Sanontoja II: periaatteen vanki

Periaatteista ei pidä keskustella, vaan aatteiden perusteista.

Usein kun kaksi mielipidettä törmää eikä yhteisymmärrystä löydy, niin toinen osapuoli saattaa todeta asian olevan periaatekysymyksen. Tuntuu että tuolla sanalla "periaatekysymys" voidaan kieltäytyä kaikesta keskustelemisesta. Kun tuo kortti lyödään pöytään, niin yleensä se tarkoittaa avoimen keskustelun loppua.

Mitä "periaatteet" sitten yleiskielessä tarkoittavat? Sanakirjan mukaan periaate on "toimintaa tai ajattelua ohjaava perusajatus". Sanakirjan tekijä lienee ollut fiksu, eli kun periaate ohjaa ajattelua, niin eikö se tarkoitta että periaate on syntynyt jostain muusta kuin ajattelusta. Voisiko siis sanoa, että periaatteet ovat syntyneet tunteista? Se sopisi hyvin, sillä asioista, joihin ihminen suhtautuu tunneperäisesti, on hyvin vaikea keskustella. Tai voi niista keskustella, mutta se menee hyvin nopeasti väittelyksi.

Periaatteita löytyy useimmiten alueilta, joissa kaivattaisiin järjen käyttöä eikä tunteita, politiikka suurimpana esimerkkinä. Näillä alueilla tarvittaisiin toisten näkökantojen ja mielipiteiden ymmärtämistä, jotta asioita voitaisiin käsitellä tasapuolisesti. Toki järkevät poliitikot näin tekevätkin, mutta pohtiminen ei tunnu olevan nykyään muodissa, kun kaikki haluavat kärjistettyjä mielipiteitä ja vastakkainasettelua. Media jopa kärttää kynnyskysymyksiä, jotta asiat saadaan tuntumaan vetäviltä.

Miten sitten pitäisi keskustella, jos toinen lyö pöytään "periaate"-kortin? Ymmärryksen kannalta olisi hyvä yrittää saada selville mistä tämä periaate juontaa. Mutta jos toinen on jo tässä vaiheessa periaatteen vallassa, niin tuollainen keskustelu on mahdotonta. Oi tunteita, oi tapoja!

Sanontoja

Yritetäänpä hieman lyhyempää ilmaisua, eli typistetään artikkeli sanonnaksi.

Vain ehdottomilla mielipiteillä voi muuttaa maailmaa.

Ja ettei tämä menisi liian lyhyeksi, niin tehdään virhe ja selitetään. Joku voisi esimerkiksi sanoa, että tieteellä voi muuttaa maailmaa eikä mielipiteillä, eli keksimällä fysiikan lain ihmiskunta muuttuisi. Mutta jos tehtäisiin kysely tavallisten ihmisten keskuudessa, että kuka keksi ensimmäisenä maan kiertävän aurinkoa, niin suurin osa vastaisi varmaan Galileo Galilei (1564-1642). Kuitenkin jo Nikolaus Kopernikus (1473-1543) esitti ajatuksen maan kiertämisestä aurinkoa, ja hän oli tietoinen Aristarcus of Samoksen jo 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua esittämästä ideasta. Joten miksi siis Galilei on jäänyt historiaan, eikä ajatuksen oikeat keksijät? Koska Galilei oli ehdoton paavinkin edessä ("se pyörii sittenkin"), kun taas Kopernikus uskalsi julkaista mullistavan ajatuksensa vasta kuolinvuonnaan.

Kaikki ajatukset tulee kyseenalaistaa, mutta omia ajatuksia kyseenalaistamalla oppii eniten. Ja oppiminen on jalompaa kuin opettaminen.

Opettajat varmaan kavahtavat tuota loppua, joten täytyy pehmentää etten vähättele opettamista. Mutta opettaminen itsessään on vain oppimisen tukemista, ja opettaminen ilman oppimista on tuhlausta. Ja sanonnan alun taidan jättää lukijan pohtimisen vastuulle.

Mustavalkoisista harmaasävykuviin, eli asioiden luokittelusta

Ihmisen ajattelun tai älykkyyden pohjana tuntuu olevan kategorisointi, eli asioiden tunnistaminen, ryhmittely ja nimeäminen eli luokittelu. Kulunut esimerkki on tuoli; sellaisia on vaikka minkä muotoisia, nelijalkaisista erimuotoisiin möhkäleisiin puhumattakaan väreistä, mutta kun ihminen tuollaisen näkee, niin tuoliksi sen heti osaa nimetä. Eläimillä lienee myös tällaista toimintaa, kahahdus savannin heinikossa tai pusikossa tarkoittaa vaaraa, joten on syytä paeta. Onkohan sitten ihmisellä suuri "harmaan massan" eli muistin määrä, joka sallii paljon asioiden luokittelua eli älykkyyttä? Kategorisoinnille toinen termi on oppimiskyky, eli ihmisen kyky havainnoida, tulkita ja muistaa useita uusia asioita, sekä niiden välisiä suhteita. Se lienee ollut pohjana ihmisen menestystarinalle eläinten keskuudessa.

Luokittelu vaatii kuitenkin työtä, ja aivotyökin vaatii energiaa. Ja koska ihminen on kuitenkin luonnosta peräisin, niin myös ihmisellä on taipumus säästää energiaa ja tehdä vain tarvittava määrä työtä. Kun tavoite on saavutettu ja selvyys saatu, niin asiaa on turha pohtia enempää tai luokitella tarkemmin. Sanotaankin että ensivaikutelma on tärkeä, koska sitä on vaikeaa muuttaa, eli kerran jostakin saatu mielikuva (luokittelu) pyrkii pysymään voimassa ja sen muuttaminen vaatii paljon työtä. Ja onhan uusien asioiden opetteleminen raskasta, kysy vaikka koululaisilta tai opiskelijoilta.

Samoin on turhaa työtä luokitella asioita liian tarkasti, joten ihminen oppii luokittelemaan asioita vain tarpeen mukaan. Tämä tarkoittaa, että mitä vähemmän erilaisia luokkia, sitä helpompi asioita on käsitellä. Esimerkiksi nälkäinen ihminen etsii syötävää ruokaa, eikä erilaisia aineita joissa on hiilihydraatteja, proteiini ja rasvaa. Myöskin mitä vähemmän luokkia eli erilaisia tunnettavia asioita, sitä nopeammin niitä pystyy varmasti käsittelemään. Joten on eduksi luokitella vain tarvittavalle tasolle.

Kun ihminen rajaa tämän kategorisoinnin äärimmäisyyteen, tulee siitä vastakkainasettelua, eli usein puhutaan mustavalkoisesta ajattelusta (miksi muuten harmaasävyvalokuvia sanotaan mustavalkokuviksi?). Elokuvissa esimerkiksi hyvä vastaan paha -taistelu on usein helppo ja vetävä teema, sillä katselijan ei tarvitse paljoa aivoja vaivata, kunhan vain nauttii valmiiksi pureksituista tunteista. Ikävämpiä esimerkkejä vastakkainasettelusta ovat monet me vastaan muut puheet, joista kumpuaa sovinismia, rasismia tai muita ilmiöitä. Vaikka jokainen ihminen on erilainen (tai jopa laulun arvoinen), silti ihmiset ryhmittelevät ja luokittelevat ihmisiä pintapuolisten tietojen perusteella, joskus varsin epäreilusti.

Vastakkainasettelua ilmenee myös aivan normaalissa jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Helpoiten sen havaitsee netissä, jossa joku sanoo jotain ja siihen vastaavat vetävät sen heti äärimmäisyyteen. Toki tuohon toimintaan liittyy myös muita syitä kuin pelkkä harva luokittelu eli vastakkainasettelu, vaikka asia usein vastakkainasetteluksi menee. Mutta vakavampi esimerkki on mielestäni filosofi Kantin moraalifilosofia tai kategorinen imperatiivi ("Toimi niin, että minkä tahansa teon maksiimi voisi tulla tahdostasi luonnon yleiseksi laiksi"), joka osin perustuu äärimmäisyyteen vientiin, mikä on myös eräänlaista vastakkainasettelua.

Eli taidan päästä ajatuksissani hieman selvemmille vesille; minua häiritsee usein ihmisten toiminnassa /vastakkainasettelu ja äärimmäisyyksiin vienti, jossa asiat nähdään tarpeettoman mustavalkoisina. Eli vaikka luokittelu sisänsä on normaalia toimintaa, niin liian laiska luokittelu aiheuttaa usein ongelmia. Monet asiat kaipaisisivat tarkempaa pohdintaa kuin vain ylimalkaisen luokittelun, mustan ja valkoisen välissä on lähes aina lukemattomia harmaan sävyjä. Mutta jos siis alussa totesin sen johtuvan ihmisen luontaisista ominaisuuksista käsitellä asioita, niin onko sen kritisoiminen taistelua tuulimyllyjä vastaan? Voiko tuollaista ajattelua siis puolustella sillä, että se on ihmisen luonne?

En tiedä olenko optimisti, mutta uskoisin ihmisten kykenevän pohtimaan asioita tarkemmin, mutta se vaatii työtä. Vertauksena ihminen pystyy juoksemaan maratonin, mutta sekin vaatii työtä. Joten onko oikein vaatia kaikkia juoksemaan maraton tai pohtimaan asioiden tarkemmin filosofiselta kannalta? Jos itse haluaisin että asioita pohdittaisiin tarkemmin, niin voinko vaati sitä muilta? Se tekisi maailmasta mielestäni paremman, mutta koska muita on hankalampi muuttaa kuin itseään, niin mikä olisi oppi itselleni tästä asiasta? Enpä vielä osaa sanoa, eli ovatko omat ajatukseni tämän suhteen liian mustavalkoisia?

Välitilinpäätös, tunteet vai järki?

Kun aiempia tekstejäni lukee, voi saada vaikutelman että mielestäni tunteet ovat kaikki kaikessa, eikä järki liity mihinkään ihmisen tekemään. Noin ei tietenkään ole, mutta täytyy myöntää että olen tuonut esille voimakkaasti tunteiden vaikutusta ihmisen toiminnassa. Ehkä motivaationi sille on, että tuntuu kuin suurin osa ihmisistä ei tajuaisi oman käyttäytymisensä perusteita, ja antaisi järjelle liian suuren painoarvon. Siksi olen yrittänyt tuoda tunteiden osuutta esille.

Edelleen silti olen sitä mieltä, että tunteet vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen paljon, varsinkin pohjimmaisena eli motivoivana tekijänä. Usein älykkyyttä käytetään vain keksimään järkiperäisiä tekosyitä omalle toiminnalleen. Eli tunteet motivoivat ja päättävät mitä tehdään, ja järkeä käytetään sen jälkeen, usein hyvinkin menestyksellisesti. Ja tuskin minäkään tätä kirjoittaisin, ellei minulla olisi jokin tunteista kumpuava syy tehdä tätä.

Joten jos ihmisessä tunteet ovat merkittävä tekijä, niin mitä sitten? Onko se syy luopua järjen käyttämisestä? Voinko sillä puolustella huonoja tekojani? Onko järjen käyttöä turha kehittää, kun tunteet kuitenkin ovat vallassa? Mikä on oma agendani tässä?

Itse olen sitä mieltä, että ihmisen tulisi ymmärtää omaa käytöstään. Ja vähättelemällä tunteiden vaikutusta ihminen ei voi tajuta omaa käytöstään, saati kehittyä ihmisyksilönä. Joten järki tulee hyvin voimakkaasti kuvaan; järkeä tarvitaan ymmärtämään omia tunteitaan ja niiden vaikutusta. Eli en pyri vähättelemään ihmisen älykkyyttä, vaan näkemään ihmisen toiminnan kokonaisuutena johon vaikuttaa sekä tunteet että järki. Ja vasta kun näkee kokonaisuuden, voi menestyksellisesti oppia ja kehittyä paremmaksi (ihmisenä).

Järkeen perustuvat tieteenalat, alkaen matematiikasta ja fysiikasta, ovat kehittyneet historian aikana todella pitkän matkan. Niissä on pystytty määrittelemään ja sopimaan käytettävät termit ja yksiköt, joten tiedon välittäminen toisille ihmisille on melko helppoa. Näin tiedettä tekevät ihmiset pystyvät omaksumaan toisten työn ja jatkamaan sitä ja kehittämään sen päälle uutta. "Pehmeämmissä" ihmistieteissä ei olla vielä noin pitkällä, sillä ihminen on sen verran monimutkainen kokonaisuus, että on lähes mahdoton kuvata yksiselitteisiä asioita. Jos löydetään jokin yksittäinen teoria, joka onnistuneesti kuvaa ihmisen toimintaa, niin harvoin se kuitenkaan on kaikkialla pätevä saati kaikenkattava. Vaikka yksi asia kuvattaisiin täsmällisesti, niin silti monet muut asiat vaikuttaisivat ihmisten käyttäytymiseen, joten kokonaiskuvaa on lähes mahdoton muodostaa. Se (ihminen) on aivan liian monimutkainen systeemi, jotta edes sen toiminnan voisi kuvata kattavasti ja yksiselitteisesti. Ihmiset eivät osaa oppia ihmisyyttä toisilta, vaan kaikkien oppia tapahtuu oman kantapäänsä kautta, omiin kokemuksiinsa pohjautuen.

Silti mielestäni näitä teorioita ja ymmärtämystä ihmisen käyttäytymisestä tulee etsiä. Vaikka tavoite on täysin mahdoton saavuttaa, niin ottamalla askeleita sitä kohden päästään kuitenkin parempaan ymmärrykseen ja kuvaan. Ja parempaa ymmärrystä voi käyttää parantamaan ihmisten ongelmia, erityisesti ihmissuhteiden ja ihmisyhteisöjen ongelmia. Jos ihmiset ymmärtäisivät toimintaansa paremmin, niin mielestäni ihmisten maailma toimisi paremmin.

Autoilun tunteista verkkokirjoitteluun, eli road rage:sta netin trolleihin

Aina välillä esiin nousee autoilijoiden kiivaus liikenteessä, eli itsekäs käyttäytyminen ja muiden kuljettajien morkkaaminen. Äärimmillään tämä ilmenee jonkinlaisena "road rage" eli tiehulluutena, jossa ihminen menettää täysin malttinsa. Nuo ovat onneksi harvinaisia, mutta kuitenkin lähes jokainen kuljettaja (tunnusti tai ei) on harmitellut muiden kuljettajien käytöstä, joko muiden hurjastelua tai sitten tientukkona oloa. Ja usein noihin muihin kuljettajiin suhtaudutaan voimakkaalla tunteella, ikäänkuin muut kuljettajat olisivat tahallaan loukanneet toiminnallaan juuri meitä.

Esimerkkejä noista henkilökohtaisesti otetuista tapahtumista tiellä on vaikkapa ohitettavan kiihdyttäminen, perässäroikkuminen ja sen käyttö painostuksena, hidastelu muiden estämiseksi, ja kiilailu eteen. Näitä ei tarvitse edes paljoa miettiä, sillä monet liikennetapahtumat tunnutaan ottavan henkilökohtaisesti ikäänkuin toisen teon motiivi olisi tahtoa pahaa toiselle, tai henkilökohtainen mielenosoitus. Ehkä tuollaisia mielenosoituksiakin on, mutta luulen kuitenkin, että suurin osa noista tapahtumista on väärintulkintoja. Ohitettava todennäköisesti saattaa kiihdyttää kun vasta toisen ohittaessa huomaa vauhtinsa hidastuneen ja ajaneensa hitaampaa kuin oli tarkoitus. Perässäroikkumisella tuskin aina yritetään pakottaa edelläolijaa ajamaan lujempaa, vaan kun takana tuleva kuski haluaisi pitää luonnostaan lujempaa vauhtia, niin sitä väkisin ajautuu lähelle toisen takapuskuria. Hidasteleva kuski saattaa olla epävarma juuri sillä hetkellä, joko ei tiedä mihin pitäisi mennä tai muu liikenne häiritsee, joten varovainen ihminen hidastaa vauhtia. Ohittaja saattaa yliarvioida oman ohitusvauhtinsa ja palata liian nopeasti samalle kaistalle. Eli todennäköisesti se toinen kuski ei edes tajua tekevänsä jotain joka häiritsee toista, vaan keskittyy vain omaan tekemiseensä, toki jättäen ehkä toisen huomioinnin liian vähälle.

Mutta miksi sitten loukatut kuskit ottavat tuollaiset toiminnat henkilökohtaisesti, eli miksi tunteet kuohahtavat liikenteessä herkemmin kuin muussa kanssakäymisessä? Oma teoriani on, että autoissa ihminen ei näe toista ihmistä, vaan vain auton. Ja kun ihminen ei näe toista ihmistä, nin ei saa eleistä, ilmeistä ja muusta non-verbaalisesta viestinnästä vahvempaa tietoa toisen käyttäytymisestä, samaan tyyliin kuin että puhe on vain pieni osa vuorovaikutuksesta. Liikenteessä tapahtuu vuorovaikutusta myös kuljettajien kesken, mutta siinä ei ole edes sanoja saati muita eleitä. Joten toisen tekojen motiivin arvioiminen jää lähes täysin oman mielikuvituksen varaan. Ja jostain syystä ihminen on sen verran itsekeskeinen, että helposti kuvitellaan toisen motiivien liittyvän itseensä, vaikka toinen ei ehkä ole edes huomannut toista. Ja lisäksi jostain syystä ihmiset ovat herkempiä negatiivisille vaikutteille, joten ehkä senkin takia mielummin uskotaan toisen (tuntemattoman) toimivan pahansuopaisesti.

Joten jos tuo teoria pitää paikkansa, niin voisiko asialle tehdä mitään? Yksi vaihtoehto olisi tehdä avoautot pakollisiksi, jolloin ihmiset näkisivät toisensa eivätkä tekisi vääriä tulkintoja toisten teoista. Ehkä samalla hymyileminen ja ystävällisyys liikenteessä lisääntyisi, kun kuljettajat näkisivät toiset ihmiset eikä vain autoja. Mutta toisaalta, kuka haluaisi ajaa avoautolla Suomen ilmastossa? Ehkei idea ole kuitenkaan sen positiivisten vaikutusten arvoinen. :)

Ja jos nyt, tätä netistä lukiessasi, mietit että mikä mahtaa olla tämän tekstin kirjoittajan motiivi, niin ehkä sinulle on käymässä juuri samoin kuin monille liikenteessä. Kun tekstistä saa vähemmän tietoa toisen tunteista verrattuna henkilökohtaiseen kanssakäymiseen, niin ihminen kuvittelee toisen tunteet. Ja kun ihminen on herkempi negatiivisille vaikuitteille, niin on luontevampaa kuvitella toisen motiivit negatiivisiksi omalta kannaltaan, vaikka toisella ei olisi mitään mielessä. Tuosta herkkyydestä negatiivisille asioille sanotaan että ihmiselle pitäisi antaa noin 5 positiivista palautetta yhtä negatiivista palautetta kohden, jotta se tuntuisi vastaanottajalta tasapainoiselta.

Joten eikö tuon saman liikennekäyttäytymisen tulkinnan voi soveltaa vaikkapa netin keskustelupalstoihin. Kun ei tunneta toista eikä nähdä kuin tämän kirjoittama teksti, niin on helppo tulkita toisen käyttäytymistä väärin. Usein keskustelu on hyvin lyhyttä, kukin tuo vain oman kantansa esille noteeraamatta toisen kirjoituksia, joten myös tekstistä jää toisen huomioiminen pois. Ja taas, kun ei saada suoraa kuvaa toisen käyttäytymisestä, niin kuvitellaan se henkilökohtaisesti ja tulkitaan negatiiviseksi.

Joten jos noin on, niin miten nettikeskustelun tasoa voisi parantaa? Jos siihen saisi normaalia suoraa vuorovaikutusta, niin väärinkäsitykset vähenisivät ja toisten tarkoitus ymmärrettäisiin paremmin. Mutta nettikeskustelussa on puolensa verrattuna suoraan keskusteluun, sillä eri puolilla maata ja eri aikaan paikallaolijat voivat keskustella, toisin kuin suorassa keskustelussa. Joskus olen haaveillut toimivasta videokeskustelupalstasta, jonne tekstin sijaan lähetettäisiin videokommentteja. Tällaisen käytettävyys olisi kuitenkin nykytekniikalla vielä melko kömpelö. Joten jääkö ainoaksi mahdollisuudeksi ihmisten opettaminen huomioimaan toisia ja toisten tunteita myös nettikeskustelussa? Suorassa keskustelussa on normaalia nyökkäillä ja myötäillä toisen puhuessa, silloin kun viesti menee perille, ja näyttää epävarmoja eleitä silloin kun ei oikein ymmärrä toista. Tällaisiin toimiin ei vain ole olemassa hyvää käytäntöä, eli miten sellaisia voisi tehdä kirjoitetussa tekstissä.

Joten taas kerran, mitään absoluuttista ratkaisua ei tunnu olevan, vaan kaikki pelkistyy ihmisten käyttäytymiseen ja oppimiseen.

Kritiikki, vastenmielinen sana vastaanottaa

"Haluatko kuulla kritiikkiä?" Tuo kysymys nostaa varmasti meidät kaikki varpaisillemme, valmiina puolustautumaan. Kritiikki mielletään yleensä kielteisiin asioihin, eli positiivista palautetta ei sanota kritiikiksi. Mutta miksi negatiivisen kritiikin vastaanotto on vaikeaa ihmiselle?

Netistä löytyy paljon hyviä ohjeita kritiikin antamiseen, mutta vähemmän sen vastaanottamiseen. Antamisessa yleensä neuvotaan olemaan menemättä henkilökohtaisuuksiin, kritisoimaan mielummin tekemistä eikä tekijää, tai käärimään kritiikki hyvän palautteen sekaan. Lyhyesti sanoen, huomioimaan toisen tunteet. Harvemmin kuitenkaan kritiikin antajaa neuvotaan miettimään omia tunteitaan tai miettimään kritiikin perusteita, jolloin voitaisiin välttää mahdolliset väärinymmärrykset ja ihmisten erilaisista arvoista johtuvat ristiriidat.

Mutta kuitenkin kritiikin antaminen on usein paikallaan, ainakin jotta mahdolliset ristiriidat tulevat esille ja niitä voidaan pohtia. Toki idealistisessa maailmassa ongelmista ja ristiriidoista olisi parempi keskustella tasavertaisesti ja pyrkiä yhdessä ratkomaan ongelmat. Mutta tasavertainen keskusteleminen ei ole helppoa, varsinkin jos toinen haluaa tuoda esiin ongelman joka hänen mielestään johtuu toisesta.

Kritiikin vastaanottamiseen löytyy myös huonoja ohjeita, kuten esimerkiksi: "Ota rakentava kritiikki vastaan rakentavasti. Muistathan, että kyseessä on lahja." Toki tuo naiivi ohje on irroitettu asiayhteydestään, mutta silti ohje ei auta itse ongelmaan, eli juuri miten osata ottaa kritiikki vastaan rakentavasti. Jos ihminen olisi tunteeton kone eikä epämiellyttävät asiat nostaisi epämiellyttäviä tunteita, niin silloin kritiikki olisi helppoa ottaa vastaan rakentavasti. Mutta juuri kritiikin nostattamien epämiellyttävien tunteiden takia kritiikkiä on vaikea ottaa vastaan. Meillä kaikilla on tunteet, jopa psykopaateilla, ja tunteet laukeavat aivoissa monta kertaa nopeammin kuin älyllinen ajattelu (tämä on ilmeisesti luonnossa elinehto). Joten kun joku kritisoi sinua tai jotain tekemääsi johon sinulla on tunneside, astuvat tunteet peliin paljon nopeammin kuin ehdit sanoa "rakentavasti". Ja niin kauan kuin tunteet vellovat mielessäsi, et pysty kunnolla järkiperäiseen toimintaan eli pohtimaan asioita rakentavasti, vaan vaistot ja syvältä kumpuavat toimintamallit yliajavat ajattelun. Joten tässä vaiheessa loogiset ohjeet kritiikin vastaanottamiseen eivät toimi, vaikka kuinka hyvää tarkoittavia ne olisivatkin.

Mutta miksi sitten kritiikki aiheuttaa meillä niin voimakkaan tunnereaktion? Voisiko kyse olla puolustautumisesta, eli ikävät sanat laukaisisivat jonkinlaisen eloonjäämisvietin jotta keho olisi valmis puolustautumaan? En tiedä onko joillain evoluutiobiologeilla houkutusta pohtia näin, eli johtaa kaikki yksinkertaisista perusasioista. Kuitenkin mielestäni tuo tuntuu aika kaukaa haetulta, sillä jos joku tulee antamaan kritiikkiä ystävälliseltä näyttäen ja normaalin äänenpainoin, niin en usko siitä syntyvän vaistoa fyysisestä hyökkäyksestä jota vastaan pitäisi puolustautua. Mutta kuitenkin tuollainenkin arvostelu nostattaa vastareaktion.

Joten ehkä kritiikin vastaanottamisen vaikeus johtuukin jostain "korkeamman" tason ominaisuudesta? Mutta mikä se ihmisen ominaisuus sitten on? Haluaako ihminen pitää minäkuvansa eheänä ja itsetuntonsa korkealla, ja kritiikki loukkaa tätä? Vai johtuuko kritiikin vastaanoton vaikeus tuosta "epätasa-arvosta" eli hierarkkisuudesta, eli kritiikin antaja on tilanteessa ikäänkuin korkeammalla kuin vastaanottaja? Nuo molemmat (minäkuvan säilyttäminen ja hierarkkisuus) ovat vahvoja vaistoja ihmisen käyttäytymisessä, joten en osaa vastata onko niistä vai jostain muusta kyse, kun kritiikki laukaisee voimakkaan tunnereaktion.

Enkä ole oikein löytänyt hyvää lähdettäkään, jossa asiaa olisi tutkittu tästä näkökulmasta, halusta ymmärtää ihmisen käyttäytymistä ja tunnereaktioita. Joten ehkä nyt on vain parasta jättää syiden pohdinta taka-alalle, ja miettiä miten tuota tunnereaktioita pystyisi käsittelemään. Yksi maininnan arvoinen ohje löytyi netistä, eli elokuvamenetelmä. Tuo ohje antaa vinkin kuinka pystyy etääntymään omista tunteistaan miettiessään kritiikkiä.

Keskustelun sietämätön vaikeus, eli miksei filosofia toimii ihmisten kesken?

Aina joskus keskustelut menevät jankkaamiseksi, jossa kumpikin puoli vain toistaa omaa näkökantaansa. Tätä toistensa ohi puhumista tapahtuu niin politiikassa, netin keskustelupalstoilla kuin myös aivan tavallisessa elämässä. Sen sijaan että Hegelin dialektiikan tavoin olisi ensin teesi eli yksi näkökulma asiaan, sitten antiteesi eli vastakkainen näkemys, ja nämä yhdistämällä (kolmannesta näkökulmasta) voitaisiin löytää synteesi eli näkemys joka löytää ensimmäisen ja toisen väitteet totuudet ja yhdistää ne. Näin ihmisen sisäinen ajattelu kehittyy Hegelin mukaan; useista yksipuolisista väitteistä kehittyy kokonaisuuden sisältävä totuus.

Tuota Hegelin dialektiikan ajatusta olisi houkuttelevaa soveltaa myös ihmisten väliseen kommunikaatioon, jossa eri ihmiset esittäisivät nuo vastakkaiset yksipuoliset näkemykset, ja yhdessä pääsisivät yhteisymmärrykseen. Mutta usein näin ei käytönnössä tapahdu, eli syntyy alussa mainittua jankkaamista, eikä synteesiä löydy. Eli kuten filosofiassa yleensä, asiat voidaan esittää hienoina ja vetoavina teorioina, mutta käytännön ihmiselämä on kuitenkin monimutkaisempaa.

Joten miksi tuo dialektiikan teoria ei usein toimi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa? Miksi ihmisen, joka on juuri esittänyt teesin, on vaikea hyväksyä toisen vastakkaista näkökulmaa eli antiteesiä? Onko siis syy tässä ensimmäisessä, joka ei hyväksy toisen antiteesiä, vaan puolustaa omaa ensimmäistä väitettään? Tuo viimeinen kysymys on taas filosofista asioiden yksinkertaistamista yhdistettynä syyllisten etsintään, jossa mennään metsään yrittämällä kehittää yksinkertainen teoria pohjimmiltaan monimutkaiseen asiaan. Toki voitaisiin sanoa että syy on jommassakummassa ja että toisen olisi pitänyt toimia toisin, kun teoria ei toimi.

Mutta yritetäänpä sisäistä dialektiikkaa, eli miksei dialektiikka usein toimi ihmisten välisessä keskustelussa? Se johtuu mielestäni ihmisten tunteiden huomiotta jättämisestä. Ja sitä on vaikea kuvata selkeänä teoriana. Kuitenkin ihmisillä erilaiset tunteet ovat mukana kun he esittävät väitteitä keskustelussa. Usein tällaisten väitteiden esittämisen motiivi on saada vahvistusta tai hyväksyntää omalle itselleen tai itsetunnolleen, Tällainen hyväksyntä tuo ihmisille positiivia tunteita, ja sellaisia ihminen usein ensisijaisesti hakee, eikä totuutta. Eli kun ihminen esittää jonkun omasta mielestään oivallisen väitteen, niin hän toivoo saavansa positiivista palautetta, tunnustusta tälle ajatukselle. Sen sijaan kun joku väittääkin vastaan esittämällä toisen, vastakkaisen väitteen, ei alkuperäisen väitteen esittäjä saa haluamaansa tunnustusta omalle esitykselleen ja hän toistaa omaa väitettään. Tämä taas tuntuu tyrmäykseltä vastakkaisen väitteen esittäjästä, joten hän alkaa puolustaa omaa vastaväitettään. Tämä jatkuu epämääräisen ajan, eikä yhteistä näkökulmaa synny, kun kumpikin puolustaa omaa väitettään.

Toki aina näin ei tapahdu. Silloin ehkä väitteiden esittäjillä eivät tunteet ole vahvasti mukana, eli asia ei herätä heissä tunteita, tai sitten he osaavat tunnistaa omat asiaan liittyvät tunteensa (tunneälyä). Jos ihminen pystyy tähän, eli vastaanottamaan väitteen joka ei tuotakaan hänelle positiivista tunnetta, on se tietenkin hienoa. Mutta miksei se ole helppoa? Kyse on samasta asiasta kuin kritiikin antaminen ja vastaanottaminen. Jos joku on käyttänyt aikaansa ja miettinyt ja kehittänyt jotain tuotosta, oli se sitten jokin taiteellinen näytöskappale, kirja, sävellys tai vaikkapa mietitty väite keskustelupalstalla, on tuohon asiaan lähes välttämättä syntynyt tunteellinen side. Sitten jos kritiikin esittäjä tyrmää tuon tuotoksen, ollenkaan tajuamatta tai noteeraamatta tuotoksen keskeistä ideaa, on tuollainen kritiikki tietenkin hyvin vaikea ottaa vastaan. Synteesiä on hyvin vaikea rakentaa, koska tunteet yliajavat järkiperäisen ajattelun.

Ja usein kritiikin esittäjällä, oli se sitten jonkin media kriitikko tai muu henkilö, on oma tunnesiteensä omaan kritiikkiinsä. Hän puolestaan haluaa positiivista palautetta eli hyväksyntää oman tuotoksensa keskeiselle ajatukselle. Ja kun tähän kritiikkiin vastataan vain toistamalla alkuperäistä väitettä, ei tunnustusta tule, joten pyörä on valmis.

Joten mitä siis voitaisin tehdä, jotta ihmisten välinen keskustelu sujuisi jouhevammin? Mielestäni on aivan turhaa esittää etteivät tunteet saisi vaikuttaa asiaan, sillä tunteet kuitenkin vaikuttavat sekä alkuperäisen väitteen että kritiikin esittäjään. Eli tässä tapauksessa toisen syyttäminen tunteellisuudesta ei ainakaan vie asiaa eteenpäin (vaikka tunteita se voi viedä), sillä tunteet on myös syytöksen esittäjällä. Joten oikeastaan parasta mitä ihminen voi tehdä, on miettiä omaa suhdettaan asiaan. Toista on paljon vaikeampi muuttaa kuin itseään. Joten jos pystyy ymmärtämään ja tunnustamaan omat asiaan liittyvät tunteensa (oli se sitten hyväksynnän saamista tai jotain muuta), niin pystyy ehkä myös ymmärtämään toisen vastaavat tunteet. Ja kun niiden ymmärtämisen jälkeen pystyy ehkä myös huomioimaan ne, ja muokkaamaan omaa käyttäytymistään. Eli palataksemme Hegelin dialektiikkaan, jos antiteesin esittäjä pystyy myös hyväksymään ja tunnustamaan teesin väitteet, on synteesin saavuttaminen helpompaa.

Tämäkin on hieno teoria ja ohje. Kuitenkaan en itsekään sitä osaa aina seurata, vaan aina välillä syntyy jankkaamista. Ja herkkänä ihmisenä minulla kai pitäisi olla hyvät edellytykset tuota ohjetta seurata. Vaikka voisin väittää, että syy on toisessa kun itse osaan huomioida toisen tunteet, niin tuollainen väite olisi varsin epärehellinen. Vaikka tuo ohje olisi varsin hyvä elämänohje, niin kuitenkin sekin olettaa että ihminen voisi toimia tunteensa sivuuttaen. Ja kun se ei ole mahdollista, ei tuokaan elämänohje ole absoluuttinen kaiken ratkaiseva ohje.

Joten päädyttiinkö tässä taas ratkaisemattomaan? Mitä se tarkoittaisi?

Yliherkkyyttä tunteille?

Eilen taisi loksahtaa pala paikalleen, eli taisin tajuta miksi havainnoin ihmisten tunteita ja käyttäytymistä. Taidan olla herkkä ihminen (highly sensitive personality). Tai kaipa olen tiennyt millainen olen, mutta nyt sain sille selkeän nimen, ironisesti voisi sanoa taudin nimen. No, tuon taudin takia tämä blogikin on syntynyt, joten en tietenkään oikeasti ajattele sen olevan negatiivinen tauti. Tosin joskus elämä voisi olla helpompaa, kun ei olisi niin herkkä.

Ja jos ajattelet, että herkkä ihminen on kuin Äiti Teresa joka omistaa elämänsä muiden auttamiseen, tai puhkeaa itkuun pienimmästäkin poikkupuolisesta sanasta, niin käsityksesi herkkyydestä on varsin yksipuolinen (stereotyyppinen). Toki ihmisessä on muitakin ominaisuuksia, eikä yksi ominaisuus ikinä kuvaa ihmistä tai hänen käyttäytymistään kokonaisuutena. Ihmiset kuitenkin oppivat käsittelemään herkkyyttään ja muodostamaan toimintatapoja, jolla pystyvät hallitsemaan herkkyyttään tai paremminkin herkkyyden aiheuttamia reaktioita. Usein se on intensiivisten tilanteiden välttelyä, ujoutta tai rauhallisiin paikkoihin hakeutumista, tai mitä kullakin. Itselläni siihen kuuluu myös varmaankin jonkinlainen varautuneisuus, jäyhän olemuksen esittämistä. (Hmm, onkohan pohjalaisissa enemmän herkkiä ihmisiä kuin karjalaisissa?)

Pitänee lukea vielä enemmän herkistä ihmisistä, esimerkiksi Elaine Aron on kirjoittanut aiheesta kirjoja, ja nyt pitäisi olla suomennettukin yksi. Toisaalta suomeksi on myös yksi blogi, jonka löysin eilen. Ehkä asiaa opiskelemalla pääsen eteenpäin ja löydän itselleni sopivia toimintatapoja. Yleensä en ole tässä blogissa mennyt kovin henkilökohtaisiin asioihin (onko se herkkyyttä suojella omaa itseään?), joten ehkä nytkin siirryn yleisemmälle tasolle.

Yhtenä johtoteemana näissä kirjoituksissani on ollut, että ihmisen tunteet vaikuttavat ja ohjaavat hänen käytöstään. Ehkä se, että olen herkkä ihminen, on saanut minut kiinnittämään huomioita näihin ihmisten tunteista kumpuaviin tapoihin. Voisi ehkä jopa sanoa, että herkkyyteni niille on voinut painottaa niitä liikaa. Siksi nyt ehkä täytyy astua askel taaksepäin, jotta saisi paremman kokonaiskuvan.

Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että tunteet ohjaavat ihmisen sosiaalista elämää, eli miten hän käyttäytyy ja suhtautuu muihin ihmisiin, eli käytännössä kommunikoi muiden ihmisten kanssa. Samoin välittömissä tilanteissa tunteet ohjaavat käytöstä voimakkaasti, ja nyt tarkoitan välittömillä sellaisia tilanteita joissa toimitaan saman tien, eikä asioita suunnitella etukäteen. Näitä ovat esimerkiksi elokuvien ja televisiosarjojen katsominen tai musiikin kuuntelu, tai mikä tahansa muu taide tai vastaava. Suurin osa harrastusten tuomasta mielihyvästä on välitöntä, ja kuluttaminen tai shoppailu on usein harrastus tai harrastukseen liittyvää. Näissä siis tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa. Ja älyä tai järkeä ihminen käyttää vain keksiäkseen tekosyitä miksi toimii näissä tilanteissa näin.

Sen sijaan asioihin, joita ihminen pohtii ja ajattelee pitkään, tunteilla ei ole enää niin suuri vaikutus. Eli mitä pidempään ihmisen rationaalinen ajattelu ehtii asioita käsitellä, sitä vähemmän aivojen alkukantaiset tunnereaktiot enää vaikuttavat lopputulokseen. Tästä on esimerkki vaikkapa asunnon hankkiminen, jossa jokin asunto saattaa houkutella aluksi paljon, mutta kun monta kertaa laskee rahat, lainan määrän, työmatkan ja palveluiden sijainnin ja muut rationaaliset seikat, saattaa huomata ettei tämä ihanneasunto olisikaan kovin ihanteellinen. Näin ihminen on "voittanut" tunteen.

Ja edelleen, vaikka suuri osa kirjoituksistani on käsitellyt tunteiden negatiivisa puolia, erityisesti tunteiden vaikutusten kieltämistä, niin silti ihminen on ensisijaisesti tunteva ihminen. Ja sen kieltäminen tai sitä vastaan toimiminen on turhaa. Tunteet ja niistä saatavat positiiviset asiat ovat ensisijaisen tärkeitä ihmisen toiminnassa. Tunteetonta ihmistä ei ole, edes psykopaatit eivät kai ole tunteettomia (he ehkä ovat tunteettomia toisten tunteille, mutteivat omilleen).

Joten ehkä pohjimmainen ajatukseni on ollut tunteiden tunnustaminen ja niiden vaikutuksen myöntäminen. Jos ihminen ymmärtää miksi toimii kuten toimii, eli oikeasti miksi tuntee kuten tuntee, niin hän on ehkä hieman tasapainoisempi ihminen.

Tunteellisia miesten elokuvia

Katselin eilen televisiosta sitä sun tätä,ja silmiin sattui elokuva, jossa mies joutui syyttömänä vankilaan, jossa tappeli urheasti pahoja vastaan, aseet lauloivat ja väkivalta leiskui, ajoi autoa vauhdilla, vetosi kauniisiin naisiin ja niin edelleen. Elokuva oli niin kömpelö, etten jaksanut katsoa loppuun, mutta kaikki arvaavat että siitä oli varmasti onnellinen loppu alfa-uroksen näkökulmasta (vapautuu vankilasta kun itse tekee urotyön, pahat saavat palkkansa ja sankari naisen).

Itse elokuva ei todellakaan vedonnut järkiajatteluun, vaan oli selvästi nähtävissä että se yritti vedota joihinkin tunteisiin. Voisiko siis sanoa että se oli "tunteellinen elokuva"? Tosin nuo tunteet eivät ole niitä mitä normaalisti pidetään "tunteellisina", eli romanttisia, rakastavaisia ja onnellisia tunteita, eli niitä naisellisia tunteita. Sen sijaan se vetosi toisenlaisiin tunteisiin, kuten pahan voittamiseen ja sankarina olemiseen, vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin, sekä voittamiseen (eli olla parempi kuin toinen). Esimerkiksi pääosan esittäjällä tuntui olevan vain muutama ilme, ja näillä ilmeillä kuvattiin monta kertaa "tuijotuskilpailua", eli haastettiin tai halveksuttiin toista miestä.

Joten eikö siis ole reilua sanoa, että tuo elokuva oli tunteellinen, vaikkei se perinteisiin naisellisiin tunteisiin vedonnutkaan? Se kuitenkin vetosi (tai yritti vedota) toisenlaisiin tunteisiin, eikä se varmastikaan vedonnut järkiperäiseen ajatteluun. Yleisessä puheessa "tunteellinen"-sana yleensä tosin yhdistetään vain näihin romanttisiin naisiin vetoaviin tunteisiin, mutta onhan muitakin tunteita. Ja miehillä on tunteita, vaikkei niistä yleensä saisikaan puhua tai niitä esittää. Mutta tuo elokuva oli selvä esimerkki "miehisiin tunteisiin" vetoamisesta.

Tökkiikö ajatus pahasti, eli että miehille suunnattu elokuva olisikin tunteellinen? Miksi kieltää tunteiden olemassaolo, ikäänkuin niissä olisi jotain hävettävää? Tekisikö se elokuvasta jotenkin huonomman?

Vastakkainen esimerkki lienee vaikka Pedro Almodovarin elokuvat, jotka käsittelevät naisia ja miehet ovat yleensä vain sivuosassa. Nämä vetoavat naisten tunteisiin, vaikka niitä hyvinä elokuvina pidetäänkin. Kuitenkin niidenkin nimittäminen "tunteellisiksi" tarkoittaa yleensä niiden vähättelemistä. Eli miksi tunteellisuutta pidetään vähäarvoisena, kun tunteet kuitenkin ovat erittäin tärkeitä ihmisten elämässä? Haluavatko ihmiset kieltää todellisuuden ja tunteiden vaikuttavuuden, kun järkiperäinen toiminta on kulttuurissa arvostettua?

Kilpailu ihmisen perustarpeena?

Jari Sarasvuo sanoi tässä jokin aika sitten radiokolumnissaan suurinpiirtein Kilpailu on haitallista yksilöille, mutta hyödyllistä yhteiskunnalle. Viisaasti sanottu, ja täytyy sanoa että Sarasvuolla on usein järkevää sanottavaa, vaikka usein aika ärsyttävästi sen tuokin esille. Mutta ehkä Sarasvuon maine on liian yksipuolinen "sisäisine sankareineen". Suosittelen kuitenkin kuuntelemaan tuon.

Tuo ajatus on kuitenkin hyvin lähellä sitä, miten olen itse asiaa ajatellut, mutten ole sitä osannut sanoiksi muotoilla. Kilpailemisesta (suppeassa muodossa pelkkä kilpailu, en nyt tarkoita harrastuksia joissa kilpaillaan) saa harvoin yhtä paljon hyviä kuin huonoja tunteita. Pettymys on varmaan yleisin kilpailusta seuraava tunne, koska voittajia on yleensä vähemmän kuin häviäjiä. Ihmiselle kilpailusta tulevat tunteet eivät ole välttämättömiä, vaan ne usein aihettavat enemmän ikäviä tunteita kuin mielihyvää. Mutta ehkä se harvoin tuleva mielihyvä on sitten sen kaiken mielipahan arvoista? Ja ehkä kaiken sen mielipahan takia jotkut ihmiset välttelevät kilpailua, ja haluaisivat mielummin tehdä ryhmässä yhdessä toimintaa, josta tulee kaikille hyvä mieli.

Yhteiskunnan kehitys taas vaatii jatkuvaa kilpailua. Jos ihmiset olisivat lopettaneet kilpailun kivikaudella, kun kivikirves ja tuli oli keksitty, niin maailma olisi nyt varsin erilainen. En varmaankaan olisi tätä tässä kirjoittamassa, tai ehkä me (kirjoittaja ja sinä lukija) emme edes olisi olemassa. Ja kilpailu ja sen tuoma hyvä jatkuu edelleen, esimerkiksi paremman lääketieteen, tehokkaampien menetelmien, paremman ruuan ja monen muun muodossa. Joten olisiko järkevää sanoa että kilpailun ja yhteiskunnan kehittämisen on loputtava tähän, että maailma olisi nyt valmis? Näillä tulevaisuudennäkymillä kehittymisen loppuminen tietäisi paljon surua.

Toki voidaan väittää että yhteiskunta voisi kehittyä ilman kilpailuakin, mutta uskon että tuota väitettä on mahdoton todistaa oikeaksi. Nimittäin kilpailu on ihmisessä niin syvällä, että olisi mahdotonta saada aikaan yhteiskuntaa jossa olisi ihmisiä joista ei löydy kilpailun halua. Olen pitänyt itseäni kilpailua karttavana ihmisenä, eli kunnianhimoni olisi alhainen. Tuo taitaa kuitenkin olla itsensä pettämistä, sillä jos rehellisiä ollaan, niin sitä tulee aina välillä kuitenkin kilpailtua. Ehkei niin paljon ja joka tilanteessa kuten joillakin tuntuu olevan tapana, mutta kuitenkin teen jonkinlaista kilpailua monissa tilanteissa. Ehkei se näy juurikaan ulospäin, mutta omiin tunteisiini se vaikuttaa.

Kun miettii koko eläinkuntaa ja evoluutiota, niin jonkinlainen kilpailu tuntuu leimaavan koko maapalloa. Eläimet kilpailevat muun muassa parittelukumppania etsiessään, eli paras uros saattaa saada hedelmöittää kaikki lauman naaraat, eikä muut saa mitään. Joten olisi erikoista väittää, että kilpailu olisi ihmisen differentia specifica eli erityispiirre, joka erottaa ihmisen muista lajeista. Kuitenkin (ehkä kun emme tunne eläinten ajatuksia) tuntuu että vain ihminen on levittänyt kilpailun kaikkeen elämäänsä, ja hierarkiat ja arvokategoriat (esimerkiksi hyvä-paha-vastakkainasettelu) ovat ihmiselle ominaisia.

Joten jos kilpailun tunne on kuitenkin yksi ihmisen luonteeseen kuuluva ominaisuus (rakkauden ja muiden tunteiden ohessa), niin ihminen ei pääse kilpailusta eroon. Joten siksi kilpailun tunteen kanssa on vain pyrittävä elämään. Tällä en tietenkään tarkoita että kilpailua pitäisi suosia ja harjoittaa jatkuvasti, vaan että kilpailun tunne olisi hyvä oppia tunnistamaan itsessään. Vasta kun sen pystyy hyvin huomaamaan, voi sitä joissain tilanteissa pystyä vaimentamaan ja joissain tilanteissa siitä voi nauttia. Se, mitä kukin sitten tekee missäkin tilanteessa, on sitten aivan toinen juttu.

Vastamainosten mainontaa vastaan

Aiemmassa jutussani ehdotin vastamainosten käyttöä alkoholin kulutuksen pienentämiseen. Eli valtio tekisi "tietoiskuja" alkoholin käyttöä vastaan, vähän kuin tietoiskut TV:ssä ennen. Mutta muistatko niistä muuta kuin sen sormen, joka napsautti ja etusormi päätyi osoittamaan sinua? Ehkä ne sopivat aikaansa, kun taisivat olla luentomaisia ja kuivan asiallisia, joten eipä niiden teho tainnut kovin suuri olla.

Nykyisin kuitenkin tiedetään ihmisten tunteiden manipuloinnista paljon enemmän. Kysykää vaikka mainostoimistoilta, joille brandien ja mielikuvien rakentelu on jokapäiväistä työtä. Niissä vedotaan kohderyhmän tunteisiin ihmisten sitä huomaamatta, ja saadaan siten vaikutettua toimintaan. Joten eikö valtion kannattaisi käyttää näiden mainostoimistojen apua uusien tietoiskujen tekemisessä? Sehän sopisi hyvin nykyiseen markkinatalouteen, eli ulkoistetaan tuo asia sen osaajille. Saataisiin varmasti hienoja mainoksia tai tietoiskuja, joissa esimerkiksi alkoholin käyttö saataisiin naurunalaiseksi tai muuten epämiellyttäviä tunteita herättäväksi.

Kuitenkin tällaisia vastamainoksia pidetään lähes anarkistisinä. Ei valtion sovi sellaista tehdä, eikä markkinatalouden toimintaa sovi häiritä. Alkoholituotteiden valmistajat nostaisivat varmasti asiasta metakan, ja veisivät asian kaikkiin mahdollisiin tuomioistuimiin. Kuitenkin valtio käyttäisi vain samoja keinoja kuin nämä valmistajat, joten mitä laitonta siinä olisi? Toki pitäisi huolehtia siitä, ettei vastamainos kohdistu yksittäiseen tuotteeseen, niin että muut tuotteet saavat etua. Tämä voi rajoittaa keinoja, mutta varmasti kekseliäät löytävät silti hyviä keinoja.

Toisaalta vastamainosten teko lienee hyvin vaikeaa, eli miten tehdä vastamainos sellaiseksi, ettei se käänny itseään vastaan, eli toimi mainoksena. Kun kaikki julkisuus on hyvästä. Mutta samoin kun on onnistuneita ja epäonnistuneita mainoksia, olisi varmaan myö onistuneita ja epäonnistuneita vastamainoksia. Itse jättäisin tämänkin huolen mainostoimistojen asiantuntijoiden hoitoon.

Mutta silti edelleen vastamainos ideana herättää vastenmielisyyden tunnetta, ja edelleen sitä pidetään jotenkin anarkistisena toimintana. Ja kun tunne yliajaa järkiajattelun, niin asian ytimeen on päästävä, muuten tämä teksti ei vakuuta. Eli ovatko esimerkiksi kaupalliset mainokset pyhiä (lähes tabuja), joita ei sovi halventaa? Tuskinpa, sillä ihmiset naureskevat mielellään epäonnistuneille mainoksille. Mutta ehkä jokin tunne mainosten taustalla on pyhä? Jos vastamainoksen kritisoima asia olisi ihmisille tärkeä ja positiivisia tunteita herättävä, niin tokihan ihmiset ärsyyntyisivät sellaisen asian kritisoimisesta. Mutta tämäkin olisi vain haaste mainosmiehille, vastaavanlaisia ongelmia he varmaan ratkovat usein.

Vai mielletäänkö vastamainokset halventamiseksi? Monille halventaminen on itsessään vastenmielistä toimintaa, eli ihmisen tunteet huomaavat että tässä halvennetaan (kuvainnollisesti, ei kaupallisessa mielessä) jotain, ja empatia (tai jokin) tekee asiasta vastenmielisen. Joten jotta vastamainos toimisi, niin tätä empatian tunnetta ei saisi tulla, ettei asia käänny tarkoituksensa vastakkaiseksi. Tämänkin ongelman asiantuntijat pystyisivät varmaan ratkaisemaan.

Silti asia taitaa päätyä kysymykseen; pyhittääkö tarkoitus keinot? Jos tarkoitus on hyvä, esimerkiksi alkoholin kulutuksen vähentäminen, niin voiko sen nimissä tehdä vastenmielisiä ja vastenmielisiä tunteita herättäviä asioita? Joku voisi puolustaa, että vastaavia keinoja itse mainostajat käyttävät pyrkiessään kasvattamaan alkoholin kulutusta. Mutta nämä mainokset vetoavat yleensä positiivisiin tunteisiin, eli niiden tarkoitus on saada ihmisille miellyttäviä tunteita. Vastamainokset mielletään kuitenkin usein negatiivisia tunteita aiheuttaviksi. Tällöin ne eivät toimi kuten mainokset, ellei niitä tehdä erityisellä ammattitaidolla.

Joten ehkä siksi vastamainokset eivät ole yleistyneet. Hyvältä ajatukselta kuulostava asia ei vain toimi ihmisten tunteiden kanssa, ainakaan samalla tavalla kuin itse mainokset. Joten ehkä vastamainokset on edelleen jätettävä taiteilijoiden ja erikoisryhmien käyttöön. Ehkä näitä uraauurtajia seuraamalla yhteiskunta ja ihmiset (lue: tunteet) voisivat kypsyä myös vastamainoksiin.

Tunnusta humaltumisen tunne

Nyt kesällä puhutaan taas paljon alkoholin haitoista, ja sen käyttöä haluttaisiin rajoittaa. Keinoiksi tuntuu löytyvän vain vanhat keinot, eli hinnan nostaminen, saatavuuden rajoittaminen ja muut vastaavat. Nuo keinot perustuvat kuitenkin oletukseen, että alkoholin käyttö olisi järkeen perustuva toiminto, eli kulutustusta voisi vähentää tekemällä se vähemmän järkeväksi tai hankalammaksi. Kuitenkin akoholin nauttiminen perustuu tunteisiin, ei järkeen, joten noilla järkeen perustuvilla keinoilla ei taida olla kovin hyvää vaikutusta. Nyt on sentään huomattu, että Suomessa humalassa olemista pidetään hyväksyttävänä, eli aletaan lähestyä oikeita syitä.

Juomisellahan halutaan erilaisia tunteita, esimerkiksi päästä eroon selvänä vaivaavista tunteista, tai saada humaltumisen tunne sen itsensä takia, tai sosiaalisista syistä eli saada seuraa juomalla alkoholia. Toki jotkut perustelevat alkoholin käyttöään järkisyillä, eli pienissä määrin sillä on esimerkiksi myös terveyttä edistäviä vaikutuksia (kolesterolia laskevia yms), mutta jos todellä mietittäisiin järjellä, niin olisi paljon parempiakin tapoja saada vastaavat vaikutukset. Mutta koska ihminen on älykäs, niin hän osaa perustella itselleen miksi hänen oma alkoholin käyttö on järkevää eikä pelkkää tunteisiin perustuvaa toimintaa.

Joten jos alkoholin käyttöä halutaan tehokkaasti rajoittaa, pitäisi löytää tunteisiin perustuvia keinoja, sillä järkeen vetoavat keinot eivät vaikuta käytön oikeisiin syihin. Sen sijaan pitäisi pohtia miten vedotaan tunteisiin, tai mainosmiesten tavoin, miten alkoholin mainetta tai brändiä saadaan heikennettyä. Yleensä alkoholimainonta vetoaa "miehisiin" tunteisiin, eli on jollain tavoin ylvästä ja miehekästä juoda alkoholia. Tai sitten hauskanpitoon seurassa, eli liitetään alkoholi kavereihin ja hauskanpitoon. Joten jos lakia säätävät haluavat vaikuttaa alkoholin kulutukseen, niin uskoisin että esimerkiksi näitä tunteita vähentämällä saadaan alkoholista vähemmän houkutteleva asia.

Miten tämä sitten voitaisiin tehdä? Esimerkiksi miehisyyttä ja vastaavia tunteita voisi vähentää tekemällä laki jossa määritellään alkoholin pullojen ja tolkkien ulkoasu, esimerkiksi pullon tai tölkin tulisi olla vaaleanpunainen, ja juoman logo saisi olla vain 2*3 senttiä kooltaan. Juomaa ei saisi mainostaa urheilutapahtumissa, vaan vain rauhallisissa kulttuuritapahtumissa, kuten museoissa ja pitsinnypläysmessuilla. Tai oikeastaan parempi olisi, että lainsäätäjät eivät itse keksi näitä määräyksiä, vaan käyttävät ammattilaisten eli mainostoimistojen apua sääntöjä määritellessään. Sillä he ovat ammattilaisia, ja tietävät mitkä asiat vaikuttavat alkoholin brändiin eli tunteisiin.

Omia tunteitani, mitä sitten?

Tuntuu että ihmiset pelkäävät omia, itsestään kumpuavia tunteitaan. Niiden sijaan halutaan kokea miellyttäväksi tiedettyjä ulkopuolelta tulevia tunteita, joita haetaan esimerkiksi alkoholista, TV:n sarjoja tai elokuvia katsomalla, musiikkia kuuntelemalla, syömällä tai shoppailemalla (naiset esimerkiksi vaatteita, kenkiä tai koriste-esineitä, miehet esimerkiksi elektroniikkaa, auton varusteita tai harrastevälineitä). Myös työn teko taitaa olla keino saada miellyttäviä tunteita, eli joko haetaan flow-tuntemusta tai kohennusta omanarvontuntoon työtä tekemällä. Myös muiden seurassa oleminen eli sosiaalisuus on erittäin hyvä keino saada miellyttäviä tunteita.

Miellyttävien tunteiden hakemisessa ei ole mitään vikaa, sillä se sitähän me kaikki eläimet (ja ihmiset) teemme. Omien tunteiden kokeminen voi olla jopa epämiellyttävää, varsinkin jos epämiellyttävät tunteet jäävät pyörimään päähän. Yksinoloa ja oman itsensä kohtaamista tunnutaan välttelevän ja kummastellaan ihmistä, joka esimerkiksi tekee viikon vaellusreissuja yksin.

Ja täytyy tunnustaa, että kun olen elämäntilanteen takia joutunut kohtaamaan omia tunteitani enemmän, niin se ei aina ole miellyttävää. Toisaalta olen käyttänyt myös tämän blogin kirjoittamista pakona omista tunteistani, sen sijaan että olisin osannut niitä itse käsitellä. Tuntuu että olen jotain ihmisistä ja meidän kayttäytymisesta oppinutkin, mutta kovin teoriittisella tasolla. Käytännössä omien tunteideni hallinta on vielä alkutekijöissään. Tätä blogia kirjoittamalla läheiset työkaverit ja muut eivät muuta käyttäytymistään, joten samojen ristiriitojen siemenet ovat yhä läsnä.



Uskon kuitenkin, että vain käsittelemällä ja analysoimalla omia tunteitaan ihminen voi kehittyä henkisesti. Ja sitä kautta saavuttaa paremman mielenrauhan ja vakaamman elämän. Ja kuten olen aiemmin todennut, helpompaa on muuttaa itseään kuin muita. Jos tämä alkaa jo kuulostaa joltain itämaiselta hörhöopilta, niin et ole pahasti hukassa. Satuin nimittäin lukemaan tiede-lehteä, ja siellä oli artikkeli mindfulness-meditaatiosta, tuntui että jotkut palat loksahtivat paikoilleen. Mindfulness on kuulemma mystikasta riisuttu mietinnän versio, jossa harjoitetaan omaa ajattelua ja tunteuden käsittelyä. Kuulostaa aivan tunneälyyn liittyvältä, ja sitähän olen tässä matkalla moneen kertaan ylistänyt. En tosin vielä tiedä mindfulness:sta enempää, mutta pitänee tutustua aiheeseen. Muisteisin että kansalaisopistossa tai kesäyliopistoissa on ollut myös mindfulness-kursseja, joten pitänee katsoa josko sellaiseen voisin jossain välissä osallistua.

Jälkipalana olisi kiva heittää väite, että ihmiset jotka tunnistavat omat tunteensa ja reaktionsa eivätkä ole niiden orjia, ovat miellyttävämpi kanssaihmisiä kuin muut, mutta en tiedä miten tuollaisen asian perustelisi.

Syyttämisen tunteen syyttämistä

Kuulin radiosta Yleisradion jonkin johtajan sanovan, että mediassa nykyään kehdataan julkaista sellaista mitä ennen ei olisi kehdattu. Tämä kommentti tuli kun puhuttiin nykyajan tosi-TV:eistä ja kilpailuista, joissa näytetään ihmisten iloja ja varsinkin noloja hetkiä. Ohjelmat ovat myös muuttuneet aiemmista, joissa tempo oli rauhallisempi ja ihmisille jäi enemmän aikaa miettiä asioita. Toisessa paikassa netin keskustelupalstoilla samoihin aikoihin mainittu kommentti oli "Netti on mediana sellainen, että n. 3 minuutin videon jaksaa katsoa yleensä hyvin, 5 minuuttia pidempi alkaa usein jo tökkiä." Tuo jopa esitettiin jonkinlaisena "kritiikkinä" yli puoli tuntia pitkälle videolle. Kommentti kuvaa myös hyvin nykyajan kärsimättömyyttä.

Onko maailma siis muuttunut? Miksi nykyään kehdataan näyttää sellaista mitä ennen ei olisi kehdattu? Ja ollaanko nykyään nopeampiälyisiä, jolloin entisajan rauhallinen tempo pitkästyttää katsojat? Vai mistä nämä muutokset johtuvat? Eikä tämä ilmene pelkästään mediassa, vaan myös esimerkiksi ihmisten vapaa-ajassa ja harrastuksissa.

Oma selitykseni on aiemmin mainitsemani Tunteiden vuosisata, eli vaikka ihmiset ovat olleet fysiologisilta ominaisuuksiltaan aivan samanlaisia tuhansia vuosia, niin kulttuuri on opettanut ja painottanut tiettyjä asioita. Ja viime aikoina kulttuuri on painottanut tunteiden merkitystä. Tunteet syntyvät nopeasti, monta kertaluokkaa nopeammin kuin järkipohjainen ajattelu. Ja tunteisiin vetoamalla saadaan helpommin reaktioita aikaan kuin ajattelua vaativalla sisällöllä. Tunteet ovat matalan tason toimintoja aivoissa ja pohjimmiltaan hyvin samanlaisia kaikilla ihmisillä, joten niitä hyödyntämällä ohjelmien tekijät pystyvät saamaan helposti halutun reaktion katsojissa. Sen sijaan ajattelu on hidasta eikä yhtä ennustettavaa, joten eri ihmiset saavat samasta ohjelmasta erilaisia vaikutteita, sellaisiakin joita ohjelman tekijä ei ole halunnut. Joten mediassa on siis helpompaa käyttää tunteisiin vetoavaa materiaalia järkiperäisyyteen vetoavan sijasta.

Sama tausta on kärsimättömyydellä, eli kun ihmiset ovat tottuneet saamaan jonkun tunteen nopeasti, niin samanlaisia kokemuksia halutaan lisää. Ja kun tunteet syntyvät nopeasti, niin ei tarvita pitkää aikaa huomata synnyttääkö juuri katsottu ohjelma mieluisia tunteita. Joten jos ohjelma ei jo parissa minuutissa luo haluttuja tunteita, niin miksi vaivautua katsomaan pitemmälle, kun halutunlaisia ohjelmia löytyy pilvin pimein. Kenellekään ei enää tarjota "varttia julkisuudessa", tai sitten aika on jo muuttunut minuuteista sekunteihin. Pian on vain sen verran aikaa herättää ihmisten mielenkiinto.

Itse en pidä nykyisestä suuntauksesta, vaan mielestäni yhteiskunnan kannalta olisi parempi jos järkipohjaista ajattelua painotettaisiin enemmän ja ihmiset oppisivat tajuamaan omat tunteista kumpuavat toimintatapansa paremmin. Sillä järki ja ajattelu ovat ne, jotka ovat nostaneet ihmisen menestykseen (enkä nyt tarkoita taloudellista menestystä).

Mutta en ole (onneksi) maailman diktaattori, joka voisi määrätä miten kaikkien ihmisten tulee toimia, saati että voisin edes valita läheisimpien ihmisten toimia. Joten ainoa ihminen jonka käyttäytymiseen voin todella vaikuttaa, on oma itseni. Vain sitä kautta pystyn vaikuttamaan maailmaan. Toki joku voisi ajatella että voivansa vaikuttaa muiden käytökseen, mutta jos sitä ei tee omaa käyttäytymistään ymmärtäen, on se vain itsensä petkuttamista ja edelleen omien tunteiden johdateltavana olemista. Mielipideosastoilla ja netin keskustelupalstoilla muiden ihmisten käyttäytymisen parjaaminen ja muuttamisen vaatiminen on sellaisenaan turhaa puuhaa.
 
Joten käytännössä itselläni tämä on johtanut tämän blogin kirjoittamiseen, eli olen pohtinut ja purkanut asioita tänne, yrittäen ymmärtää tunteiden vaikutusta ihmisten ja omaan käyttäytymiseeni. Joku voisi myös sanoa, että tämä on myös turhaa puuhaa, ja olisi omalta kohdaltaan oikeassa. Taustalla olen toki tehnyt itsetutkiskelua, mutten ole sitä juurikaan tänne kirjoittanut. Sillä matkalla olen edelleen. Ainoa keino on ymmärtää ja tavallaan hyväksyä maailma sellaisena kuin se on, mutta kuitenkin itse toimien sellaisen maailman eteen jollaisessa haluaisi elää.

Tunteiden vuosisata?

1700-lukua sanotaan valistuksen vuosisadaksi. 1800-lukua voisi ehkä sanoa yhteiskunnan kehittymisen tai edistyksen vuosisadaksi. 1900-lukua on vielä vaikea sanoa miksikään, mutta silti tuntuu että nykyään eletään kuitenkin tunteiden vuosisataa. Ei järjen eikä sivistyksen aikaa, kuten halutaan uskoa, vaan tunteiden aikaa.

Kun miettii ihmisten toimintaa, esimerkiksi ostopäätöksiä (tuon mä haluan), ihmissuhteita, käyttäytymistä liikenteessa (ohitanko vai ohittaako tuo minut), muiden ihmisten arviointia (tuo on tuollainen) tai käyttäytymistä erilaissa vuorovaikutustilanteissa (hymyilenkö vai olenko äreä), niin ei voi todeta muuta kuin että tunteet ohjaavat ihmisten elämää suurelta osin. Toki järkeä ja ajattelua käytetään paljon, mutta usein sitäkin vain keksimään pätevä tekosyy tunteista kumpuavalle toiminnalle. Tunteet vaikuttavat sekä siihen mitä ihminen tekee että miten tekee. Tuo lienee päivänselvää jokaiselle älykkäälle ihmiselle (heh-he!), mutta miksi juuri tämä aika pitäisi määritellä tunteiden vuosisadaksi?

Ihminen ei ole muuttunut fysiologisesti tai vaikkapa älyllisiltä kapasiteetiltaan tuhansiin tai kymmeniin tuhansiin vuosiin. Antiikin Aristoteles voisi olla nero vaikka sattuisi syntymään nykyaikana. Joten älyn ja tunteiden suhde ihmisten aivoissa on sama kuin aiempina aikoina. Mutta muutosta on tapahtunut kulttuurissa ja varsinkin siinä miten tietoa on saatavilla eri asioista. Aiemmin ihmiset joutuivat itse opiskelemaan ja selvittämään jopa yksinkertaisia asioita, mutta nykyään koulutus ja tiedon saatavuus on aivan eri luokkaa. Mutta hetkinen, jos tietoa on nyt enemmän saatavilla kuin keskiajalla tai antiikin aikana, niin miksi sitten väitän tämän hetken olevan tunteiden aikaa?

Tiedon lisääntyminen koskee nykyään myös ihmisen käyttäytymistä. Kun on tajuttu, että tunteilla pystytään vaikuttamaan ihmisiin, niin niitä käytetään yhä enemmän ja enemmän. Esimerkiksi mainostajat vetoavat lähes pääsääntöisesti tunteisiin yrittäessään saada ihmisiä ostamaan uusia asioita. Osaatko nyt nimetä yhtään onnistunutta mainosta, joka perustuisi vain tietoon ja asiaan? Viihdemaailma, kuten televisio ja elokuvat, tekevät tunteisiin vetoavia ohjelmia yhä enemmän ja yhä taitavammin. Esimerkiksi elokuvien musiikki on tarkoitettu herättämään katsojissa tilanteeseen sopivia tunteita. TV-sarjoissa tosi-TV:stä lähtien pyritään erilaisiin ihmisten tunteisiin, jotkut alhaisempiin ja jotkut ylevämpiin. Jopa tiede- ja asiaohjelmien teossa toimittajat hyödyntävät tunteita, eli tekevät sellaisia ohjelmia tai juttuja, joiden tietävät vetoavan ihmisiin (eli tunteisiin).

Ja mitä ihmiselle tapahtuu, kun hänen tunteisiinsa vedotaan yhä enemmän? Samaa kuin minkä tahansa muun taidon tai tavan harjoittelussa, eli kyseinen toiminta voimistuu. Joten kun tunteita tuputetaan ihmiselle jatkuvasti eri medioiden kautta, niin johdonmukaisesti tunteiden pitäisi alkaa ohjaamaan ihmisten toimintaa yhä enemmän. Ja siltä tämä maailma näyttääkin.

Eläinten inhimillistämistä vai tunteiden havainnointia

Katselin juuri suoraa kuvaa kalasääksien elämästä ja jotenkin minusta näytti, että pariskunnasta toinen (ehkä naaras, en tiedä) olisi ollut valmis parittelemaan, mutta toinen ei ymmärtänyt toisen eleitä. Joten mitään ei tapahtunut. Mutta tuo tekemäni eläinten toiminnan ja eleiden "inhimillistäminen" pani miettimään. Inhimillistämisellä tarkoitetaan että "alempien" eläinten käyttäytymisessä nähdään yleisesti vain ihmisen älykkyystasolla olevia toimia.

Eläinten inhimillistämistä pidetään yleisesti virheenä, sillä ihmisten ja eläinten eroa pidetään suurena. Eläimet eivät toimi ja ajattele kuten ihmiset. Tämä virhe ilmenee hyvin esimerkiksi elokuvissa ja muissa fiktiivisissä tarinoissa, joissa eläimet pystyvät puhumaan ja toimimaan kuin olisivat yhtä älykkäitä kuin ihmiset. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, ja vaistoja pidetään eläimiä ohjaavina tekijänä.

Mutta se mikä tuli mieleeni tuota pesää katsellessani, oli että voisiko joissain asioissa olla yhteistä eläinten ja ihmisten välillä? Ihmisten tunteet syntyvät ilmeisesti aivojen "alkukantaisimmissa" osissa, eli niissä jotka ovat olleet eri ihmislajeilla jo kauan sitten. Looginen ja korkeampi ajattelu kuulemma tapahtuu aivojen uusimmissa osissa, jotka ovat syntyneet vasta viime aikoina (ehkä jokunen satatuhatta vuotta sitten). Siten nämä aivojen osat erottavat ihmisen muista eläimistä, mutta ehkä aivojen vanhemmat osat voisivat olla samankaltaisia kuin muilla eläimillä (ainakin nisäkkäillä).

Joten jos tosiaan tunteet syntyvät näissä osissa, jotka ovat samanlaisia eläimillä ja ihmisillä, niin ehkä tunteiden näkeminen eläimissä eli niiden inhimillistäminen ei olekaan pelkkää mielikuvitusta. Toki eläimet liikkuvat eri tavalla niiden fysiologiasta johtuen, joten aivan samanlaista ei tunteiden ja liikkeiden välinen suhde voi olla. Esimerkiksi koirat näyttävät tunteitaan hännällä, kun naamalla ei pysty yhtä helposti tunteitaan ilmaisemaan (poislukien hampaiden näyttäminen).

Joten mihin tuosta pohdiskelusta voisi päätyä? Jos ihminen tosiaan on tunneohjautuva olio, niin erot ihmisten ja eläinten välillä eivät ehkä olekaan niin suuret kuin mitä ihmiset (ylimielisyydessään) luulevat. Selvennyksenä, en nosta eläimiä ihmisen tasolle, vaan lasken ihmisiä eläimen tasolle, ainakin tunnemielessä. Ehkä vaistot ohjaavat ihmistä enemmän kuin ihmiset haluavat myöntää, ja korkeampaa älykkyyttä käytetään suuressa määrin vain selittämään ihmisen toimintaa.

Ehkä ihminen voi älykkyydellään vaikuttaa siihen mitä tekee, mutta tunteet ja vaistot vaikuttavat paljolti siihen miten hän sen tekee ja miten käyttäytyy. Ja nuo tunteet ja vaistot ovat samankaltaisia kuin eläimillä.

Kalakotkat eivät tämän kirjoituksen aikana päässeet parittelemaan, vaikka pari kertaa toinen lensikin toisen selän päälle. Joten alun havainnon oikeellisuus jäi varmistamatta.

Mainostaminen ja turhat tunteet

Viikolla kuulin mielenkiintoisen väitteen; vain turhia tavaroita mainostetaan. Tuo tuli esille erään esityksen sivupolkuna, ja esimerkkinä väitteestä esitettiin HIV-lääkkeet, eli onko joku joskus nähnyt niiden mainoksia? Jos ihminen jotain oikeasti tarvitsee, kuten välttämättömiä lääkkeitä, niin hän hankkii niitä kyllä ilman mainoksiakin. Toki tuo oli toki kärjistetty esimerkki, sillä kyllähän ruokaakin mainostetaan, tosin yleensä vain hinnalla ja sisäänheittotuotteina houkuttaakseen asiakkaita tulemaan kauppaan. Mutta suuri osa mainoksista kuitenkin pyrkii luomaan tarpeita, eli tekemään turhista tavaroista tarpeellisia ja edistämään myyntiä.

Netissä, jossa ihmiset ovat tottuneet saamaan kaiken ilmaiseksi, niin uutiset, musiikin kuin kaiken muunkin materiaalin, ainoa tällä hetkellä toimiva ansaintalogiikka perustuu mainostamiseen. Esimerkiksi Googlen tulothan syntyvät mainosten myynnistä. Samoin muutkin nettiyrittäjät Facebookista yksitäisiin bloggareihin hankkivat tuloja mainoksia myymällä. Tämä herättää kysymyksen, jos suuri osa netin sisällöstä pohjautuu mainoksiin ja jos nämä mainokset ovat tosiaan turhien tavaroiden mainoksia, niin onko tällainen ansaintalogiikka kestävää pitkällä tähtäimellä? Mihin sen kannattavuus ja toimivuus oikein perustuu?

Esimerkiksi jos taloudessa tulisi todellinen lama, ja ihmisten kuluttaminen eli tavaroiden ostaminen vähenisi ja keskittyisi vain välttämättömiin tuotteisiin, niin eikö silloin ensimmäisen iskun saisi juuri nämä "turhien" tuotteiden valmistajat, jotka ajautuisivat vaikeuksiin? Ja näiden vähentäessä mainostamistaan vähenisi myös mainostajien ansiot, joten he joutuisivat ongelmiin. Voisiko tästä päätellä, että niin kauan kun taloudessa menee hyvin, niin Googlen osakkeita kannattaa hankkia, mutta niillä on vaarana romahtaa jos talous lähtee laskuun? (Ja kaltevan tason logiikalla joku voisi sanoa että tällöin koko netin toimivuus olisi vaarassa, mutta ei sentään liioitella.)

Kuitenkin lamoja on historiassa ollut useita, mutta silti mainostajia on edelleen olemassa, joten tilanne ei voi olla noin suoraviivainen. Edelleen ajatus vain turhien tavaroiden mainostamisesta tuntuu houkuttelevalta, mutta siitä ei silti voi tehdä uskottavaa katastrofielokuvaa. Joten ehkä asiaa pitääkin lähestyä toisesta näkökulmasta, eli saan rakennettua tästäkin aasinsillan lempiaiheeseeni.

Mainokset vetoavat ihmisten tunteisiin, eivät järkiperäiseen ajatteluun. Mainoksilla pyritään luomaan tarpeita, tunteita että jokin tavara tai asia on hankkimisen arvoinen. Jos mainokset perustuisivat vain järkeen, niin ne olisivat tylsiä ja vain asiatekstiä sisältäviä. Mainoksia tekevät yritykset ovat hyvin tarkkoja, sillä huonosti tehty mainos kääntyy helposti itseään vastaan. Tekijöiden täytyy tuntea miten vedotaan ihmisiin ja erityisesti tunteisiin.

Joten mainostamisella on siis hyvin vakaa pohja, ihmisten tunteet. Vaikka tulisikin syvä lama ja turhien tavaroiden hankkiminen ja mainostaminen vähenisi, niin silti ihmisillä on tunteet. Joten tällöin vain "turhien tavaroiden" merkitys muuttuisi, eli eri asiat olisivat turhia mutta silti mainostamisen arvoisia. Aiemmat turhat tuotteet kenties häviäisivät ja aiemmin hyödyllisinä pidetyt alkaisivat saada turhan leiman, eli niitä täytyisi mainostaa.

Joten mihin tämä ajatusleikki voisi johtaa? Vaikka alkuun saattoi tulla houkutus leimata mainostaminen ja mainostetut tuotteet epäillyttäviksi, niin ehkä ihminen kuitenkin tunneohjautuvana olentona pitää mainostamisen elossa ja voimakkaana. Olisi miellyttävää tehdä tulevaisuudenkuvia, jossa asiat hoidetaan pelkästään järjen pohjalta, mutta ne ovat utopioita niin kauan kuin ihminen on tunteva ihminen.

Ihmistyypeistä, organisaatioista ja utopioista

Aiemmin ensimmäisessä kirjoituksessani kirjoitin yrityksen organisaatiosta ja eri ihmistyypeistä. Siinä päädyin idealistisena pitämääni ajatukseen, että paras organisaatio olisi sellainen, jossa ylimpänä johdossa olisi hierarkkinen vastuunjakoon perustuva organisaatio, ja sen perustana yhteistyöhön perustuvia tiimejä eli esimerkiksi Scrum-pohjaisia itseorganisoituvua ryhmiä. Tämä olisi siis kompromissi, joka voisi toimia erilaisten ihmistyyppien välillä.

Maailma ja ihmiset eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, että jollain yhdellä ratkaisulla saataisiin kaikissa tilanteissa toimiva järjestelmä. Nykyään uskon, että mitään lopullisia ratkaisuja tai totuuksia ei ole mahdollista löytää, ainakaan jos niihin liittyy ihminen. Mutta se ei tarkoita, etteikö asioita pitäisi pohtia ja yrittää parantaa. Sillä totuus ihmisten toiminnasta löytyy yksityiskohdista (ei suurista linjoista), ja vain selvittämällä ja tunnistamalla näitä yksityiskohtia voidaan asioita viedä eteenpäin.

Joten otetaanpa pari esimerkkiä, jolla alussa esittämääni mallia voitaisiin kritisoida. Jos jonkun organisaation ylin taso on jaettu eri vastuualueisiin (siiloihin), niin kuinka toimintaa voidaan mukauttaa muuttuvassa maailmassa? Esimerkiksi jos vaikkapa jonkin organisaation eri yksiköillä on tietty vuosittainen budjetti, mutta jonain vuonna jokin yksikkö ei tarvitsisikaan toimintaansa kaikkea rahaa, niin palautuuko ylimääräinen raha yhteiseen käyttöön? Jos yhtään tunnet esimerkiksi valtion eri laitoksia, niin tiedät varmasti että näin ei käy, vaan loppuvuonna tehdään hankintoja jotta kaikki rahat saadaan kulutettua. Jos rahoja palautettaisiin, niin olisi vaara että seuraavana vuonna ei saisikaan enää sitä alkuperäistä summaa. Ja toisaalta onhan omalle organisaatiolle parempi käyttää rahat itse kuin antaa ne jonkun toisen käyttöön (tämä on siis tunneasia, näin ihmiset vain toimivat). Joten vastuujako eri laitoksiin ei toimi optimaalisesti. Tätä ongelmaa on varsinkin yrityksissä pyritty hoitamaan esimerkiksi johtoryhmillä, jotka yhdessä päättävät ja sitoutuvat yrityksen kokonaisstrategiaan. Eli myös ylimmällä tasolla Scrum-tyylinen toiminta auttaa.

Toisaalta on myös aika utopistista kuvitella, että "alimman" tason työyhteisöt toimisivat hienosti itseohjautuvina ja tasa-arvoisina ryhminä, sillä ihmisluonne on ajatuksen heikoin lenkki. Katsantokannasta riippuen joko joku tuntee ettei saa tarpeeksi arvostusta omalle hyvälle työlleen, tai joku toinen huonompi työntekijä saa liikaa arvostusta. Kunnianhimo ja kateus ovat kaksi helppoa esimerkkiä inhimillisyydestä. Toki osaava vetäjä voi innostaa ihmisiä toimimaan yhteen ja selvitellä näitä hiertäviä ristiriitoja, ja tämä on juuri sitä yksityiskohtien "God is in the Details" -ajattelua, jossa valmiit isot mallit eivät auta, vaan samoja pyöriä on pyöritettävä yhä uudestaan ja uudestaan, aina hieman eri tavalla.

Eli onko siis ihmisluonto epätäydellisyydessään ihmisen pahin vihollinen? Ja ihmisluonnolla tässä tarkoitan juuri ihmisten tunteisiin perustuvaa käytöstä, joka on selvästi suurin ihmisen toiminnan ohjaaja. En tunne yhtäkään oikeasti analyyttistä ihmistä, vaan tunnereaktiot ohjaavat kaikkia ihmisiä. Jos et tätä usko, niin lue vaikkapa David Golemanin Tunneäly-kirja, varsinkin sen kuvaukset aivojen toiminnasta. Esimerkkejä ihmisaivojen toiminnan "oikopoluista" on esitetty myös varsin usein television dokumenteissa (Prisma yms).

Kun ihmisluonto on mitä on, niin voiko maailmaa parantaa mitenkään? Jos uskon että utopiaa ei voi olla, jos siellä on ihmisiä, niin voiko edes onnellista taivasta olla olemassa? En siis usko, että joku voisi keksiä jonkun uuden maailmanjärjestyksen, joka olisi ylivertainen esimerkiksi demokratiaan nähden (vaikka demokratiaa parempia järjestelmiä tulevaisuudessa varmaan tulee). Joten kun suurta kaiken korjaavaa ratkaisua ei ole, niin myös maailmassa kaikkien ihmisten pitäisi vain parantaa omaa elinympäristöään pienillä teoilla.

Ja omaa elinympäristöään voi parhaiten parantaa parantamalla itseään. Uskon että siinä yksi päätekijä on omien tunteiden ymmärtäminen, eli se tunneäly. Vasta tunnistamalla, tunnustamalla ja ymmärtämällä omía reaktioitaan ja käytöstään voi paremmin ymmärtää muita.

Hiilitulleista kilpailuun ihmisen perusluonteena

Osmo Soininvaaralta tuli taas näkökanta, jonka suuntaista olen itsekin aiemmin pohtinut. Ehkä siis on aika jatkaa myös ajatusta omasta näkökulmasta. Yleinen asenne päättäjien ja talousasiantuntijoiden keskuudessa tuntuu olevan, että talouskasvu ja vapaakauppa on välttämätöntä. Kuitenkin toiset asiantuntijat pitävät nykyistä menoa kestämättömänä maapallon luonnon kannalta.

Joten spekuloidaan, mitä tapahtuisi, jos otettaisiin EU:ssa "hiilitullit" käyttöön ja rokotettaisiin omaa teollisuutta päästöistä enemmän? Tullien takia ensimmäisenä muualta tuotujen tavaroiden hinta kallistuisi. Näihin kuuluisivat kai monet kulutustavarat jotka teetetään halpamaissa, monet viljelystuotteet joita tuodaan Euroopan ulkopuolelta sekä esimerkiksi öljy. Toinen, varmasti isompi ongelma olisi viennin väheneminen EU:n ulkopuolelle vastatullien ja kalliimpien tuotantokustannusten takia, siis esimerkiksi Yhdysvaltoihin, Venäjälle ja Afrikan sekä Aasian valtioihin. Se tarkoittaisi ensireaktiona vientiteollisuudessa työllisyyden vähenemistä.

Nuo molemmat aiheuttaisivat varmasti tyytymättömyyttä kansalaisten keskuudessa, kun enää ei pystyisi kuluttamaan samoin kuin ennen. Tämä iso rakennemuutos heijastuisi koko yhteiskuntaan, ja aiheuttaisi varmasti poliittista kiehuntaa. Joten olen skeptinen että demokratian ja vahvojen etujärjestöjen aikana tuollaista päätöstä pystyttäisiin tekemään.

Mutta jos spekuloidaan kuitenkin edelleen, niin millainen maailma (tai Eurooppa) olisi hiilitullien käyttöönoton jälkeen? Elintaso kulutusmielessä olisi varmasti matalampi. Lisäksi teknologinen kehitys varmasti hidastuisi, ellei jopa ottaisi pientä takapakkia. Tämä saattaisi koskea myös yllättäviä aloja, kuten lääketiedettä.

Kuitenkin toinen puoli asiassa on, että tullien takia notkahtanut vientiteollisuus alkaisi olemaan kilpailukykyinen EU:n sisällä, eli se pystyisikin nyt tuottamaan tavaroita jotka ennen tuotiin kaukomailta. Joten en usko että rakennemuutos olisi kohtalokas, vaan teollisuus sopeutuisi tuottamaan tavaroita sisämarkkinoiden kysyntää varten. Joten keskipitkällä aikavälillä talous varmasti sopeutuisi muutokseen.

Mielenkiintoiseksi asian tekee pitkä aikaväli, eli miten maailma kehittyisi kummassakin vaihtoehdossa? Yksi mahdollisuus nykyisessä globaalin vapaakaupan mallissa on, että suuryritykset kasvavat edelleen ja valtaavat markkinat ajaen pienemmät kilpailijat ahdinkoon. Tämä kehitys on nähtävillä jo nyky-Suomessa, jossa aidosti suomalaisen omistuksen osuus vähenee. Tämä on nähty ongelmaksi, kun taloudellinen valta katoaa Suomesta. Tulee jopa mieleen vanhat tieteiskirjat, joissa suuryritykset ovat mahtavampia kuin valtiot. Tämä on toki äärimmäinen vaihtoehto, eikä kehitys todennäköisesti johda siihen, vaan valtiot pystyvät vaikuttamaan jos kehitys lähtee väärään suuntaan.

Hiilitullien uhkakuvana voisi nähdä vastakkainasettelun ja sodan uhkan. Jos Eurooppa, Amerikka ja Aasia sulkeutuvat ja alkavat kilpailla keskenään, voi se johtaa vastaavanlaiseen tilanteeseen kuin kansallisvaltioiden aikoina, jolloin sodat niiden välillä olivat yleisiä. Ja vaikkei syntyisi todellisia sotia, niin kauppasodilla ja vastaavilla kylmillä sodilla saa myöskin pahaa aikaan.

Joka tapauksessa itse haluaisin laittaa omat korttini hiilitulleille ja pienemmille taloudellisille yksiköille. Kuitenkaan valtiot eivät ehkä enää ole optimaalisen kokoisia yksiköitä taloudelle, vaan Eurooppa ja muut isommat alueet ovat kompromissi nykyiseen elintasoon tottuneelle yhteiskunnalle.

Olenko jotenkin pessimistinen, kun tuon esille molempien vaihtoehtojen kielteisimmät puolet? Ehkä
tämä vain kuvastaa ihmiskäsitystäni, jossa ihmisen valloilleen päässyt kilpailunhalu johtaa lopulta ikäviin asioihin. Toki kilpailu on tuonut meidät kivikaudelta nykyiseen tietoyhteiskuntaan ja parantanut monien ihmisten elintasoa huimasti. Kuitenkin nyky-yhteiskunnassa kilpailu tuntuu olevan ensimmäinen arvo, ja muitakin arvoja pitäisi kunnioittaa.

Kilpailu ja hierarkkinen asenne tuntuu olevan kuitenkin syvällä ihmisen käyttäytymisessä. Ja kun tarvitaan voimakasta kilpailuhenkeä päästäkseen johtavaan asemaan, oli sitten poliitikko tai yritysjohtaja, niin tuskin sellainen henkilö ei haluaisi kilpailla valtiollaan tai yrityksellään muita vastaan. Ja kun kommunismin kaaduttua kapitalismi ja globaali vapaakauppa on viety äärimmäisyyksiin, niin tokihan kunnianhimoiset ihmiset käyttävät sitä kilpailussaan.

Joten voi optimismia olla? Jos kilpailu on ihmisen perusluonteessa, niin onko edessä vain yhä pahempaa? Olisi helppoa maalata ikäviä perikatoon johtavia kuvia, mutta toisaalta ihmiskunta on pärjännyt tähän saakka ja tilanne on kuitenkin edennyt mielestäni parempaan suuntaan (esimerkiksi orjuuden sallimisesta tasa-arvoiseen yhteiskuntaan). Joten ehkä pienin askelin mennään parempaan suuntaan, kuten tähänkin asti. Toki välillä jokin ikävä aate saa liian vahvan otteen, häiriten tasapainoa. Mutta silti keskimäärin edetään parempaan suuntaan.

Kriittisen asenteen kritiikkiä

Yksi nykyajan mantroista on kriittinen asenne, eli mihinkään ei pidä uskoa vaan on parempi luottaa omaan itseensä. Kaikki pitää kyseenalaistaa, jotta ei tule petetyksi. Tämä ilmiö kärjistyy julkisessa keskustelussa ja netin keskustelupalstalla, joissa yleensä ensimmäinen reaktio mihin tahansa esitettyyn asiaan on negatiivinen. Ja nämä negatiiviset vastaukset saavat yleensä paljon huomiota, koska ne kiinnostavat ihmisiä ja siksi myös media niihin helposti tarttuu.

Sen sijaan positiiviset vastaukset jäävät yleensä huomiotta, niistä ei (kukaan muu kuin alkuperäinen kirjoittaja) ole kiinnostunut. Joten ehkä senkin vuoksi positiivisia vastauksia ei tule yhtä paljon kuin negatiivisia, sillä positiivinen vastaus ei tunnu saavan itse mitään vastausta. Joten negatiivinen kriittisyys on vallannut pelikentän.

Mutta mitä sitten? Miksi kriittisyys negatiivisena asenteena olisi jotenkin haitallista? Sillä asenteella ei ainakaan tule petetyksi, mikä lienee hyvä asia nykyään. Vaikka alussa käytin sanoja kriittinen ja negatiivinen samassa yhteydessä, täytyisi ymmärtää että ne tarkoittavat eri asioita. Kriittisyydellä sen hyvässä mielessä tarkoitetaan tarkoin harkitsevaa tai punnitsevaa. Sen sijaan useimmat tuntuvat olevan kriittisiä merkityksessä arvosteleva, ja liittäisin tämän negatiivisyyteen. Harkitseva ja arvosteleva ovat eri asioita.

Usein tuntuu, että ihmiset menevät kaikissa asioissa äärimmäisyyksiin. Ensin jokin asia on muodissa, ja sitten seuraavassa hetkessä jokin toinen ja edelliset unohtuvat. Ja kun jokin asia on muodissa, vaikkapa hiilihydraattien huonot puolet, niin sitten mennään äärimmäisyyksiin ja karpataan. Sama tuntuu olevan kriittisen asenteen suhteen, siinäkin mennään äärimmäisyyksiin ja unohdetaan haluttu harkitseva-merkitys ja mennään ääripäähän eli negatiiviseen arvosteluun. Ja usein tässä arvostelussa tartutaan pikkukohtiin ja niiden kritiikillä saatetaan koko alkuperäinen viesti negatiiviseen valoon.

Kuitenkin negatiivinen asenne harvoin vie mitään asiaa eteenpäin. Jos tyrmää ja torjuu kaiken ulkopuolelta tulevan uuden, ei ikinä opi mitään uutta. Sen sijaan avoimella harkitsevalla asenteella toisen sanomisiin voi ymmärtää mitä toinen tarkoittaa, ja kenties löytää toisen näkökulman asioihin. Vastaavasti tätä uutta asiaa itse kehittelemällä pystyy kenties viemään ideaa pidemmälle ja liittää tai soveltaa sitä uusiin asioihin. Tiede on jo pitkään toiminut näin, eli tutkimus perustuu toisten töiden eteenpäinviemiseen. Toki harkitsevaa asennetta tarvitaan, sillä virheiden välttämisen lisäksi juuri tämä harkinta eli toisen ajatuksen ymmärtäminen ja sisäistäminen mahdollistaa ajatuksen jatkokehittämisen.

Eli kun yrittää ymmärtää toisen sanomisen positiivisessa mielessä eikä etsiä virheitä, saattaa löytää kultajyvän, jota ehkä alkuperäinen sanoja ei ole itsekään tajunut. Joten seuraavalla kerralla, kun joku esittää jotain typerää, niin torjumista parempi suhtautuminen asiaan olisikin vaikka yrittää ymmärtää miksi toinen sanoo kuten sanoo. Toki se vaatii ajattelua, eli on raskasta, mutta voi olla pidemmän päälle palkitsevaa.

Leimakirveiden ja nimien käytön haitallisuudesta

Julkisessa keskustelusta löytyy useita esimerkkejä tilanteista, joissa esimerkiksi jollekin asialle on keksitty uusi nimi tai termi kuvaamaan sitä, ja tämän termin käyttö on sitten vyörynyt laajalle mediaan ja yleistynyt välittömästi. Esimerkkejä vaikkapa politiikasta löytyy Veikko Vennamon aikaisista seteliselkärankaisista ja Mauno Koiviston sopuleista aina uusiin Timo Soinin letkautuksiin, vaikkapa jytky (joka on yksi asiallisimmista). Kaikki nämä ja useat muut keksityt uudet termit tarttuivat heti käyttöön.

Tuntuu että on erityisen tarttuvaa, kun käytetään vanhaa olemassaolevaa termiä kuvaamaan  jotakin uutta asiaa. Monilla näistä termeistä kuvataan jotain asiaa (tai henkilöryhmää) yksinkertaistetusti, stereotyyppisesti. Ja usein vanhaan termiin littyy jokin merkitys tai vivahde, jota halutaan liittää uuden käyttökohteen asiaan. Eikö sopuli tosiaankin kuvaa mediaa hyvin, kun kaikki toimittajat juoksevat saman uutisen ja asian perässä? Vai tekevätkö kaikki toimittajat kuitenkaan niin? Harvoin asiat ovat niin yksinkertaisia, että niitä voisi reilusti kuvata yhdellä termillä. Eli saadaanko tuollaisen termin käytöllä ihminen vain näkemään asia tietyllä tavalla, riippumatta miten hyvin se pitää yhtä todellisuuden kanssa?

On melkein pelottavaa, kuinka helposti tällaisella nimien keksimisellä pystytään ohjaamaan ajattelua. Ihmiset saadaan näkemään jokin uusi asia samassa valossa kuin jokin vanha ja tutumpi asia. Usein tätä käytetään leimaamaan tai luokittelemaan jokin itselle vastenmielinen asia huonoon valoon, mutta samaa tekniikkaa voidaan käyttää myös positiivisessa mielessä, eli kuvaamaan jokin epämiellyttävä asia positiivisemmassa valossa. Esimerkkeinä tällaisista kaunistelluista kiertoilmauksista on esitetty vaikkapa aikuisviihde (pornon tai erotiikan sijaan) ja toimintaelokuva (väkivaltaisen sijaan). Ja täytyy myöntää, että monta tällaista leimaamista olen itsekin niellyt, nähnyt asian uuden termin valossa.

Toki ihmiset ovat havainneet tämän asian, ja epäonnistuneille kaunisteleville kiertoilmauksille naurahdellaan. Toki myös tunnistetaan ihmisiä jotka pyrkivät jatkuvasti leimaamaan jotain asioita, ja näillekin on keksitty termi, eli "leimakirveen heiluttajat". Tässäkin on hauskasti käytetty vanhaa termiä kuvaamaan asiaa, eli käytetty samaa tekniikkaa mistä termillä muita syytetään.

Mutta miksi tällainen nimeäminen on sitten niin tehokasta? Liittyykö se ihmisen tapaan ajatella? Tuntuu nimittäin että ihmisen tapa oppia on luokittelu eli kategorisointi. Kun jokin uusi asia osataan nimetä, niin sen käsittely on heti paljon helpompaa. Ainakin itse opin asioita helpoiten, kun osaan liittää ne jo tietämääni tietoon. Näin saan jäsenneltyä asian olemassaolevan käsitykseni pohjalta, joten ne on helpompi muistaa ja ymmärtää suhteita muihin asioihin.

Joten kun asioita leimataan tai luokitellaan vanhoilla termeillä, saadaan asia esitettyä nopeasti ja ymmärrettävästi. Tämä on paljon helpompaa ja kivuttomampaa oppimista vastaanottajalle kuin ymmärtää jokainen asia itsenäisenä kokonaisuutena. Ehkä tässä on jotain liittymää intuitiiviseen ajattelun tehokkuuteen analyyttiseen ajatteluun verratuna, josta jo aiemmin kirjoitin. Eli harva ihminen jaksaa pohtia asiaa perusteellisesti, kun on paljon nopeampaa ja vaivattomampaa vain yhdistää ja liittää uusi asia olemassaolevaan tietoon.

Ja jos tätä ominaisuutta käytetään hyväksi, voidaan helposti syöttää valmiita ajatuksia toisten ihmisten aivoihin. Karrikoiden ja leimaten voisi sanoa tällaisen asioiden nimittelyn olevan aivopesua. Mutta jotta en sortuisi siihen mistä itse syytän, niin lopputulokseksi tästä pohdinnasta pitäisi jäädä, että mieti ja pohdi asioita itse äläkä luota toisten keksimiin nimiin, vaikka se hankalampaa ja hitaampaa onkin.