsikko asian jo oikeastaan kertoo. Jos joku loukkaantuu toisen henkilön (tai ihmistyhmän) puolesta, niin tällä loukkaantuneella on usein aavistuksen ylimielinen asenne tätä alkuperäistä "loukattua" kohtaan. Ja tämän asenteen voisi joku tulkita myös loukkaukseksi.

Toki ylimielinen asenne voi olla myös suojeleva, hyvää tarkoittava. Mutta usein silti tällaisessa toisen puolesta loukkaantumisessa on kyse siitä, että pitää itseään tämän "loukatun" suojelijana, eli parempana kuin tämä "loukattu". Ikäänkuin "loukattu" ei pystyisi itse puolustautumaan ja siksi tämän "jalon" ihmisen täytyisi loukkaantua toisen puolesta.

Ja toki toisen puolesta loukkaantuminen tarkoittaa, että tällä on sympaattinen asenne "loukattua" kohtaan. Ja toki on tilanteita, jossa esimerkiksi tämä "loukattu" ei ole paikalla eikä voi siten itse puolustautua loukkausta vastaan. En siis halua mitenkään vähätellä loukkaamista, tuomitsen sen täysin. Loukkaamista täytyy toki vastustaa ja osoittaa se loukkaajalle.

Ajatukseni ydin on kuitenkin se, että toisen puolesta loukkaantuminen on usein väärä reaktio vääryyteen. No, loukkaantuminen on tunne, ja sitä itsessään on vaikea torjua. Mutta jos tunteen (eli toisen puolesta loukkaantumisen) päästää valloilleen, niin usein sulkee pois sellaisen rakentavan toiminnan, jolla alkuperäistä loukkaamista voisi parhaiten vastustaa.

Huonoa käytöstä, kaikissa muodoissaan, ei pidä suvaita eikä tehdä.

Ihmisten ymmärtäminen on vaikeaa, erityisesti muiden ihmisten

Miksi joidenkin ihmisten kanssa on vaikea päästä yhteisymmärrykseen? Enkä nyt tarkoita joitain tiettyjä ihmisiä, vaan ylipäätään kaikilla ihmisillä on joitain ihmisiä joiden kanssa tapahtuu usein väärinkäsityksiä.

Uskoisin nuo hankaluudet johtuvan pääsääntöisesti ihmisestä itsestään, siis ei siitä toisesta joka ei ymmärrä tai osaa selittää asiaa. Eli oma käsitys toisesta ihmisestä vaikuttaa miten toisen ihmisen kommunikaatio ja toiminta tulkitaan. Jos pitää toista ihmistä jostain syystä tietynlaisena, niin tällöin on taipumus nähdä tuo ihminen "tietynväristen silmälasien" läpi. Tämä korostuu varsinkin kun tunteet vaikuttavat, eli joihinkin ihmisiin suhtaudutaan tunteellisemmin (positiivisilla tai erityisesti negatiivisilla tunteilla) kuin muihin,

Esimerkkinä tästä voisi ottaa vaikka näyttelijät, jos tuttu koomikkonäyttelijä onkin äkkiä vakavassa roolissa, niin kaiken draaman keskellä katselija kuitenkin odottaa vitsiä tai muuta hauskaa. Ihmiset leimaavat toiset ihmiset helpommin kuin uskovatkaan.

Ja koska kaikki ihmiset pitävät muita itseään tyhmempinä, niin toisen toiminta tai sanomiset ymmärretään yksikertaisemmin kuin toinen ehkä tarkoittaa. Ehkä siksi ironiaa, piilomerkityksiä tai monitulkintaisia ajatuksia on vaikea ymmärtää. Eli "eihän tuon tyypin sanomisia tarvitse miettiä, ne ymmärtää miettimättäkin". Kun nuo kaksi edellistä (eli ihmisten käsitys toisista ihmisistä ja toisten aliarviointi) yhdistetään, niin syntyy varsin helposti tilanteita joissa tietynlaisina pidetyn henkilön toimet käsitetään eri tavalla kun toinen on ne tarkoittanut.

Eli jos ihminen pystyisi kuuntelemaan toisen kertomaa asiaa ilman ennakkokäsityksiä ja tunteiden aiheuttamaa vastaanoton värittymistä, niin toisia voisi olla helpompi ymmärtää. Mutta kun ihminen on mikä on (tunteiden ja vaistojen ohjaama eläin), niin tämä jäänee vain teorian tasolle. Suuri osa kommunikaatiosta on kuitenkin jotain muuta kuin asioiden välittämistä, jopa (tai erityisesti) työelämässä.

Mutta voiko ihminen ymmärtää edes itseään? Uskoisin että sekään ei ole helppoa, juuri tunteiden takia, mutta itsetutkiskelulla ja tunneälyllä omaa toimintaa voi joskus ymmärtää. Mutta työtä se vaatii.

Tunteiden Brexit

Britannian Brexit-äänestys taisi olla viimeaikojen merkittävin tunteilla tehty päätös. Mediassa esiintyneiden haastattelujen perusteella äänestyksellä haluttiin palauttaa päätösvalta omiin käsiin, vastustettiin Angela Merkelin vaikutusvaltaa tai maahanmuuttoa, tai monta muuta syytä joiden yhteyttä EU-eroon voisi miettiä, saati että miten nykyaikaisessa maailma asia vaihtoehtoisesti hoidettaisiin.

Mutta otetaan siis tapaus kuitenkin todisteena, että ihmiset tekevät päätökset tunteilla eikä järkiperusteilla, ja käyttävät järkeä vain löytääkseen tekosyyn jolla perustella päätöstä voi puolustella. Jos näin oikeasti on, niin miten kansanäänestyksissä kampanjat olisi syytä jatkossa hoitaa?

Usein tuntuu, että voimakkain normaalissa vuorovaikutuksessa vaikuttava tunne on omanarvontunteen vahvistaminen. Eli ihmisten täytyy saada tuntea olevansa hyviä, parempi kuin muut. Siksi EU:n idea samanarvoisista ihmisistä ja maista koko Euroopassa ei ole kovin houkutteleva. Myöskään rauhanomainen yhteistyö ja ystävällisyys eivät nostata voimakkaita tunteita. Joten näihin perustuva EU ei sellaisenaan houkuta (ellei sitten saa näistä asioista henkilökohtaista paremmuuden tuntoa, kuten "muiden asiat paremmin tietävät kukkahattutäti-idealistit").

Joten mitä EU:n siis pitäisi tehdä, jotta se vaikuttaisi houkuttelevammalta kansalaisten silmissä? Jos omanarvontunteen vahvistaminen on se voimakkain tunne, niin pitäisikö löytää EU:n ulkopuolelta se tarpeeksi selkeä vastapuoli, jota parempia Eurooppa voisi tuntea olevansa? Mikä se sitten voisi olla? Venäjä, Yhdysvallat, Lähi-idän muslimimaat, Afrikka, Kauko-idän maat? Kaksi noista herättää tällä hetkellä laajemmin voimakkaita tunteita, sellaisia joita voisi käyttää oman yhtenäisyyden vahvistamiseen.

Mutta koska EU:n idea on edistää rauhaa Euroopaan, niin vastakkainasettelu muiden kanssa ei tunnu oikealta tavalta. Tämä johtuu ihmisten kategorisesta eli luokittelevasta ajattelutavasta, jolloin jos EU pyrkiin rauhaan Euroopan maiden välillä, niin sen pitäisi pyrkiä rauhaan myös kaikkien maailman maiden välillä. Tuo on kuitenkin erittäin järkiperäinen ajatus, joten sitä ei haluaisi uhrata Euroopan tunneperäisen yhtenäisyyden ja omanarvontunteen vahvistamiseen.

Mutta onko ihmisillä vaihtoehtoa? Jos tunteet ohjaavat ihmistä, ja omanarvontunto etunenässä, niin mistä löytyisi se vastapuoli, johon vertaamalla eurooppalaiset voisivat tuntea itsensä hyväksi?

Haluaisin ajatella, että koulutus lisäisi ihmisten järkiperäistä ajattelua, niin että voimakkaita tunteita ei tarvittaisi. Kuitenkin ihmisten koulutus on kehittynyt koko ajan, ja voisi uskoa että tällä hetkellä ihmiset Euroopassa ovat koulutetumpia kuin koskaan aiemmin. (Olisi tyhmää väittää että koulutus olisi lisännyt ihmisten tunteiden käyttöä, kun tällaisia nyt kuitenkin tapahtuu.) Joko koulutuksella ei ole riittävää vaikutusta ihmisjoukkojen tunteisiin, tai sitten maailman nykyinen tunteisiin perustuva media (viihde, sosiaalinen media) vaikuttaa enemmän kuin koulutus.

En tiedä mihin tähtäsin kun tätä tekstiä aloitin kirjoittamaan, mutta umpikujalta tämä saattaa tuntua. Varsinkin jos ajattelee ihmisten tapaa luokittelevasti (mustavalkoisesti), eli jos ratkaisu ei ole täydellinen, niin se ei kelpaa. Eli olisiko oikea tapa pyrkiä parantamaan maailmaa kuitenkin tehdä se pieni asia kerrallaan, sen sijaan että etsii yhtä lopullista ratkaisua?

Johtuuko mustavalkoinen ajattelu järjestä vai tunteista?

Tässä viime aikoina on ollut julkisuudessa kaksi esimerkkiä mustavalkoisesta ajattelusta:

• erään puolueen edustaja teki rikosilmoituksen omasta blogikirjoituksestaan, tarkoituksenaan selvittää onko se rasistinen. Kirjoittaja teki ilmoituksen, kun oli saanut paljon julkista kritiikkiä kirjoituksestaan, ilmeisesti tarkoituksena saada "virallinen" lausunto että rikkoiko kirjoitus lakia vai ei.
• eräs pankki oli käyttänyt veroparatiisiyhtiöitä asiakkaidensa asioiden hoitamiseen. Julkisuudessa jotkut (pankin ulkopuoliset) perustelivat toimintaa sillä, että itse veroparatiisiyhtiöiden käyttäminen ei ole laitonta, laitonta on vain jos asiakas ei ilmoita niistä verottajalle.

Näissä molemmissa tapauksissa tuli vaikutelma, että joillekin kaikki mitä ei ole lailla kiellettyä on sallittua. Ja jos asia on laillista, niin kenelläkään ei ole oikeutta kritisoida sitä. Siis joko laillista eli valkoista tai laitonta eli mustaa, muita värejä ei tunnisteta. (Muilla väreillä viittaan tietenkin moraaliin ja lakien perimmäisiin tarkoituksiin.)

Aikaisemmin olen pohtinut, pohjautuuko ihmisen tapa kategorisoida asioita eri luokkiin ihmisen ajattelun ja oppimiskyvyn ominaispiirteistä. Eli oppiakseen ja ymmärtääkseen maailman asioita ihminen antaa niille nimen. Uusia asioita opitaan liiittämällä ne vanhoihin asioihin eli vanhojen nimien alle. Ja mitä vähemmän nimiä, sen helpommin kokonaisuuden voi ymmärtää. Ja äärimmäisen helppoa on ymmärtää mustavalkoisia asioita.

Mutta entäpä jos mustavalkoinen ajattelu perustuukin osin tunteisiin. Kun ihminen on saanut jonkinlaisen käsityksen asiasta ja pystyy nimeämään sen oman käsityksensä mukaan,  niin samalla hän tulee valinneeksi puolensa. Ja heikon itsetunnon takia (joka kaikilla ihmisillä on) omaa valintaansa täytyy puolustaa. Ja jotta olisi helpompi puolustaa omaa tunnettaan, niin vastakkainasettelulla saadaan selkeä vihollinen, joka voidaan erottaa omasta näkökannasta.

Pitänee hieman selventää, muuten en itsekään varmaan myöhemmin ymmärtäisi mitä yritin tuossa yllä sanoa.  Ihminen suhtautuu asioihin ja tehtäviin päätöksiin tunteella, ja järkeä käyteään lähinnä keksimään järkiperäinen tekosyy puolustamaan tunteilla tehtyä päätöstä. (Tämä voi olla kova väite perustelematta, mutta näin uskon kokemuksieni perusteella.) Ja kun järkiperuste tehdään jälkikäteen, niin se täytyy saada näyttämään pitävältä. Tällöin täytyy tulee tarve saada asiat näyttämään selkeiltä ja oikeilta. Ilman tunteita tuota perustelua ei tarvitsisi tehdä, jolloin asian monipuolisuuden voisi hyväksyä.

Hmm, oliko oma ajatteluni tuossa nyt harmaasävyistä vai mustavalkoista? Yritinkö taas tehdä tunteista kuningasta, ja vähätellä järjen toimintaa? Mahdollisesti. Ehkä täytyy kuitenkin taas kerran todeta, että asiat ovat monimutkaisia, ja ihmisen järjellä on vaikea edes ymmärtää ihmistä. Myös itselleni. Eli ei voi sanoa että tunteet olisivat ainoa selittävä seikka, vaan sekä järki että tunteet täytyy ottaa huomioon.

Tikka, puupää ja pelti

Pyöräillessäni aamulla töihin tikka säikäytti päräyttämällä komean päristyksen juuri kun pyöräilin katulampun alta:


Tikkahan tekee tuota houkutellakseen naaraita (ei tehdäkseen reikää katulampun peltiin). Ja mitä kovempi ääni, sitä paremmin tikka uskoo houkuttelevansa naaraita. Ja tokihan katulampun pellistä lähtee isompi ääni kuin puuta nokkimalla. Ääni kuuluu varmasti paljon laajemmalle.

Kun tuosta tuli puhe työpaikan lounaspöydässä, niin monet ihmettelivät tikan toimintaa ja pitivät sitä kai jotenkin naurettavana. Se johti pohtimaan, että voisiko ihmisten toiminta näyttää jonkun mielestä naurettavalta?

Kuitenkin suurin osa ihmisen toiminnasta perustuu vastaavanlaisiin tunteisiin, toki ihmisellä ne ovat paljon monimutkaisempia. Mutta jotkut ostavat isoja autoja tai taloja näyttääkseen paremmuuttaan, jotkut juoksevat ympyrää tai luistelevat kumikiekon perässä ollakseen parempia kuin toiset. Eli eikö ihmisen kunnianhimo tai kilpailunhimo ole pohjimmiltaan samanlaista toimintaa kuin tikan isottelu katulamppua päristelemällä?

Eli eroaako ihminen ja katulamppua nokkivat tikka vain "määrällisesti", ei "laadullisesti"?
Muiden "tikkamaisuuksille" on helppo nauraa, mutta voiko omiaan havainta?