Kirjotut tunteet asiatekstissä

Mietin jo eläkeiästä ja työelämästä kirjoittamisesta Juhana Vartiaisen ja muiden provosointien jälkeen, mutta Osmo Soininvaara blogissaan ehti ensin ja hän teki myös hyviä ehdotuksia miten tilannetta voisi parantaa. Joten en siis puutu tuohon asiaan, mutta tuosta keskustelusta sain taas syyn ihmetellä, kun julkisessa keskustelussa Vartiaisen ja muiden kärjistetyt heitot saavat huomiota, mutta asialliset ja rakentavat pohdiskelut eivät?

Tietenkin tässä voisi syyttää mediaa (taas kerran), kun ne tekevät isoja otsikoita kärjistetyistä aiheista, eivätkä nosta asiallisia aiheita esiin. Mutta toisaalta media tarjoaa sellaisia uutisia, joita ihmiset haluavat lukea. Markkinataloutta sekin, kun lukijoiden suosimat lehdet pärjäävät parhaiten, mutta eivät ne jotka ei lueta. Toki monilla toimittajilla on jokin muukin tavoite kuin vain auttaa lehteä pärjämään nykyisessä markkinataloudessa, ja hyviä artikkeleita lehdistä löytyykin, mutta niitä joutuu etsimään, sillä ne eivät ole otsikoissa. Tai ainakaan ne eivät herätä kiivasta keskustelua.

Ja sama ilmiö on nähtävillä yleisillä keskustelupalstoilla. Jos joku haluaa nostattaa keskustelua jostain aiheesta, niin kärjistämällä ja tuomalla asian esille yksipuolisesta näkökulmasta saa varmasti kommentteja ja palautetta. Asiallisiin keskustelunavauksiin taas tulee vain hyvin vähän palautetta. Eli samanlainen ilmiö, joten tosiaankin ehkä onkin parempi etsiä syytä ihmisistä kuin mediasta. Tässäkin jutussa vaarana on, että kun en kärjistä asioita, niin kukaan ei vaivaudu tätä lukemaan.

Vai olisiko sittenkin niin, että asiallisiakin juttuja kyllä luetaan, mutta jos ne eivät herätä tunteita (eli ovat asiallisia), niin niistä ei jakseta innostua. Eli taaskin lukijassa eli ihmisessä tunteet yliajavat järkiperäisen ajattelun tuhatta ja sataa. Joten tunteiden ymmärtäminen ja niiden herättäminen on tärkeää myös tekstin tuottamisessa, ainakin jos haluaa että juttu saa huomiota.

Toisaalta jos juttu herättää vääränlaista tunnetta tai saa aikaan liian voimakkaan reaktion, jää jutun asia tai ydin helposti sivuasiaksi, tai juttu voi saada jopa vastakkaisen vaikutuksen. Tällaisia esimerkkejä löytää etsimättää miltä tahansa netin keskustelupalstalta, kun kärjistetysti esitetty asia aiheuttaa vain kiivaan väittelyn. Samoin voi miettiä, että oliko esimerkiksi Vartiaisen jutun saama vastaanotto sellainen mitä kirjoittaja haki.

Joten voisiko tästä johtopäätöksenä olla, että myös asiallisten tekstien tuottamisessa kannattaa huomioida ihmisten tunteet. Eli kirjoittajilla kannattaisi opiskella tunneälyäkin. Ensinnäkin siksi, että tunteiden kautta jutulleen saa enemmän huomiota, ja toisaalta siksi, että jutun herättämät reaktiot tukisivat kirjoittajan sanomaa. Hmm, mitenkähän tämän juttu olisi pitänyt kirjoittaa, jotta se vastaanotettaisiin parhaiten?

Kielletyt aiheet vai kielletyt asenteet?

Monessa yhteisössä on kirjoittamattomia sääntöjä, että tietyistä asioista ei saa puhua. Näitä aiheita ovat yleensä esimerkiksi uskonto ja politiikka. Kielletyiksi ne tulevat yleensä siksi, että niistä puhuminen aiheuttaa usein välittömästi riitoja. Ja riidoista eivät useimmat pidä, erityisesti jos muuten ollaan samanhenkisessä yhteisössä jossa on mukava henki. Joten näistä aiheista keskustelua vältellään.

Kuitenkin nuo aiheet ovat kiinnostavia monen ihmisen kannalta. Uskonto on monelle ihmiselle yksi elämän tärkeimmistä asioista. Politiikka taas vaikuttaa meidän kaikkien elämään, eli miten meidän yhteisiä asioita tässä yhteiskunnassa hoidetaan. Joten miksi näistä aiheista pitäisi vaieta, eli miksi ne aiheuttavat niin paljon riitoja?

Yleensä selkeistä ja yksinkertaisista asioista, eli faktoista, ei saa riitaa aikaan. Esimerkiksi matematiikasta tai tunnustetuista fysiikan laeista riitely on aika tyhmää, koska oikea vastaus on kaikkien tiedossa. Samoin näiden aiheiden monimutkaisetkin asiat harvoin johtavat pitkiin riitoihin, sillä asiat voidaan käydä läpi ja todeta totuus. Sen sijaan mitä enemmän asioihin liittyy ihmiset, sitä hankalampi on määritellä totuus, ja sitä helpommin asioista on riidellä.

Kärjistäen voisi tuon perusteella tietenkin sanoa, että jos asiasta saa pitkän riidan aikaan, niin kyseessä on todennäköisesti mielipideasia eikä fakta. Eli molemmilla väittelijöillä todennäköisesti on vain erilaiset mielipiteet ja painatukset, eikä kumpikaan ole oikeassa. Mutta vaikka tästä saisikin hienon heiton, jolla voisi laittaa naurunalaiseksi kiivastuneet väittelijät, niin olisiko tästä opittavissa jotain hyödyllisempää?

Monimutkaisista ja ihmisiäkin koskevista asioista on mahdollista keskustella "sivistyneesti". Tämä tarkoittaa, että keskustelijat pystyvät kuuntelemaan toisen kantaa ja ymmärtämään sen. Ehkä voisi jopa sanoa että osataan asettautua toisen asemaan, ymmärretään toista. Tällainen keskustelu on usein sivistävää ja siitä voi oppia näkemään että asioilla on usein monta puolta. Ja kun tämän oppii näkemään, niin pystyy ehkä hyväksymään toisten näkökannat. Samalla voi ymmärtää, ettei keskusteltavana olevaan asiaan ehkä ole yksinkertaista absoluuttisen oikeaa ratkaisua, vain siinä täytyy tasapainoilla eri asianhaarojen kanssa.

Mutta miten tällaiseen sivistyneeseen keskusteluun sitten voisi päästä? Uskon että yksi siihen auttava asia on ihmisten tunteiden tajuaminen. Riitely ja muu epäsopu syntyy ihmisten tunteista, ei faktoista. Faktat toki usein aiheuttavat tunteita, kun ne koetaan joillain tapaa. Eikä fakta tässä yhteydessä tarkoita asian oikeutusta (eli filosofi David Humen sanoin, siitä miten asiat ovat ei voi päätellä miten niiden pitäisi olla). Joten kun keskustelussa tunteet ottavat vallan, syntyy riita eivätkä riitelijät pysty vastaanottamaan järkipuhetta eli ymmärtämään toista. Ihmisillä tunteet ovat voimakkaampia kuin järki, ainakin kaikilla jotka ovat joskus riidelleet.

Joten voidaanko tästä päästä johonkin ratkaisuun, eli voitaisiinko nämä alussa mainitut kielletyt aiheet jotenkin ottaa sallittujen listalle? Ehkäpä, jos ihmiset pystyisivät hallitsemaan tunteensa sekä kuuntelemaan ja ymmärtämään toisia. Mutta siihen taitaa meillä ihmisillä olla vielä pitkä matka. Mutta siihen kannattaisi silti pyrkiä, sillä toisten ihmisten ymmärtäminen on tie viisauteen.

Opi suvaitsemista, suvaitse oppimista

Kumpi on tärkeämpää, suvaita erilaisia ihmisiä ja mielipiteitä, vai olla hyvässä seurassa ja saada arvostusta samanmielisiltä ihmisiltä? Tärkeämpi on tietenkin riippuvainen katsantokannasta, mutta kumpi olisi mukavampaa? Netin keskustelupalstoilla usein ihmiset kerääntyvät sellaisille palstoille joissa viihtyvät. Ja viihtyvyys tulee usein siitä, että muilla keskustelijoilla on samanlaiset arvot ja mielipiteet, jolloin tulee helposti tunne että omaakin mielipidettä arvostetaan. On paljon helpompaa olla seurassa, jossa tuntee olevansa arvostettu, ja jossa ei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan että joku kyseenalaistaisi sanomisesi riitamielellä.

Mutta sitten kun keskustelupalstalle eksyy jokin toisenhenkinen, ja alkaa esittämään omia mielipiteitään, alkavat ristiriidat nousta. Usein ihmiset ottavat toisten mielipiteet henkilökohtaisesti, eli jos joku väheksyy jotain asiaa joka on itselle tärkeä, niin se tuntuu kuin itseä väheksyttäisiin. Joten erilainen mielipide saa todennäköisesti kärkevän vastauksen, ja pian keskustelu menee väittelyksi. Näistä riidoista vain harva nauttii, silloin kun osuvat omalle kohdalle. Riidankylväjät ovat sitten asia erikseen, mutta he harvoin ottavat esille itse tärkeitä asioita, ja joissain asioissa nämä samat kylväjät voivat itse ottaa toisten mielipiteet henkilökohtaisesti. Usein eritavalla ajattelevat ihmiset joko lähtevät tai savustetaan keskustelupalstalta pois, ja ihana leppoisa rauha palaa taas hetkeksi.

Kuitenkin samanhenkisessä ympäristössä ei opi niin paljon uutta kuin sellaisessa jossa on paljon erilaisia ihmisiä. Esimerkiksi jotkut työyhteisöjen tehokkuutta selvitelleet ovat havainneet että erilaisista ihmisistä koostuva työyhteisö on tehokkaampi tai jopa luovempi kuin sellainen jossa kaikki ajattelevat samalla tavalla. Tämä on aivan johdonmukaista, sillä kun saa erilaisia virikkeitä, niin aivoilla on paljon enemmän valinnanvaraa yhdistellä asioita. Lisäksi erilaisista ajattelutavoista voi oppia ymmärtämään eri tapoja ajatella, ja parhaimmillaan ymmärtämään erilaisia ihmisiä. Tämä tarkoittaa suvaitsevaisuutta erilaisia ajatuksia ja ihmisiä kohtaan.

Joten jos asiaa ajateltaisiin puhtaasti tehokkuuden tai oppimisen kannalta, niin olisi parempi hakeutua sellaisiin piireihin, jossa on paljon erilailla ajattelevia ihmisiä. Kuitenkaan vain harvat tekevät näin, ja hekin yleensä vain harvoin. Pääsääntöisesti ihmiset haluavat olla samanmielisessä seurassa, jossa tuntee itsensä arvostetummaksi ja on helpompi olla oma itsensä.

Toki jotkut hakeutuvat palstoille, joissa on erilaisia mielipiteitä ja väittely on kiivasta. Mutta nämä väittelijät vain harvoin ovat siellä oppimassa ymmärtämään toisten mielipiteitä. Väittelyssä yleensä vain toistetaan omia ajatuksia, ja muiden ajatuksia luetaan vain sen verran mitä tarvitaan jotta pysytään keskustelussa ja voidaan esittää lisää omaa kantaa tukevia ajatuksia. Joten ei pelkkä erilainen yhteisökään itsessään ole riittävä tae tehokkuudelle tai oppimiselle, jos ei olla vastaanottavaisia erilaisille mielipiteille.

Uuden oppiminen on palkitsevaa, mutta raskasta. On paljon miellyttävämpää olla yhteisössä, jossa oppiminen tapahtuu hitaasti. Mistä tämä voisi johtua, siitäkö että oppiminen kuluttaa aivoissa paljon energiaa ja on raskasta? Vai mistä? Entä auttaako suvaitsevainen asenne tässä, eli jos on valmiimpi hyväksymään uusia ja erilaisia asioita, jotka eivät täysin sovi omiin vanhoihin kokemuksiin, niin onko oppiminen silloin kevyempää? Vai yhtä raskasta, ja suvaitsemattomuus on vain puolustusreaktio raskaalle oppimiselle?

Maailmanparannusta (aina välillä täytyy haihatella)

Oletetaan että kasvihuoneilmiö on vakava asia. Suurin osa asiantuntijoista on sitä mieltä, joten asiaa voisi melkein pitää faktana, mutta oletetaan silti. Skeptikot voivat vaikka ajatella luonnon suojelua yleisesti. Joten kun asia on vakava, niin pitäisi tehdä jotain sen korjaamiseksi. Korjaavia toimenpiteitä on mietitty muun muassa ilmastokokouksissa, kuten Kioto, Kööpenhamina, Durban ja Doha, mutta sopimukseen ei ole päästy. Eurooppa on ollut kärjessä tekemään myönnytyksiä ilmastolle ja luonnolle, mutta kun muut maat eivät suostuneet samaan, niin Eurooppakaan ei voi oman edun nimissä tehdä enemmän kuin muut. Joten Eurooppakaan ei siis tee tarpeeksi. Jos Eurooppa yksinään tekisi lainsäädännön, jolla haitallisia päästöjä vähennettäisiin ja suojeltaisiin luontoa, niin Euroopan talous kärsisi pahasti ja muut maat hyötyisivät.

Joten yksin mitään ei voida tehdä. Vai voidaanko?

Länsimaat vastaavat suurelta osin maailman kulutuksesta. Rahat liikkuvat länsimaissa, täällä on rikkaita ihmisiä, joten talous pyörii länsimaiden ympärillä. Aiemmin myös tullit olivat laajasti käytössä ulkomaankaupassa, ja sillä ohjattiin taloutta haluttuun suuntaan. Toki haluttu suunta oli usein vain oman maan talouden suojelua, halua estää ikävä rakennemuutos. Usein tämä on kuitenkin lyhytnäköistä toimintaa, jolla rapautetaan oman maan kehitys ja talous pidemmällä aikavälillä. Mutta voisiko Eurooppa vielä käyttää tulleja edistääkseen ilmastoasioita? Siis ottaa tiukemmat ympäristölait käyttöön ja tasoittaa eroa muihin maihin tulleilla.

Oletetaan siis, että Eurooppa ottaisi käyttöön tullit, kun tuodaan tavaroita maista jotka eivät halua vähentää ilmastokuormitustaan ja tuhoavat omaa luontoaan. Ensivaikutelma tällaisesta olisi, että se mahdollistaisi taloudellisen toiminnan Euroopassa arkarammista säännöksistä ja korkeammista kuluista huolimatta, sekä toisaalta kannustaisi muita maita liittymään ilmastosopimuksiin jotta heidän vienti Eurooppaan vapautuisi tulleista. Joten ensimmäinen vaikutelma on hyvä, Euroopan maat rikastuvat ja saavat budjettinsa kuntoon tullien ansiosta.

Eurooppa on sitoutunut edistämään vapaakauppaa esimerkiksi WTO:n kautta, joten sopimusteknisesti tullien käyttöönotto ei olisi helppo asia. Toisaalta tullit lisäisivät tuloja valtioille, mutta kansalaisia eli kuluttajia ne köyhdyttäisivät, sillä ulkomailta tuotujen tavaroiden hinta nousisi, samoin oman maan kulutus maksaisi enemmän mahdollisten ilmastorajoitusten takia. Olisiko enemmistö oikeasti valmis alentamaan elintasoaan luonnon hyväksi, vai olisiko tällaisen politiikan ajaminen poliittinen itsemurha?

Tulleilla olisi myös muita sivuvaikutuksia. Muut maat, joiden vienti Eurooppaan vähenisi, köyhtyisivät, koska niiden oma kulutus ei riittäisi korjaavaan viennin vähenemistä. Tällä köyhtymisellä voisi olla dramaattisia vaikutuksia yhteiskuntiin, ja vähimmillään ne voisivat aiheuttaa pakolaisuutta ja maahanmuuttoa Euroopan maihin. Toisaalta vahvat taloudet, kuten Yhdysvallat ja ehkä Kiina, voisivat silti käydä kauppaa keskenään ja saada vapaakaupan aiheuttamat hyödyt talouskasvuun. Joten Eurooppa voisi jäädä tullien takia sivuraiteille, ja köyhtyä entisestään.

Taloudellisesti ajateltuna parempi talouskasvu saadaan kun käydään kauppaa vapaasti koko muun maailman kanssa. Siinä samalla ei tulla muodostaneeksi muureja eri alueiden välille, eikä synnytetä vastakkaiasettelua, vaan edistetään rauhaa. Eli ei aiheuteta itse omilla toimilla rakennemuutoksia, joilla yleensä on ikävä kaiku. Mutta jos maailma on muuttumassa, niin kurssin muuttaminen rakennemuutoksen kautta saattaisi olla pienempi paha kuin jatkaminen täyttä vauhtia kohti uhkaavaa katastrofia. Mutta olen skeptinen asian suhteen, talouden ylivaltaa ei tällä hetkellä voi uhmata millään asialla, ei edes luonnon säästämisellä.

Vapaakauppa tai kapitalismi on hyvä renki mutta huono isäntä.

Innostus, ihana tunne

Kun joku on innostunut jostain, on se yleensä mukavampaa kanssaihmisille kuin perinteinen kyynisyys. Esimerkiksi asiastaan innostunut opettaja voi tartuttaa innostuksen oppilaisiin, ja siten saada opin paremmin perille, ja parhaimmillaan vaikuttaa oppilaiden asenteisiin koko heidän loppuelämänsa aikana. Samoin asiasta innostuneiden kanssa on mukavampi tehdä töitä, kun innostuminen tarkoittaa usein positiivista asennetta.

Toki innostuminen voi mennä ylikin, tai sillä voi muuten olla negatiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi jos on juuri löytänyt jonkun uuden asian ja innostunut siitä, voi olla hankalaa nähdä sitä puolueettomasti ja verrata sitä muihin asioihin. Esimerkiksi jos lapsi saa uuden lelun ja on täysin sen lumoissa, niin mikään muu ei sitten pariin päivään kelpaa. Samoin jotkut aikuisetkin voivat käyttäytyä samalla tavalla keksiessään uuden idean. Onhan siitä sanontakin; jos kädessäsi on vasara, kaikki näyttää nauloilta. Ja on joskus hieman rasittavaa, kun joku on innostunut jostain ja tuo asian jatkuvasti esiin, niin ettei mistään muusta voi edes puhua. Innostuminen on tunneperäistä, ja voimakkaat tunteet usein yliajavat järkipohjaisen ajattelun helposti. Tästä järjen sivuuttamisesta voi johtua innostuksen harmilliset puolet kanssaihmisille.

Kuitenkin innostuminen lasketaan positiiviseksi tunteeksi, onnellisuuden, ilon  ja rakkauden tunteen jonkinlaiseksi seuralaiseksi. Joten vaikka olisi kuinka houkuttelevaa olla ivallinen innostuneille ihmisille, vaikkapa jostain teknisistä laitteista, käsitöistä tai mistä tahansa harrastuksesta innostuneille, niin ehkä kuitenkin olisi parempi vain olla hyvillään että heillä on jokin asia jonka parissa saavat miellyttäviä tunteita.

Ehkä toisten innostumisen miettimisen sijaan olisikin parempi miettiä mistä itse innostuu. Vai onko sitä jo niin kyyninen ja järjen rationaalista ajattelua seuraava, että välittömästi analysoi omat tunteensa nolliin? Tunneäly ja omien tunteiden tunnistaminen on järkevää toimintaa, varsinkin negatiivisiksi liitettyjen tunteiden kohdalla, mutta ihminen on kuitenkin tunteva olento. Joten liiallinen omien tunteiden analysointi voi johtaa tunteiden latistumiseen, jos ei uskalla tuntea enää mitään. Eli vaikka omien tunteiden tunnistaminen on hyväksi, ei sen pitäisi johtaa kuitenkaan tunteiden laimentamiseen. On hyvä tunnistaa syyt omiin tunteisiin, mutta se ei tarkoita että tunteet olisivat jotenkin vähempiarvoisia kuin järkiajattelu.

Kun olen näin synkkänä syksynä havainnut itsessäni innostuksen vähenemistä, niin asiaa pitäisi korjata. Oman hyvinvoinnin kannalta tunteet ovat tärkeitä asioita, sillä ihminen ei voi elää pelkästään järjen varassa, tai sitten sellainen elämä ei ole tyydyttävää elämää ihmiselle. Mutta miten sitten innostua, kun mieli on maassa sateisena ja pimeänä syksynä? Innostumista, kuten muitakaan tunteita, ei voi vain päättää. Se tapahtuu, tunne syntyy jostain. Joten miten tai mistä voisi löytää innostumisen?

Toki olen tänäkin syksynä ollut innostunut joistain asioista, mutta jostain syystä ne ovat olleet lyhytaikaisia. Toki innostumistä yleensäkin pidetään väliaikaisena tunteena, mutta jotenkin olen ollut ehkä liian kriittinen innostumisen kohdetta kohtaan. Vaikka onkin keksinyt jotain uutta, niin pian on tajunnut asian olevan vain hyvin pieni osa kokonaisuutta, ja innostus on laantunut.

Joten ehkä nyt pitäisi ottaa tavoitteeksi löytää se innostus jostain. Esimerkiksi näitä juttuja on ollut kiva kirjoittaa, mutta toisaalta en sitä innostusta ole täältä löytänyt. Ehkä innostuksen löytämiseen auttaisi jos tekisi asioita porukassa, eli muiden ihmisten kanssa. Siten saisi vahvistusta omalle tunteelleen, ja kun näkisi muita innostuneita ihmisiä, niin sekin vaikuttaisi vahvistavasti. Joten nyt pitää vain löytää se kohde, josta lähden innostusta etsimään. Ehkä pitäisi mennä ensi keväänä jollekin kansalaisopiston kurssille.

Usko, uskonto ja kirkko

Miten uskon? Onko sillä oikeastaan väliä? Mutta kun nykyään netissä tapaa kaikenlaisiä ääri-ihmisiä ja fundamentalisteja, joiden mukaan uskonnot pitäisi kieltää ihmisille vaarallisina, niin ehkä omaa suhtautumista on syytä miettiä. Mitäänhän en asiasta tiedä, eikä luultavasti kukaan muukaan, joten tämä on hyvä paikka spekuloida.

Ehkä Jeesus oli kuin nykypäivän elämäntaidon opettajat (esimerkiksi Dalai Lama, Mahatma Gandhi, Äiti Amma, Tommy Hellsten, Paulo Coelho tai joku muu suosikkisi), joka opetti uutta inhimillisempää kanssakäymisen tapaa. Jeesuksen ajan maailma oli kova, juutalaiset eli vanhatestamentilliset lait ovat melko lähellä Hammurabin silmä silmästä, hammas hampaasta -lakeja. Jeesus opetti sitten ihmisille, että kannattaa käyttäytyä hyvin toisia kohtaan, niin hekin alkavat pian käyttäytyä hyvin sinua kohtaan. Tämä yksikertainen sääntö on helppo havaita normaalielämässä, jos vain uskaltaa. Ehkä Jeesuksen opetus meni tässä pidemmälle kuin muilla aiemmin tai sitten se sattui vain kypsään maaperään, kun se on jäänyt niin voimakkaasti elämään. Joka tapauksessa varmaan silloinkin oli maalaisjärjellä hyvin tajuttavissa, että rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi ja muut opit ovat järkeviä, ja varmasti monet ihmiset niistä silloin innostuivat.

Yhteisöllisyys on ihmisille tyypillistä. Ihmiset hakeutuvat samanmielisten porukkaan, koska silloin tulee helpoiten tunne että muut kunnioittavat ja arvostavat sinua, kun kaikkea ei tarvitse perustella ja olla koko aikaa varuillaan. Samanmielisessä yhteisössä on miellyttävämpi olla kuin erimielisessä saati riitaisessa. Joten kun Jeesuksen ajan ihmiset innostuivat Jeesuksen opetuksesta, oli luonnollista hakeutua samanmielisten seuraan keskustelemaan opeista ja kokemuksista. Joten näitä alkuseurakuntia varmasti syntyi ihan inhimillisistä syistä.

Jossain vaiheessa, viimeistään kun jokin Rooman keisari otti kristinuskon valtion erityiseen suojelukseen mutta todennäköisemmin jo aikaisemmin, alkoivat jotkut ihmiset huomata, että näiden seurakuntien kautta on saatavissa valtaa. Kun ihmisistä puhutaan, niin valta viekoittelee. Tokihan on suuri valta johtaa satojen tai tuhansien ihmisten seurakuntia, joten niiden johtoon oli varmasti tunkua. Ehkä jossain vaiheessa, valtaa pönkittääkseen, nämä kirkonisät muokkasivat Jeesuksen opetusta tai tarinoita omiin tarkoitusperiin, tai sitten vain levittääkseen kristinuskoa helpommin muiden ihmisten keskuuteen. Ehkä tässä vaiheessa syntyivät Jeesuksen jumalisuus ja ihmeteot, kun tarvittiin jotain mystisempää kuin pelkkä rakkauden oppi.

Ja sitten syntyivät viralliset kirkot, johtamaan näitä yhteisöjä. Tuntuu että jossain vaiheessa Jeesuksen opetukset lähimmäisenrakkaudesta jäivät taka-alalle, ja tärkeämmäksi tulivat mahdollisesti keksityt tarinat ihmeteoista ja julistuksellinen usko (usko että pelastut, vain armo voi pelastaa) nousi tärkeämmäksi. Ehkä tuokin on aivan inhimillistä samanhenkisessä yhteisössä, toisten sanomaa on vaikea asettaa kyseenalaiseksi ja toisaalta epävarmuudessaan ihmiset helposti menevät äärimmäisyyksiin.

Ja kun kirkot olivat saaneet tarpeeksi valtaa, niin tokihan valta houkuttaa kaikenlaisia ihmisiä. Ja lisää valtaa saadakseen täytyi käännyttää muita ihmisiä tähän "uskoon", vaikka sitä tehdessä rikottiin alkuperäistä opetusta vastaan. Ristiretket ja monet muut käännytykset ovat mielestäni hyvin kaukana Jeesuksen opetuksen sanomasta, jopa ristiriitaisia.

Mutta voidaanko siis syyttää Jeesuksen opetusta kaikesta pahasta, mitä kirkoissa ja sen nimissä on tehty? Mielestäni ei voi. Samanlaista "inhimillistä" käytöstä on tapahtunut muuallakin kuin uskontojen parissa, esimerkkinä tavallisten ihmisten kulutustottumukset tai vaikkapa kommunismi (toki kommunismissa oli muitakin vikoja, eikä sitä voi verrata Jeesuksen opetuksiin). Toki kaikkea, missä on mystiikkaa tai missä tukeudutaan johonkin edesmenneeseen tai ulkopuoliseen auktoriteettiin, on helpompi käyttää väärin, kuin jotain täysin avointa ja tasa-arvoista asiaa. Tiedettä pidetään avoimena ja tasa-arvoisena, mutta sitäkin pyritään käyttämään hyödyksi omissa valtapyrkimyksissä, esimerkkinä vaikkapa ilmastonmuutos.

Joten jos uskon kuten tuossa yllä spekuloin, niin miksi olen edelleen kirkon jäsen? Enhän tuo ylläoleva ole lainkaan sellaista miten kristinuskossa kuuluisi uskoa. Ehkäpä siksi, että mielestäni nuo Jeesuksen opit lähimmäisenrakkaudesta ovat edelleen voimassa, ja uskon että kirkko tekee myös paljon hyvää. Kirkon piirissä on toki edelleen paljon tuota turhaa oppia (omasta mielestäni), mutta arvostan kuitenkin monen piispan kannanottoja. Huomaa että nämä nykyajan piispat ovat ajatelleet paljon asioita (enemmän kuin minä), eivätkä he ole hakeutuneet hommaan vain vallanhimosta. Omasta mielestäni kirkko voisi keskittyä enemmän tuohon Jeesuksen oppiin lähimmäisenrakkaudesta (jumalisuuden sijaan), eikä jättää sitä noille nykymaailman elämäntaidon opettajille. Mutta ymmärrän että tuollainen muutos on erittäin vaikea tehdä. Pelkkä uskokin voi olla monelle suuri voimavara.

Tunteet pyörittävät maailmaa

Viikolla on näkynyt uutisia, että Nokian uusi Windows Phone -puhelin on ilmeisesti myynyt hyvin ja se on jopa loppunut kaupoista. Aika hyvin Nokialta, varsinkin kun jotkin asiantuntijat ovat spekuloineet että Windows-ekosysteemi tulee liian myöhään, kun iPhone ja Android ovat jo kaapanneet älypuhelinten markkinat. Ja toisaalta ihmisten pitäisi olla sitoutuneita heidän nykyisiin puhelimiinsa, kun sinne on talletettu tietoa ja siihen hankittu sovelluksia. Mutta näyttää että suurimmalle osalle ihmisistä jokin muu asia kuin älypuhelinten sovellukset ovat se ratkaiseva tekijä. Sikäli ristiriitaista, kun usein älypuhelin määritellään alustaksi johon voi osaa ja asentaa sovelluksia.

Voisiko siis olla, että ihmisille tärkein syy hankkia jokin älypuhelin on jokin muu kuin puhtaasti rationaalinen? No toki, monet puhuvat puhelinten wow-efektistä, jota löytyy milloin iPhonesta ja nyt sitten ilmeisesti Nokiastakin. Eli kun esittelemällä puhelinta saa ihastelevia katseita ja jopa vau-huudahduksia, niin voi kuvitella olevansa itse ihastelun kohde, joten puhelin antaa myönteisiä tunteita omistajalleen. Tokikaan tämä tunne ei päde normaaleihin päivittäistavaroihin, sillä tuskin kukaan esittelisi ostamaansa hienoa maitopurkkia. Tokihan niihinkin jotain tunteita liittyy, mutta paljon pienempänä kuin sellaisiin tavaroihin joilla voi erottautua muista.

Samanlaisia tunteita liittyy moniin muihinkin tavaroihin, kuten erityisesti autoihin. Katumaasturi, kuka oikeasti tarvitsee sellaista? Mutta kuitenkin ihmiset ovat hyviä keksimään järkisyitä tunteiden perusteella hankituille asioille. (Joo, katumaasturi on turvallinen.) Puhelimien ja autojen hankinnassa usein vaikuttavat tunteet katsotaan negatiivisiksi, kuten pätemisen tarve ja kateus. Näissä tunteissa taustalla on ihmisten keskinäinen arvostaminen, eli jollain tavoin ihminen tuntee olevansa arvokkaampi kuin toiset, tai toiset luulevat ihmisen kuvittelevan olevan arvokkaampi. Eli ehkä se onkin kateuden tunne, joka on se negatiivinen.

Mutta voisiko hankintoihin vaikuttavissa asioissa olla positiivisia tunteita? Tätä piti miettiä, kun tajusin tunnetasolla olevani houkuttunut mahdollisuudesta hankkia osuus Lapin kämpästä. En ainakaan itse tunnista, että olisin ajatellut edes kertovani siitä tutuille saati että olisin sillä jotenkin parantanut asemaani muiden silmissä. En osaa oikein nimetä sitä tunnetta joka houkuttelee Lappiin. Mutta kun miettii tarkemmin, niin "koskemattomia erämaita" ja "rohkea tutkimusmatkailija" saattoivat kuvata joitain mielessä liikkuneita ajatuksia eli tunteita. Jotain romantiikkaan liittyvää siis, ja tarve päästä tilaan jossa tuntisi olevansa vahvoilla eli onnellinen. Ehkei pidä kuitenkaan analysoida omia tunteitaan liikaa, myöntää vain ettei järkisyillä oman paikan hankkiminen Lapista ole tällä hetkellä kovin järkevää, parempi olisi vuokrata eri paikkoja tilanteen mukaan. Mutta pitäisikö tuo tunne sitten tappaa, ja käyttäytyä kuin kylmä kone?

Joku taloustieteilijä varmaan perustelisi tunteiden käyttöä sillä, että jos kaikki ihmiset ostaisivat vain sen mitä oikeasti tarvitsisivat eivätkä tavoittelisi enempää, niin kaupankäynti romahtaisi ja maan talous syöksyisi lamaan, mikä aiheuttaisi paljon onnettomuutta. Joten parempi siis jatkaa samaan malliin. Löytyi siis se tässäkin järkeen perustuva tekosyy, millä voi perustella tunneperäistä käytöstä.

Joka tapauksessa, kun ihminen on tunteellinen eläin, niin on turha yrittää pettää itseään ja väittää käyttäytyvänsä puhtaan rationaalisesti. Sen sijaan parempi yrittää tunnistaa omat tunteensa, ja miettiä miten ne vaikuttavat. Jos siis tunnen olevani romanttinen erämaan sankari hankkiessani Lapista kämpän, niin mikäs siinä, kunhan se ei aiheuta muille ihmisille kielteisiä tunteita. En siis olisi muita parempi ihminen tuon takia, ehkä vain hieman erilainen.

Tässä maailmassa taitavat menestyä ne, jotka osaavat aistia mitkä asiat aiheuttavat ihmisille tunteita. Jos osaisi vaikkapa etukäteen huomata, että jonkinlainen tavara aiheuttaisi ihmisille paljon hyviä tunteita, niin siitä tulisi varmasti myyntimenestys, suurempi kuin puhtaasti järjellä perusteltava esine. Samoin jos osaa tunnistaa muiden ihmisten tunteita, pystyy varmasti toimimaan menestyksellisesti. Mutta miten oppii tunnistamaan ihmisten tunteita? Onko siihen muita keinoja kuin tutkia omia tunteitaan?

Ketterää soveltamista

Töissä tuli taas vastaan ketterän ohjelmistokehityksen julistus:

Löydämme parempia tapoja tehdä ohjelmistokehitystä, kun teemme sitä itse ja autamme muita siinä. Kokemuksemme perusteella arvostamme:

Yksilöitä ja kanssakäymistä enemmän kuin menetelmiä ja työkaluja
Toimivaa ohjelmistoa enemmän kuin kattavaa dokumentaatiota
Asiakasyhteistyötä enemmän kuin sopimusneuvotteluja
Vastaamista muutokseen enemmän kuin pitäytymistä suunnitelmassa

Jälkimmäisilläkin asioilla on arvoa, mutta arvostamme ensiksi mainittuja enemmän.

Tuosta voisi viitata työelämään, varsinkin jos karrikoi juttuja insinöörien sterotypioilla, mutta kun ohjelmistokehitystä kutsutaan myös sovelluskehitykseksi, niin voisiko tuota julistusta soveltaa myös muuhun elämään?

Mielestäni tuossa ensimmäisessä on hieman samaa ideaa kuin aikaisemmassa kirjoituksessani liian tarkasta sääntelystä. Menetelmät, prosessit ja työkalut ovat tosiaan vain työkaluja itse työn tekemiseen. Eli kun maailma on liian monimutkainen jotta kaiken voisi kuvata ehdottomina sääntöinä tai lakeina, niin parempi olisi vain kuvata niiden periaatteet, ja soveltaa niiden henkeä sitten eri tilanteisiin. Eli kun lain henki on tärkeämpi kuin lain kirjain (paitsi ehkä lakimiesten mielestä), niin turha tuhlata liikaa aikaa lain kirjaimeen, vaan parempi käyttää aika sen sijaan oikeaan tuottavaan tekemiseen. Tässä tosin taidan olla aika eri linjoilla kuin Matti Apunen kolumnissaan "Onko kohtuullinen aina oikein?", jossa Apunen puolustaa persoonatonta ja kylmää logikkaa oikeuslaitoksissa inhimillisyyden sijaan. No, puolensa ja puolensa, totuus löytyy jostain keskeltä eikä ääripäistä. Mutta silti nykyään tunnun arvostavan inhimillisyyttä eli yksilöitä ja kanssakäymistä tekniikan edelle.

Tuota toista voisi nykyaikana vaikkapa soveltaa vaikkapa jonkin vaellusretken suunnitteluun tai niistä kuvakertomusten tekoon. Ensinnäkin jos suunnittelee reissua liikaa, vaikkapa jokainen taukopaikka ja tarkka reitti etukäteen mietittynä, niin mitä iloa on sitten enää itse retkessä? Kaikki löytämisen ilo ja vapaus on pilattu liian tarkalla (ja sitovalla) suunnitelmalla. Käsiohjauksella, improvisoiden, retkestä saa enemmän irti. Samoin jos keskittyy liikaa retken tunnelmien kuvaamiseen (kameralla tai kirjoittaen), niin saattaa jäädä jotain arvokasta kokematta. Kolmannessa taas voidaan nähdä olevan samoja asioita kuin ensimmäisessä, ja neljännen liiallista suunnittelua sivusin jo toista käsitellessäni.

Joten hassua, kun töissä löytää jonkin uuden asian, joka tuntuu järkevämmältä tavalta toimia, niin samat periaatteet tuntuvat sopivan hyvin tavalliseenkin elämään. Olisiko kuitenkin olemassa jotain yleispäteviä periaatteita, vaikkei absoluuttisia totuuksia olisikaan?

Opettamisesta (tylsää luennointia)

Aiemmin kirjoitin, että tärkeämpää on muuttua itse kuin muuttaa muita. Tämä siis siksi, koska se on helpompaa ja tehokkaampaa, eli tuottaa itselle helpommin tuloksia. Kuitenkin jos tuossa mentäisiin äärimmäisyyksiin, kuten netissä on tapana, niin tuo ohje estäisi vaikkapa koululaitoksen. Eli sanomattakin selvä lienee, että myös opettamista ja kouluttamista tarvitaan.

Kuitenkin opettamisella ja kouluttamisella on myös negatiivinen sivumaku. Esimerkiksi  vaikkapa kun opetetaan jotakuta tavoille tai annetaan opetus, käyttäen tiettyä vihaista äänensävyä. Tai tietynlainen pyytämättä tehty opettaminen voi olla myös jonkinlainen itsekorostuksen muoto, jolla osoitetaan opettajan paremmuus opetettavan suhteen. Molemmissa tapauksissa puuttuu toisen ihmisen kunnioittaminen, eli perimmäinen motiivi "opetukselle" ei ole toisen ihmisen parhaan ajattelu.

Kun muistelen omia koulu- ja opiskeluaikojani, niin parhaiten ovat jääneet mieleen tilanteet, jossa on syntynyt itselleni ahaa-elämys, eli tajuamisen hetki. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, että olisin itse jotenkin älykäs keksiessäni jotain, vaan todennäköisemmin niin että opettaja on osannut johdattaa ajatuksiani niin, että ajatus on syntynyt omassa päässäni itse, eikä se ole sinne kuulemalla tai lukemalla tullut. Varmaan samasta syystä opin myös parhaiten konkreettisella tekemisellä pänttäämisen sijasta, koska silloin havaitsee asioita ja niiden suhteita selkeämmin. Ja usein oppiminen on helpointa, kun uuden asian voi kytkeä jo tietämiin asioihin, valmiille perustalle.

Joten tehokkainta opetusta on se, kun saa opiskelijan itse ymmärtämään ja keksimään asiat. Tämä vain vaatii opettajalta itse asian ymmärtämisen lisäksi paljon pedakogisia tai psykologisia taitoja, kun pitäisi ymmärtää miten asiat parhaiten kytkeytyvät vanhaan tietoon opiskelijan aivoissa. Apuna tässä voi olla, jos muistaa miten asiat on itse oppinut, jolloin opetusta voi lähestyä samalla tavalla. Mutta ihmiset ovat erilaisia, joten se mikä toimii yhdelle, ei välttämättä ole toiselle paras tapa.

Jos opetusta tehdään suurelle porukalle, ei tietenkään pysty huomioimaan kaikkia opiskelijoita. Mutta kuitenkin interaktiivinen malli on yleensä parempi kuin luennoiva. Täytyisi siis saada opiskelijat mukaan eli huomioitua heidät. Tämä voi olla jonkin asian tuntijalle raskaampaa kuin pelkkä asian selittäminen, ja toisaalta itsekeskeisille ihmisille hankalampaa kun ei voi tuoda omaa osaamistaan esille. Hyvä opettajan pitäisi siis jäädä jopa taka-alalle hyvässä opetuksessa.

Ja mitä sitten? Tuo ylläoleva on jokaiselle ihmiselle aivan tuttua asiaa. Miksi siis lähdin tätä kirjoittamaan? En tiedä, mutta yksi mieleentuleva ajatus on, että eikö koko opettaminen ole ristiriitaista, kun aiemmin kirjoitin että työssä pitäisi tehdä sitä mistä itse saa tyydytystä, ja opettajan pitäisi itse jäädä taka-alalle? Ei, jos on terve itsetunto ja osaa olla tyytyväinen siitä mitä itse saa aikaan eli opiskelijoille oppi ja keksimisen ilo, eikä tarvitsisi tuoda itseään muuten esille. Mutta onko tuo oikein nykymaailmaa?

No joo, tämä juttu taisi päättyä anti-klimaksiin, eikä tuonut mitään keksimisen ideaa lukijan mieleen. Hieno teoria, mutta vaikea toteuttaa käytännössä. 

Ellei tuota ajatusta sitten voisi soveltaa tavallisessa elämässä, esimerkiksi nettikeskusteluissa. Sen sijaan että toisi esille omia ajatuksiaan, pitäisikin kommentoida ja kannustaa toisen ajatuksia, varsinkin "oikeaan" suuntaan. Olisiko tuo mahdollista, ja voisiko siitä saada tyydytystä?

Tiedon ja viihteen avoimuuksista ja arvostuksista

Satuin lukemaan kirjaa Avoin vihreä talous ja sen kappale aineettomasta taloudesta herätti taas mielenkiintoni. Nykyäänhän esimerkiksi Piraattipuolue kampanjoi vahvasti vapaata kopioimista vastaan, pitäen esimerkiksi tekijänoikeuksia ja patentteja vanhentuneina. Itse suhtaudun varauksella itsekkäisiin vaatimuksiin vapauksista ihmisille, jos vastuista ei välitetä. Kuitenkin yhdyn monessa kohtaa patentteja kohtaan esitettyyn kritiikkiin, joten asia ei ole mustavalkoinen.

Patenttejä tosiaan käytetään nykyään monopoliaseman saavuttamiseksi ja kilpailun vaikeuttamiseksi. Esimerkiksi varsinkin ulkomaisten matkapuhelinyhtiöiden patenteista osa sisältää hyvin vähän sellaista mitä varten patentit alunperin kehitettiin, eli suojaamaan kehitystyötä ja kehitysponnistuksia. Näistä voisi mainita esimerkiksi monet käyttöliittymän käyttötapaan tai muotoiluun liittyvistä patenteista, jotka oikeasti ovat vain ideoita. Kun oikea kehityksestä johtuva patentointi vähenee, ovat monet yritykset palkanneet patentti-insinöörejä, jotka kirjoittavat ideat kapulakieltä muistuttavalle patenttikielelle, joista alkuperäisen idean keksijän on vaikea tunnistaa omaa työtään, ja sitten näitä patenttisalkkuja käytetään kilpailukeinona. Omasta mielestäni patenttien myöntämisessä pitäisi vain käyttää ankarampaa seulaa. Patentit sinänsä ovat hyödyllisiä jos niitä käytetään oikein, suojaamaan kehittämisestä ja tutkimisesta aiheutuneita kuluja. Tämän toivottavasti harva kiistää.

Varsinainen eli akateeminen tutkimushan ei kaipaa tekijänoikeuksia. Kun jokin tutkija saa työnsä valmiiksi, niin siitä tehdään julkaisu vapaaseen levitykseen. Toki akateemisessa maailmassa on hyvin vaikeaa varastaa toisen työtä, koska vain ensimmäinen julkaisia saa kunnian ja varkaus on helppo huomata. Tutkimustulosten julkaisu on vienyt kehitystä eteenpäin lujaa vauhtia, kun tutkimus voi perustua muiden työhön eikä kaikkea tarvitse selvittää itse. Akateeminen työhän tehdään usein yliopistojen tai muiden laitosten kustantamana, joten tieteellisen tutkimuksen tulokset sinänsä ovat harvoin kenekään ainoa elannon lähde. Toki tärkeät tutkimuksessa löydetyt keksinnöt ovat patentoitavissa, ja hyötyä voi saada sitä kautta.

Selvästi eroava asia on kirjallisuuden tekijänoikeudet. Useimmat kirjailijat kirjoittavat työkseen, joten kirjoista saatava myyntitulo on heidän suurin tulonlähteensä. Vanhastaan kirjojen painamisen työmäärän takia työn kopioiminen ja varastaminen on ollut vaikeaa. Kuitenkin kirjastolaitos on mahdollistanut kirjojen lukemisen kirjoja ostamatta. Tosin kirjailijat saavat jonkinlaisen korvauksen kirjastokirjoista. Kirjastossa kuka tahansa voi lainata ja lukea haluamiansa kirjoja, joten se on mahdollistanut opiskelun ja tiedon leviämisen yhteiskunnassa. Toki moni lainaa kirjastosta kevyempää kirjallisuutta, mutta sekin avartaa ihmisten ajatusmaailmaa.

Kulttuurin eli vaikkapa teatterin, orkesterien, balettien ja oopperan tilanne on aika samanlainen kuin kirjallisuuden. Yhteiskunta tukee niitä, mutta niillä on silti vielä keinonsa saada maksu kuluttajilta. Korkeakulttuurissa vain kustannukset ovat suuremmat kuin lipunmyynnistä saadut tulot, joten yhteiskunnan tuki on monelle elinehto.

Uskon että suurin osa ihmisistä suo keksijöille, kirjailijoille ja kulttuurin tuottajille oikeuden näiden tuotoksiin. Kuitenkin siirryttäessä musiikkiin ja muuhun viihteeseen muuttuu asenne. Tuotoksista pitäisi saada nauttia vapaasti, itselleen korvauksetta kopioiden. Tätä on perusteltu vaikkapa kopioinnin nykyisellä helppoudella. Taiteilijan korvausta työhönsä saati aseman vakautta ei tunnusteta, vaan artistien pitäisi hankkia elantonsa jollain muulla tavalla kuin levityksestä saaduilla tuloilla. Taiteilijoiksi haluavia ihmisiä on paljon, eikä taiteella poikkeustapauksia lukuunottamatta pääse rikastumaan. Suurin osa taiteilijoista on kuitenkin köyhiä, ja tulojen väheneminen entisestään varmasti vähentäisi taiteilijoiden määrää.

Tiedon ja viihteen kopioiminen on entistä helpompaa, joten tämä kysymys on tullut nykyään entistä ajankohtaisemmaksi. Esimerkiksi musiikin levymyynti on vähentynyt, eikä uusien ansaintalogiikoiden kehittely ole vielä korvannut sitä. Esimerkiksi levykkeiden ja muiden tallennusmedioiden hyvitysmaksut ovat ongelmallisia. Kuitenkin jos kopioinnille annetaan täysin periksi, niin se todennäköisesti vähentää täysipäiväisten taiteilijoiden määrää ja mahdollisuuksia tuottaa uutta taidetta.

Sekä tiedon, kulttuurin että viihteen tuottaminen vaatii paneutumista ja aikaa, joten siitä olisi hyvä saada korvaus elannon mahdollistamiseksi. Tiedon tuottamista arvostetaan ja hyväksytään siitä elannon hankkiminen. Toisaalta tiedon avoin välitys on kehittänyt yhteiskuntaa, eikä nykyinen tietoyhteiskunta olisi mahdollinen ilman tiedon jakamista. Siksi tiedon avoimuutta pidetään tärkeänä, ja yhteiskunta tukee tiedon tuottamista monilla tavoin. Samoin korkeakulttuuria tuetaan. Viihde jää eri asemaan, varsinkin jos siitä saatava elanto vähenee kopioimisen takia. Kysymykseksi nousee, voiko tiedon, kulttuurin ja viihteen erottaa toisistaan, vai pitäisikö niiden tuottamista tukea samalla tavalla?

Tieto on yleensä kertakäyttöistä. Kun kirjan on lukenut ja omaksunut sen tiedon, siihen harvemmin palataan. Tämä on melko yksinkertaista, kun tiedon on saanut omaan päähänsä, ei sitä yleensä tarvitse enää uudestaa lukea. Sen sijaan viihteestä, joka pohjautuu pääsääntöisesti tunteisiin, nautitaan yleensä useita ellei jopa lukemattomia kertoja. Tekeekö esimerkiksi se viihteestä vähemmän arvokkaan kuin tiedosta? Vielä muutama vuosi sitten olisin pitänyt tietoa paljon tärkeämpänä kuin kulttuuria saati sitten viihdettä, nyt en ole enää yhtä varma.

Avoin vihreä talous -kirja ehdottaa ongelmaan ratkaisuksi yhteistä pottia, josta rahaa jaettaisiin kulttuurin ja viihteen tekijöille. Näin mahdollistettaisiin avoimen tiedon lisäksi myös kulttuurin ja viihteen avoin levittäminen. Kukaan ei varmaankaan kyseenalaista vapaan tiedon merkitystä, mutta vapaan taiteen (kultturin tai viihteen) asema ei ole yhtä selvä. Miten sitä pitäisi perustella?

Kyse on kuitenkin arvostuksista, eri ihmiset arvostavat eri asioita. Tiedon arvostamiselle on helppo löytää tietopohjaisia perusteluita, mutta taiteen ja viihteen tarvetta on hankalampi puolustaa. Kuitenkin vaikka tietoa ja järkeä arvostetaan nykyään korkealle, on ihminen kuitenkin pohjimmiltaan vahvasti tunteellinen olio. Taide ja viihde pohjautuvat tunteisiin, joten kokonaisen ihmisen kannalta ne ovat yhtä tärkeitä kuin tieto. Joten siksi omasta mielestäni myös taiteen tukeminen tietotekniikan aiheuttaman rakennemuutoksen aikana olisi tärkeää. Yhteiskunta, joka suosisi vain tietoa taiteen kustannuksella, olisi synkkä paikka.

Tästä kirjoituksesta tuli hieman sekava. Aloittaessani en tietänyt mitä aion kirjoittaa ja mihin päätyä, joten kirjoitelman punainen lanka saattaa välillä katketa.

Onko politiikka yhteisten asioiden hoitamista?

Vaalit ovat taas tulossa, ja pitäisi miettiä miten äänestää. Tai oikeastaan tiedän kyllä miten äänestää eli periaatteen, mutta kenelle äänensä tarkalleen antaisi.

Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa (yhden määritelmän mukaan). Tuon määritelmän mukaan paras poliittinen puolue olisi sellainen, joka hoitaa kaikkien asioita, siis yhteisiä asioita, parhaansa mukaan, tasapuolisesti yhteistä parasta etsien. Kuitenkin puolueet ovat joka puolella järjestäytyneet samanmielisten ryhmiksi ja ajavat usein tietyn kannattajakunnan etua. Toki tämä kärjistyy vain vaalien alla, järkevät ja analyyttisesti ajattelevat poliitikot toki hoitavat asioita vaalien välillä tasapuolisesti, kuitenkin oman maailmankatsomuksensa mukaisesti.

Uusi suomen kielen sanakirja määrittelee nuo termit kuitenkin seuraavasti:

Politiikka: hallituksen, kansanedustuslaitoksen, puolueiden ym. toiminta tiettyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi, yhteiskunnallinen vallankäyttö

Puolue: Aatteellisia päämääriä ja aineellisia etuja (itselleen) ajava organisoitu samanmielisten ryhmittymä

Nuo määritelmät ovat realistisempia kuin yhteisten asioiden hoito eivätkä yritä luoda ylettömän kaunistelua kuvaa politiikasta.

Joten kun eri puolueet ajavat eri asioita, niin on hyvä että hallituksen kokoonpano vaihtelee aina välillä. Kun ensin yksi puolue tai ryhmittymä on ollut vallassa ja saanut ajaa omia asioitaan tai hienommin sanottuna hoitanut asioita oman maailmankatsomuksensa mukaisesti, niin on hyvä antaa seuraavalle vuoro. Näin kaikkien asioita tulee hoidettua ja eri näkökulmia otettua huomioon, vaikkei aina yhden vaalikauden aikana, niin pidemmällä jaksolla kuitenkin. Toinen vaihtoehto on nykyinen useamman puolueen koalitiohallitus, jossa asioiden hoitaminen on vaikeaa kun jokaisessa pätöksessä yritetään ottaa kaikki näkökannat huomioon. Ongelmansa molemmissa, mutta kummallakin tavalla hommat yleensä tulevat hoidettua.

Mutta miksi tämä länsimainen poliittinen järjestelmä on muotoutunut tällaiseksi? Miksei asioita voi hoitaa valistuneen diktaattorin tapaan, jokin puolueeton taho huolehtisi että kaikkien etu tulee huomioitua tasapuolisesti? Ehkä siksi, ettei sellaista yli-ihmistä löydy, joka pystyisi hoitamaan yhteiskunnan asioita tasapuolisesti. Ensinnäkin siksi, että kullakin on oma maailmankatsomuksensa, joka painottaa eri asioita eri lailla. Toiseksi yksi ihminen nyt ei ainakaan pysty tutustumaan kaikkiin asioihin, niin että pystyisi ottamaan kaikkien edun huomioon. Entä sitten joukko valistuneita ihmisiä, ne ehkä pystyisivät tutustumaan asioihin laajemmin?

Tuossahan jo lähestyttin nykyistä poliittista järjestelmää, vai lähestyttiinkö kuitenkaan? Erilaisia joukkoja valistuneita ihmisiä toki voitaisiin löytää ilman puolueisiin järjestäytymistä, ja äänestäjät voisivat valita vaaleissa vain uusia ryhmiä. Eli pihvi kysymyksessäni on, miksi puolueet koostuvat samanmielisistä ihmisistä jotka ajavat tietyjä tavoitteita eli usein tiettyjen ihmisten etuja, eivätkä ole vain asiantuntijoiden ryhmiä?

Tähän veikkaan syyksi ihmisten luonnetta, eli psykologisia syitä. Ensinnäkin samanmielisten porukassa on helpompi toimia, kun ei tarvitse pelätä jatkuvaa kyseenalaistamista. Tätä samanmielisten kokoontumista tapahtuu yhteiskunnassa joka paikassa, ihmisiä kerääntyy yhteen vaikkapa harrastusten tai muiten tärkeiden asioiden ympärille. Samanmielisessä seurassa on mukavampaa. (1) Siten puolueet keräävät samanmielisiä ihmisiä yhteen.

Toisaalta voitaisiin syyttää mediaa (sehän on nykyään muodikasta), joka kärjistää asioita, tuo erilaisuudet esiin ja pakottaa ristiriitoihin. Mutta kasvottoman median syyttäminen on vähän kuin salaliittoteoria, enkä niitä kannata. Joten ehkä on paras hakea tähänkin ihmisten käyttäytymiseen liittyvä teoria. Kun vaaleissa valitaan äänestämällä suosituin ryhmittymä johtoon, niin helpoiten ihmisten suosioon pääsee esittämällä selkeitä tavoitteita, jotka ihmiset voivat ymmärtää. Varsinkin erilaisilla tavoitteilla voidaan erottua muista ryhmittymistöä, ja saada omaviesti paremmin läpi ihmisílle. Sen sijaan jos olisi jokin "yleinen asiainhoitajapuolue" joka yrittäisi hoitaa kaikkien asioita, niin miten ihmiset voisivat ymmärtää mitä tämä puolue tulee tekemään hallituskaudellaan? Joten sellainen ryhmittymä ei saisi suosiota eikä tulisi valituksi. Siten ihmiset ovat kiinnostuneita eroavaisuuksista, ja media tuottaa mitä ihmiset haluavat lukea tai kuulla.

Mitä siis jää käteen? Nykyinen järjestelmä, jossa puolueet ovat profiloituneet eri asioiden taakse.

Joten miten siis äänestän? Olen niin sanottu liikkuva äänestäjä, en kannata mitään tiettyä puoluetta enkä varsinkaan halua sitoitua minkään yhden puolueen jäseneksi. Päätän vasta ennen vaaleja mikä näkökanta on tällä hetkellä ollut paitsiossa liian pitkään ja vaatisi enemmän painoa yhteisten asioiden hoidossa, ja äänestän sitten sen mukaan. Toki tässäkin seuraan omaa maailmankatsomustani, mutta se ei ole niin suppea että pakottaisi äänestämään aina jotain tiettyä puoluetta. Joskus se tarkoittaa myös vastavirtaan äänestämistä, eli voittaneita ennakkosuosikkeja ei välttämättä kannata äänestää.


(1) Tosin joku voisi huomauttaa, että esimerkiksi erilaisista ihmisistä koostuva työyhteisötuottaa parempia tuloksia kuin samanmielinen, koska asioita katsotaan erilaisista näkökulmista. Totta tuokin, mutta on myös riski siinä, että erimielisille asioista sopiminen on vaikeampaa, eikä yhteistyö toimi yhtä mukavasti kuin samanmielisten kesken.

Bernsteinilaista filosofiaa?

Mauno Koivisto sanoi joskus aktiiviaikoinaan olevansa Bernsteinilainen sosialisti, jolle liike on tärkeämpää kuin päämäärä. Koivisto tarkoitti, että vaikka olikin sosialisti, ei hän tavoittele vallankumousta vaan jatkuvaa liikettä kohti parempaa yhteiskuntaa. En tainnut tuolloin olla ihan vielä äänestysikäinen, mutta silti tuo on jäänyt mieleeni.

Ehkäpä olen myös itse jonkinlainen Bernsteinilainen ajatusmaailmaltani. Kuten aiemmissa viesteissäni olen maininnut, en usko absoluuttisiin totuuksiin, sillä ne ovat joko äärettömän pieniä totuuksia kuvaten asiaa vain yhdeltä kannalta, tai sitten totuus on niin laaja että se on käytännössä hyödytön ja soveltamaton. Joten kun en usko että on olemassa mitään lopullista hienoa päämäärää mihin pyrkiä, niin joku voisi ihmetellä että onko filosofiassa sitten mitään järkeä. Tähän sitten pätee tuo Bernsteinin ajatus, jossa liike on tärkeämpi kuin päämäärä. Eli ikinä ei ole turhaa pyrkiä parempaan maailmaan, vaikkei se lopullinen utopia, jossa kaikki maailman ongelmat ovat ratkaistut, olekaan realistinen tavoite.

Tämä pätee varsinkin ihmisiin. Koska ihminen on kärjistetysti sanottuna vaistoistaan riippuvainen eläin eikä analyyttinen tietokone, ei ihmiskunta koskaan tule pääsemään tilanteeseen jossa asiat olisivat kaikkien mielestä oikein. Silti ei pidä luovuttaa, vaan pyrkiä parantamaan maailmaa omalta osaltaan, ja erityisesti aloittaen itsestään. Useimmiten parhaaseen tulokseen pääsee muuttamalla ja tutkimalla omaa käytöstään, mutta tämäkään ei ole absoluuttinen totuus. Toki joskus täytyy yrittää hieroa muiden ihmisten teräviä kulmia pehmeämmiksi. Mutta siinäkin kannattaa miettiä miten sen tekee.

Esimerkiksi tänään tajusin haluavani huutaa työkaverilleni "Xxxx p**kele, älä aina keskeytä ja puhu päälle!" En kuitenkaan tehnyt tuota, kun pinnani on pitkä eikä tilanne ollut siihen oikein sopiva, paikalla kun oli paljon muita ihmisiä. Tuo purkaukseni olisi vain loukannut kyseistä henkilöä, ja hän olisi asettunut puolustuskannalle, kun julkisesti olisi joutunut kyseenalaistetuksi. Lisäksi se olisi ehkä aiheuttanut ristiriitaisia tunteita sivullisissa. Ehkä parempi olisikin ottaa asia puheeksi kyseisen henkilön kanssa kanden kesken, rauhallisesti, Täten asian saisi ehkä paremmin perille. Toki voisin yrittää oppia suvaitsemaan kyseisen henkilön huonoa käytöstä, jos eläisin absoluuttisesti aiempien kommenttieni mukaan, eli muuttaa itseäni. Mutta tässäkin tapauksessa "kompromissi" on parempi ratkaisu kuin asettuminen johonkin äärimmäiseen totuuteen.

Oikeastaan tarkoitan sanoa, että periaatteet ovat vaarallisia. Jos jokin asia on "absoluuttinen" totuus eli periaate josta ei voi joustaa, niin ihminen ei pysty näkemään asioita toisista kulmista. Ja siten kokonaisuus jää hahmottamatta. Ja parempaan pitää pyrkiä, mutta aina paremmuus ei ole samassa suunnassa.

Säännöt vähentävät vastuun ottamista

Kokoomus ehdoti karenssipäivää sairauspoissaoloihin. Ilmeisesti tuossa on osin takana pelko että ihmiset väärinkäyttävät sairaslomaa niinsanottuihin krapulapäivien poissaoloihin. Toki jotkut haluavat vähentää työnatajan kuluja muutenkin. Mutta kärjistäen sanottuna pieni osa ihmisistä väärinkäyttää sairauspäiviä, ja sen takia ne halutaan poistaa. Jotenkin tämä tuntuu tutulta, enemmistö kärsii kun vähemmistö toimii vastoin yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä.

Sama tunne tulee kun yhteiskunnassa laaditaan ylenpalttisen paljon lakeja ja sääntöjä ihmisten sujuvan yhteiselon takaamiseksi. Tai tehdään liikennejärjestelyitä, joilla vähennetään onnettomuuksia ja riskejä, mutta samalla haitataan normaalien ihmisten käyttäytymistä. Jotenkin nyky-Suomessa kaikki pitää säätää laeilla tai muilla asetuksilla. Ja sitten ihmetellään kun kuntien menot vain kasvavat. Kuinka aiemmin pärjättiin ilman kaikkea sääntelyä?

Periaatteessa vastustan liian tarkkoja lakeja ja keinoja, joilla rajoitetaan kaikkia ihmisiä kun tarkoitus on vain saada yleisten sääntöjen yksittäiset väärinkäyttäjät kuriin. Se on sääntöjen väärinkäyttöä, sillä tuon yleisen säännön pitäisi riittää kertomaan miten tulisi käyttäyä.

En tiedä miksi Suomessa (ja Euroopassa) halutaan tehdä nykyään aivan liian tarkkoja lakeja. Ensimmäinen ajatus oli, että kun Suomessa kaupungistuminen ja ihmisten yhteiselo tiivistyy, niin aluksi tarvitaan tarkkoja sääntöjä. Mutta sama pätee Euroopan Unioniin, vaikkapa kurkkudirektiivien muodossa, joten siitä ei voi olla kyse. Entä onko sitten kyse yleisestä vapauden painottamisesta vastuun kustannuksella, jolloin joudutaan säännöillä määräämään ihmisten käyttäytymistä? Tämä syiden pohdiskelu on kuitenkin turhaa spekulaatiota.

Koska absoluuttisia totuuksia ei ole, ei voida tehdä myöskään absoluuttisia lakeja. Tai jos on olemassa absoluuttinen laki, niin se joko kuvaa vain hyvin pienen yksityiskohdan, tai sitten se laajenee niin isoksi että se on käytännössä hyödytön. En kuitenkaan ole lakeja vastaan, vaan niitä tarvitaan luomaan yhteiskunnille säännöt. Mutta pitäisi keksiä jokin lakeja täydentävä voima, jolla ihmiset saadaan toimimaan lain hengen mukaisesti, niin ettei lakien tarvitse määrätä jokaista pienintä yksityiskohtaa.

Ideaalimaailmassa toki ei tarvittaisi kuin suhteellisen yksinkertaiset säännöt, kuinka yhteiskunnassa tulee toimia ja kuinka kanssakäyminen muiden ihmisten tulee tapahtua. Ihmiset ymmärtäisivät säännöistä niiden tarkoituksen, joten lain kirjaimen ei tarvitsisi olla äärettömän tarkka kaikkien porsaanreikien sulkemiseksi. Mutta siellä missä on ihmisiä ei voi olla ideaalimaailmaa, saati utopiaa. Aina löytyy väärinkäyttäjiä.

Mutta auttavatko yhä tarkemmat lait estämään näitä väärinkäyttöjä? En usko, eikä normaali yhteiskuntakaan usko, sillä tarvitaan poliisit valvomaan lakien noudattamista. Mutta poliisit eivät voi seurata onko joku henkilö krapulan takia sairaslomalla, sillä poliisien toiminta perustuu lakeihin, eivätkä lait tällä hetkellä tuota valvomista tunnusta, ja toisaalta eihän poliiseilla olisi tuollaiseen resursseja. Toisaalta karenssipäivätkään eivät ole hyvä ratkaisu, sillä ne rankaisevat myös oikeasti sairaita ihmisiä. Joten mitä muuta voisi keksiä?

Vanha tapa oli antaa vastuuta ihmisille itselleen, eli yhteisöt valvoivat yksilöiden käytöstä. Tämän valvonta ilmeni esimerkiksi sunnuntaina papin saarnassa, tai muuten "yläluokan" suorittamana paimentamisena. Samanlaista yhteisöllisyyttä saattaa ilmetä vielä nykyäänkin jossain pienissä kylissä, joissa kaikki tuntevat toisensa, ja toisten asiatkin paremmin kuin kyseiset henkilöt itse. Eli negatiivisia tunteita nousee täälläkin mieleen, sillä moni on paennut pienen kylän ahdistavaa ilmapiiriä ison kaupungin vapauteen.

Nykymaailmassa, jossa ihmiset eivät edes tunne naapureitaan, lienee romantisoitua kuvitella että joku vanhan maailman kaltainen yhteisöjen vastuu toisistaan toimisi. Ovatko yhteiskunnat kasvaneet liian isoiksi, jolloin yhteisöjen vastuu ei enää riitä?

En tiedä ovatko yhteiskunnan suorittama massiivinen lakien säätäminen ja toisaalta vanhojen yhteisöjen sisäinen valvonta samalla suoralla saati toisensa vastakohtia, kuten yllä hahmottelin. Siten en myöskään tiedä onko optimiratkaisu ongelmaan jossain noiden pisteiden välissä, vai koko suoran ulkopuolella. Toisaalta en tiedä onko ongelma edes oikea ongelma, nyt esitin siitä vain kaksi esimerkkiä sairausloman karenssipäiväehdotuksen muodossa ja toisaalta EU:n kurkkudirektiivinä. Enkä pitää lukea tämä teksti myöhemmin uudestaan ja miettiä onko tässä pitävää pohjaa.

Mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että ihmisten yhteiselo vaatisi enemmän yhteisöllisyyttä ja vastuuta omasta ja toisen käytöksestä eikä perustumista yhteiskunnan lakeihin ja sääntöihin. Ehkä halusin vain tuoda tuota mielipidettä tai tunnetta ilmi, ja kehitin mielessäni ylläolevalla tekstillä ikäänkuin järkiperäiset perusteet tuolle tunteelle. Niin ihmiset tapaavat toimia, perustella järjen tuottamilla syillä tunteiden alunperin muodostamaan mielipidettä.

Suvaitsevaisuuden paradoksista absoluuttiseen totuuteen

Jos on suvaitsevainen ihminen, niin pitääkö suvaita suvaitsematonta ihmistä? Tämä suvaitsevaisuuden paradoksi nousee usein esille nettikeskusteluissa, joissa yleensä ensin joku on suvaitsematon, sitten joku tuomitsee suvaitsemattomuuden, jonka jälkeen tuomitseminen tuomitaan.

Karl Popper puolusti tätä "rajoitettua" suvaitsevaisuutta jotenkin seuraavasti: Jos laajennamme suvaitsevaisuuden koskemaan myös suvaitsemattomia, emme ole kykeneviä puolustamaan suvaitsevaista yhteiskuntaa suvaitsemattomilta ja heidän hyökäyksiltään. Näin rajaton suvaitsevaisuus johtaa siten lopulta kaiken suvaitsevaisuuden tukahtumiseen.

Karl Popperin tunnustaa paradoksin olemassaolon ja tarpeen. Rajaton tai absoluuttinen suvaitsevaisuus on itsensä tuhoava paradoksi, joten käytännöllisen suvaitsevaisuuden täytyy olla myös suvaitsematon. Eli jopa filosofit, jotka aiemmin (Hegel etunenässä) pyrkivät selittämään ja kuvaamaan luonnollisia asioita ehdottomina totuuksina, joutuvat tunnustamaan käytännön paradoksien olemassaolon.

Väitän siis että kokonaista maailmaa ja sen toimintaa ei voi kuvata loogisten väittämien avulla. Yhtenäisteoria, jonka avulla voitaisiin selittää koko maailma ja sen ihmiset, on siis mahdoton asia käytännössä. Tai jos Hegeliä seuraten lähdettäisiin muodostamaan teesejä ja antiteesejä ja näistä synteesejä, ja jatkettaisiin tavoitteena saada kaikki asiat maailmassa kuvattua, niin joko törmättäisiin jossain vaiheessa paradokseihin, tai sitten muodostuva väittämäjoukko olisi lähes äärettömän laaja ja sinänsä hyödytön.

Esimerkki: mistä absoluuttisesta totuudesta lähtisit liikkeelle tätä mallia muodostaessasi? Kannattaisi ottaa varmaan jotain niin sanottujen kovien tieteiden maailmasta, kuten fysiikasta tai matematiikasta. "1+1=2"? Entäpä jos väitän, että "1+1" voi olla myös 10? Ei tosin normaalissa kymmenjärjestelmässä, vaan binäärilukujärjestelmässä, jossa on vain ykkösiä tai nollia. Jotta "1+1=2" pitäisi paikkansa, niin täytyy määritellä sanat "yksi", "plus", "yhtäkuin" ja "kaksi" tietyllä tavalla. Matematiikassa ja muissa kovissa tieteissä tämä ei ole ongelma, koska niissä sanoille on sovittu vain yksi ja ainoa merkitys, ja matematiikan maailma on kuitenkin rajallinen.

Mutta heti kun siirrytään muihin tieteisiin, varsinkin niihin jotka käsittelevät ihmistä (pehmeät tieteet?), niin ei olekaan enää yhtä yksinkertaista määritellä sanojen merkityksiä yksiselitteisesti. Tieteet yrittävät toki asiaa hoitaa määrittelemällä omat termistönsä ja asioiden esitystavat, esimerkiksi lääketiede on hyvinkin tarkka asioista (ja syytä onkin).

Filosofi Ludwig Wittgenstein esitti, että kun filosofia on näennäistä kun se yrittää ylittää kielen asettamat rajat. Sanat ja lauseet ovat vain kielipelejä, jossa sanoilla ja niiden suhteilla on eri merkitys sen mukaan, millaista kielipeliä pelataan. Ja kaikki yritykset irtautua kielen loogisesta rakenteesta ja esittää kokemuksesta riippumattomia varmoja filosofisia ovat turhia, koska se merkitsisi kielen rajojen ylittämistä.

Tässä olen hyvin pitkälti Wittgensteinin kannalla. Ja nyt Wittgensteinin lausuma: "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava" saa uuden merkityksen. Syy, että jostain ei voi puhua, ei ole mikään sananvapauteen tai moraaliin liittyvä asia, vaan käytännöllinen toteamus maailman perinpohjaisen selittämisen turhuudesta.

Lyhyesti sanottuna absoluuttisia totuuksia ei ole. Jos jokin yrittää olla absoluuttinen totuus, niin se joko kuvaa äärettömän pientä asiaa, tai sitten tämä totuus laajenee mahdottoman isoksi väittämien joukoksi. Kummassakaan tapauksessa siitä ei ole mitään käytännön hyötyä.

Olen ehkä jonkin sortin pragmatisti, mutta mielestäni tämän jälkeen kaiken selittävältä (analyyttiseltä) filosofialta putoaa pohja pois. Samalla putoaa pohja nettikeskusteluissa usein esiintyvältä asioiden äärimmäisyyteen viemiseltä, jolla saadaan helposti väittelyitä aikaan. Eli nettikeskusteluissa jokin yksittäinen mielipide otetaan absoluuttiseksi totuudeksi, joten sitä kärjistämällä ja siihen rajoittumalla saadaan esitettyä hyvinkin äärimmäisiä asioita, ja siten jotenkin vesitettyä alkuperäinen väite.


Ja tästäkään ajattelusta ei voi tulla paradoksi, eli sitä ei saa ottaa absoluuttisesti. Toki analyyttinen lähestymistapa asioihin on erittäin suositeltavaa, mutta analyyttistä ajattelua ei saa viedä äärimmäisyyteen. Rajansa kaikella, ja kohtuullisuus kunniaan. En tässä siis puolustele mitään hölynpölyjuttuja, päinvastoin.

Ja mihin tämä ajatuskulku sitten taas vie? Muuten kuin että nettikeskustelujen kärjistäminen ei ole kestävällä pohjalla? Nyt taas kaivattaisiin sitä analyyttistä ajattelua, tai sitten pitää lukea Wittgensteinia...

PS. Fysiikan yhtenäisteoria, joka selittäisi kaikki eri voimat yhdistäen muun muassa painovoimat ja sähkömagneettisen voiman, kuulostaa houkuttelevalta ajatukselta. Toivottavasti se joskus selvitetään, mutta ehkä olen skeptinen sen tuloksen suhteen samalla tavalla kuin muutenkin absoluuttisiin totuuksiin, eli turha kuvitella että teorian keksimisen jälkeen voitaisiin tehdä antipainovoimakoneita tai jotain. Mutta toivottavasti olen väärässä.

Sananvapaudesta vielä

Pari kommenttia netistä, vieläpä palstoilta jossa käydään älykästä keskustelua:

"Liberaalin demokratian perusperiaate on, että ihmisiä ei saa julkisesti loukata ja halventaa, sen sijaan ihmisten ideoita ja käsityksiä pitäisi saada vihata ja pilkata ilman rajaa." Ja "Sananvapauden ydin on nimenomaan arvottomien ajatusten kyseenalaistamisessa ja pilkkaamisessa."

Tästä on vaarallista kirjoittaa mitään, koska suurin osa lukijoista on jo tässä vaiheessa olettanut mitä mieltä olen ja suodattaa loput sen mukaisesti. Kannatan silti sananvapautta, vaikka sitäkin pitää mielestäni voida kyseenalaistaa.

Joten pohjaksi pari faktaa; kunnianloukkaus luonnollista henkilöä kohtan ja uskonrauhan rikkominen ovat Suomen lain mukaan rikoksia. Siten lain pohjalta molempien ylläolevien kommenttien pilkattavat "ideat", "käsitykset" ja "ajatukset" eivät saisi olla henkilöihin tai uskoon. Tätä en tässä kyseenalaista, enkä muutenkaan aio pohtia asiaa lain näkökulmasta.

Sana, mikä noissa kommenteissä törröttää pystyssä, on pilkkaaminen. Mikä pilkkaamisessa on niin arvokasta, että se pitäisi olla perustavanlaatuinen oikeus? Kritiikin ymmärrän, sillä yritetään yleensä tuoda esiin epäkohtia ja saada niihin parannus. Raja kritiikin ja pilkan välillä on veteen piirretty viiva (ja oikeudessa usein asiaa pohditaan miten kohde sen on käsittänyt). Kuitenkin jotkut vaativat oikeutta pilkata.

Yhden määritelmän mukaan pilkka on nimenomaan loukkaavaa ja häpäisevää. Sellaisena pilkan itsekkin ymmärrän, eli negatiivisena asiana. Joten jos tarkoitus on loukata tai häväistä, niin kuinka voisi loukata jotain abstraktia ajatusta tai ideaa, jotain joka ei pysty itse ajattelemaan ja tuntemaan? Pilkalla siis määritelmänsä mukaan on tarkoitus loukata, ja vain ihmiset voivat loukkaantua, eivät asiat. Ja kun pilkasta puhutaan, niin sen kärki usein kohdistuu kuitenkin ihmisiin, ja usein vieläpä stereotyyppiseen ajatteluun. "Ryhmä X" tekee siten tai täten, ja tuon "ryhmä X":n tilalla voi sitten olla uskovaiset, muslimit, homot, persut, viherpiipertäjät, maalaiset, poliisit, metsästäjät, jupit, tai mikä tahansa kuviteltu ihmisryhmä. Kuitenkin kaikki nuo ryhmät ovat mielestäni "olkiukkoja" tai vääristelevää ihmisten luokittelua. Ja toki osaavat ihmiset pystyvät muotoilemaan sanansa niin, että ne kirjaimellisesti eivät kohdistu ihmisiin, mutta kun ihminen nuo sanat tulkitsee, niin tästä normaalista tulkinnasta syntyy loukkaus ihmisiä vastaan.

Jos kuitenkin palataan aiheeseen ja lähestytään asiaa hieman psykologian suunnalta, niin tuntuisi että pilkan vastaanottaminen rakentavasti on vaikeampaa kuin kritiikin. Jos jotain ihmistä pilkataan, niin siinä yleensä tunteet ottavat vallan ja sen jälkeen ajatusten vastaanotto on vaikeaa. Tämä on ihan normaalia ihmisten käyttäytymistä, jos ihmistä loukataan tai häväistään, niin ihmisten ensimmäinen reaktio asiaan on loukkaantua, eli tunnereaktio. Ja kun tunnereaktio pääsee päälle, niin järkiperäinen toiminta on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. En tunne yhtään oikeasti tunteetonta ihmistä, joten väittäisin että se pätee kaikkiin ihmisiin. Jos loukkaa toista, niin toinen ei pysty vastaanottamaan pilkan sisällä olevaa kritiikkiä, ainakaan niin kauan kun pilkan aiheuttama tunnereaktio on päällä.

Joten mitä hyötyä pilkkaamisesta sitten on pilkkaajalle? Sitä on mielestäni vaikea puolustaa kritiikkinä, koska pilkkaamalla vastaanottajan on sitä vaikeampi niellä. Jos joku haluaa oikeasti muuttaa asioita, niin siltä kannalta parempi lähestymistapa on rakentava kritiikki. Jos osaa muotoilla sanomansa niin, ettei toiselle tule voimakasta tunnereaktiota, niin asiansa saa paremmin perille. Rakentavalla kritiikillä on helpompi päästä keskusteluyhteyteen toisen kanssa, pilkkaamisella pääsee korkeintaan väittelyyn. Itse inhoan väittelyitä, joten en ymmärrä miksi niihin pitäisi pyrkiä. Tai jos haluaa väitellä ja riidellä, niin olisi avoin sen suhteen eikä selittelisi sitä jollain hienolla periaatteella. Ihminen kun on hyvä keksimään järkiperäisiä perusteluita tunteista kummunneille ajatuksille.

Joku voisi puolustaa pilkkaamista siedätyshoitona, eli sillä opetettaisiin toista suvaitsemaan pilkkaa paremmin. Tähän pätee mielestäni sama ylempänä mainittu perustelu, eli muut keinot ovat parempia. Ja toisaalta, miksi "miekkalähteystä" pitäisi harjoittaa? Mikä oikeus kenelläkään tavallisella ihmisellä on pakottaa toista ihmistä mihinkään?

Onko sanavapaus niin pyhä, että sitä ei voi kyseenalaistaa? Tämä lähestyy hieman usein esitettyä suvaitsevaisuuden paradigmaa, eli pitääkö suvaitsevaisuuden suvaita suvaitsemattomuutta. Joidenkin mielestä (kuulemma Karl Popper, pitäisi lukea) suvaitsevaisuus on niin pyhä asia, että suvaitsevattomuutta ei tarvitse sietää. Samalla näkökulmalla voisi kai käsittää sananvapauden niin pyhäksi, ettei sananvapautta saa kyseenalaistaa. Mutta itse en tuota logiikkaa vain vielä ymmärrä.

Miksi puutun tähän enkä vakavampiin asioihin, eli niihin epäkohtiin joista tämä sananvapauskeskustelu on kummunnut? Kaipa ihminen on luonteeltaan laiska, on mukavampi tehdä sitä minkä kokee itse tulokselliseksi kuin takoa päätään seinään. Eli on helpompi kritisoida ja yrittää opettaa niitä läheisiä joihin on keskusteluyhteys (esimerkiksi jonkun älykkään keskustelupalstan ihmisiin) ja joiden uskoo olevan vastaanottavaisia kuin esimerkiksi jossain kaukana asuviin kouluttamattomiin ihmisiin, jolloin vaadittaisiin ensin paljon työtä länsimaisen ajattelun opettamisessa ennenkuin pystyisi opettamaan itse asiaa. Toisaalta, miksi pitäisi olla fundamentalisti ja kieltää kajoamasta pienempiin epäkohtiin ennenkuin se suuri epäkohta on korjattu?

Miksi ihminen haluaa "opettaa"? Tämäkin kirjoitus, joka kritisoi huonosti kritisoivia eli pilkkaavia ihmisiä, voisi olla loukkaava jotakin kohtaan. Olisiko parempi vain olla hiljaa? Vai tarkoittaisiko se asian hautomista sisällään? Onko kuitenkin parempi purkautua jotenkin? Millainen purkautuminen olisi parasta?

Miksi jäävuoren huippu on veden päällä?

Julkisuudessa pintaan nousevat useimmiten lajinsa ehdottomat huiput, ja muut jäävät näiden varjoon. Esimerkkeinä vaikkapa isojen firmojen yritysjohtajat, huippu-urheilijat, viihdetaiteilijat, kolumnistit ja blogikirjoittajat sekä yleisesti eri alojen asiantuntijat. Julkisuuskuvaa seuraamalla tuntuu, että näitä alojensa huippuja arvostetaan suhteessa paljon enemmän kuin muita. Esimerkiksi huippujohtajan palkka on moninkertainen tavalliseen johtajaan puhumattakaan tavallisista työntekijöistä, huippu-urheilijan suorituksia seurataan tarkemmin, tunnettu kolumnisti saa sanomansa julkisuuteen helpommin kuin tavallinen ihminen.

Näin vain on, riippumatta varsinaisesta suorituksesta. Tavallinen kirjoittaja voi esittää tarkemman ja osuvamman kommentin omasta aiheestaan kuin kaikkea kommentoiva yleiskolumnisti. Tavallisen työläisen tai keskijohdon toimet voivat olla tärkeämpiä yrityksen menestymiselle kuin toimitusjohtajan.  Usein vielä nämä huipputyypit pääsevät tilanteeseen, jossa heidän oma antinsa aiheeseen vähenee, esimerkiksi yritysjohtajan tärkein tehtävä voi olla vain valita oikea tiimi eli oikeat henkilöt tekemään itse asiaa. Kolumnisti ei kerää uutisia, vaan suodattaa ja poimii niistä vain parhaat päältä oman havaintonsa lisäten.

Ja niin edelleen, vastaavanlaisia kohtia löytyy muitakin. Kun näiden huippujen työ perustuu "pyramidissä" alempana olevien työlle, niin tuntuu epäreilulta että huippua arvostetaan suhteettomasti muihin verrattuna. En tiedä voiko tälle "epäkohdalle" tehdä mitään, kun se taitaa olla että ihmiset ehtivät tutustua vain pieneen osaan asioista ja nämä huiput edustavat sitten koko asiaa. Jonkinlaista luokittelua tai kategorisointia ehkä, helpompi käsitella ja mieltää asioita sillä tavoin.

Jos nyt kuitenkin tuntuu, että omaa työtä ei arvosteta tarpeeksi, ja muut saavat kunnian omista aikaansaannoksistasi, niin mitä tehdä? Oman "filosofiani" mukaan on parempi muuttaa itseään kuin muita, ensinnäkin se on helpompaa ja toisaalta useimmiten johtaa parempiin tuloksiin omalta kannalta.

Joten tee työsi kunnolla, käytä se aika joka tarvitaan sen tekemiseen hyvin. Tämä tosin voi olla ristiridassa tiukan projektiaikataulun kanssa, kun kunnolla tekemällä ei saakaan enää yhtä paljon aikaan kuin hätäilemällä. Kuitenkin hätäilemällä tehdystä työstä tuskin saa kiitosta, ei aikataulussa valmistumista muisteta pitkään, kun taas valmis työ saattaa olla näkyvissä pitkään. Joten täytyy vain yrittää saada aikaa tehdä työt kunnolla, ja siinä auttanee kun selvittää sille projektipäällikölle tai vastaavalle että asia kannattaa tehdä kerralla hyvin. Eli joudut itse nostamaan omaa häntääsi.

Toki joudut sitten tekemään työsi kunnolla, jotta kehtaat nostaa omaa häntääsi, mutta se varmasti vain lisää omaa arvostustasi työn tuloksia kohtaan. Lisäksi kun itse teet työsi hyvin, eivät muut pääse niin helposti noukkimaan työn hedelmiä pienellä vaivalla, vaan hekin joutuvat tekemään töitä oman osuutensa eteen. Et ehkä pääse julkisuuteen tällä tavalla, mutta miksi sinne pitäisi edes päästä, jos pystyy muuten arvostamaan omaa työtään? Ja toisaalta, työsi tulos saattaa vaikuttaa pidemmällä aikavälillä enemmän, joten todellinen vaikutuksesi voi olla suurempi kuin huipulle päässeen, vaikkei se samaa julkisuutta saakaan.

Jäävuoret ovat vaarallisia laivoille. Mutta jos jäävuoren kaikki pinnan alla olevat jäähileet irtoavat toisistaan, niin jäävuoresta tulee vain tasainen kerros sohjoa, joka ei upota laivaa.

Fundamentalismia?

Satuin sairaslomapäivänä vierailemaan Osmo Soininvaaran blogissa ja lukemaan kirjoituksen kommentteja. Lyön nyt varmaan itseeni tietynlaisen leiman, mutta Soininvaaran ajatukset tuntuivat hyvin järkeviltä, kun taas joidenkin kommentoijien tekstit herättivät lähinnä epätoivoa. Itse asiasta en omaa mielestäni mitenkään poikkeavaa kantaa; kohua aiheuttanutta videota ei mielestäni pitäisi sensuroida vaikka se huono olikin, ja on ikävää että muslimimaissa sitä käytettiin levottomuuksien lietsontaan. Noista asioista en kuitenkaan jaksa alkaa vänkäämään, sillä se ei edistäisi yhtään mitään.

Sen sijaan kommentoijien ehdottomuus esimerkiksi sananvapauden suhteen tuntui myöskin lähes yhtä fundamentalistiselta kuin muslimien käytös. Teki mieli lähettää sinne kommentti, mutta en jaksa alkaa väittelemään fundamentalistien kanssa, joten sen sijaan puran asian tänne josta kukaan ei sitä lue:

"Jos te pidätte sananvapautta ehdottomana oikeutena, niin kokeilkaa paljastaa vaikkapa USA:ssa tai Tanskassa jokin armeijaa tai valtion turvallisuutta koskeva asia. Toki paljastamanne asia voi olla hyvää kritiikkiä jostain epäkohdasta tai täysin hyödytöntä tietoa, mutta silti epäilen ettei oikeuslaitos lämpene jos perustelette paljastusta sananvapaudella, tai muutenkaan."

Eli yhteiskunta, joka yrittää edistää kaikkien hyvinvointia ja omaa olemassaoloaan, ei voi olla fundamentalistinen minkään asian suhteen, esimerkiksi sanavapauden suhteen. Yhteiskunnan tehtävä pitäisi olla yrittää saada ihmisten yhteiselo sujumaan mahdollisimman vähillä konflikteilla. Siksi henkilökohtaisesti en ymmärrä että oikeus kritisoida tai loukata toista (raja on häilyvä) olisi automaattisesti suurempi kuin toisen oikeus "kunnialliseen" elämään (en nyt löydä hyvää sanaa tuon "kunniallisen" tilalle).Toki kritiikkiä tulee sallia, mutta on yleensä myös sen esittäjän kannalta parempi muotoilla asia vastaaotettavaan muotoon.

Ja kun ihmiset ovat erilaisia, niin raja kritiikin ja loukkauksen välillä liikkuu, esimerkiksi se mitä nykyään voi jo avoimesti sanoa kristinuskosta saattaa aiheuttaa fundamentalistisissa muslimeissä suurta vastustusta. Toisaalta joku kristitty saattaa loukkaantua hyvinkin pahasti jostain mitä muu yhteiskunta pitää jo tavallisena. Joten miten määritellä esimerkiksi mikä on jumalanpilkkaa ja mikä ei, niin että sen perusteella voisi kirjoittaa yksinkertaisen ja yksiselitteisen lain. En usko että sellaista lakia pystyttäisiin kirjoittamaan, aikojen ja tapojen muuttuessa ja erilaisten ihmisten sitä lukiessa. Tästä olisi jo helppo livetä sivuraiteelle puhumaan yhteiskunnan tehtävistä ja kuinka laajasti yhteiskunnan täytyy puuttua ihmisten elämään, mutta jätetään se aihe tällä kertaa.

Kun vaikuttaa että hyvin harva asia on absoluuttinen ja loukkaamaton, niin en tiedä miten yhteiskunta pystyisi lainsäädännöllä tekemään ihmisten elämästä ongelmatonta, niin että kaikilla olisi vain oikeuksia. Varsinkin kun ihmiset itsessään ovat epärationaalisia ja tunteet vaikuttavat kaikkien toimintaan enemmän kuin he haluavat uskoa. Joten on täysin epärealistista kuvitella että voitaisiin tehdä jokin yhtenäinen normisto "oikeasta" ja muotoilla se lakitekstiksi. Ihmisten täytyy itse ottaa vastuuta omasta tekemisistään ja hyvinvoinnistaan, sitä ei voi sälyttää muiden niskoille.

Sitten hieman spekulaatiota (mikä on vaarallista): Sen huonon muslimipilkkavideon tekijä varmasti kuvitteli itse tekevänsä hyvää. Ehkä hän kuvitteli paljastavansa muslimeiden todellisen luonnon, tai kuvitteli että pilkkaamalla muslimeja he pian oppivat paksunahkaisemmiksi ja suvaitsevammiksi. Hyvien seuraamusten sijaan myös USA:n kansalaisia kuoli ja sen huippujohto joutui sovittelemaan muslimimaiden suuntaan. Ollaanko muslimimaissa tuon jälkeen lähempänä suvaitsevaista yhteiskuntaa? Onko länsimaissa suvaitsevainen asenne muslimeja kohtaan lisääntynyt? Onko maailmanrauha askeleen lähempänä?

Toki mielestäni muslimiyhteiskuntien pitäisi muuttua suvaitsevaisemmiksi, mutten usko että se tapahtuu ennakkoluuloja lietsomalla. Ristiretket miekan voimalla, tehtiin ne sitten kristinuskon tai suvaitsevaisuuden lisäämiseksi, ovat harvoin aiheuttaneet hyvää. Mielestäni parempi tapa levittää länsimaista ihmiskäsitystä on tehdä se levittämällä tietoa positiivisesti. Oppiminen ja kouluttaminen ovat eri asioita. Kannettu vesi ei kaivossa pysy, eikä pänttäämällä opittu tieto tai asenne mielessä. Sen sijaan jos ihminen itse tajuaa jonkin asian ja pystyy suhteuttamaan sen omiin kokemuksiinsa, vaikuttaa se enemmän ja syvällisemmin kuin pänttäämällä opittu. Toki sen on paljon hitaampaa ja vaivalloisempaa.

Mutta mitä yksittäinen ihminen voisi sitten oppia tällaisesta tapahtumasta? On vaikeampi muuttaa toista kuin omaa asennettaan. Kuitenkin omaa asennetta muuttamalla voi saada paljon suuremman muutoksen aikaan. Mutta on hyvin vaikea edes havaita omia muuttamista kaipaavia asenteitaan,

Joo, tästä kirjoituksesta tuli aika sekava. Pitänee yrittää miettiä omaa filosofiaani tarkemmin, ja yrittää muotoilla se sanoiksi.

Tunteita vai analyyttistä ajattelua?

Uskomukset ohjaavat yhä arkiajattelua, totesi Päivikki Antola Tampereen Yliopistosta Aamulehden Vierailija-kolumnissa 22.4.2012, ja viittasi Marjaana Lindemanin tutkimusryhmän työhön Helsingin yliopiston psykologian laitoksella. Esihistoriallisella ajalla täytyi toimia nopeasti selvitäkseen, esimerkiksi oli hyvä piiloutua jos kuuli kahinaa heinikosta. Syy oli useimmiten tuuli, mutta aina silloin tällöin leijona. Siten ne, jotka piiloutuivat nopeasti ajattelematta kahinaa kuullessaan, selvisivät paremmin kuin ne jotka jäivät analyyttisesti pohtimaan kahinan syytä. Eikä evoluutio ohjaa edes luopumaan näistä nopeista toimista, vaikka kokemus toisi vastaesimerkkejä vaikkapa jatkuvan tuulen muodossa. Kolumni erottelee analyyttisen ajattelun tästä nopeasta intuitiivisesta ajattelusta, ja väittää analyyttisen ajattelun olevan toissijainen lajin säilymisen kannalta. Tämä intuitiivinen ajattelu luokittelee asiat nopeasti samankaltaisuuden perusteella, ja kytkee tapahtumia yhteen sen perusteella, miten tapahtumat seuraavat toisiaan.

Erinomainen ajatuksia herättävä artikkeli, kannattaa lukea jos sattuu vastaan tulemaan. Ensimmäinen reaktio sitä lukiessani oli että noinhan se on, ja hymyillä kuinka nykyaikanakin uskomukset yhä edelleen ohjaavat monien käytöstä. Mutta uskomushoidot, taikauskot, piintyneet asenteet ovat vain jäävuoren huippu, äärimmäinen esimerkki, jolla asia on helppo havainnollistaa. Intuitiivista ajattelua esiintyy kuitenkin edelleen vahvasti kaikilla ihmisillä, kaikilla, erityisesti sosiaalisissa tilanteissa ja kun vaaditaan luovuutta ja mielikuvitusta. Kun pitää itseään järki-ihmisenä ja analyyttisen ajattelun kannattajana, voisi olla vaikeaa hyväksyä tämän intuitiivisen ajattelun voima, ja nimenomaan intuitiivinen ajattelu panee hylkäämään todisteet tästä intuitiivisesta ajattelusta.

Mutta jos pystyy hyväksymään että myös meissä kaikissa ihmisissä on molemmat puolet, analyyttinen ja intuitiivinen ajattelu, niin saattaa huomata, että se mitä on esimerkiksi työssä pitänyt pitkän kokemuksen tuomana ammattitaitona ja todennäköisesti analyyttisenä asiana, saattaakin olla intuitiivisen ajattelun käyttöä. Kun työkaveri esimerkiksi ehdottaa jotain ratkaisua johonkin ongelmaan, niin pystyt nopeasti ja välittömästi toteamaan että tuo ratkaisu tarkoittaisi tai johtaisi toiseen asiaan. Luultavasti et asiaan erityisemmin pohtinut ja selkeästi miettinyt että miten asiat vaikuttavat toisiinsa, vaan toteamus tuli salamannopeasti mieleesti. Eli melko puhdas esimerkki intuitiivisesta ajattelusta ehkäpä hyvin analyyttisenä pidetyllä alalla. Usein asiantuntemus onkin kokemuksen tuomaan intuitiivista ajattelua, vaikkakin syy-seuraussuhteilla on vankka pohja ja ne pystyisi jälkikäteen erittelemään. Ja historiasta voisi luetella useita tapauksia, jossa arvostetut asiantuntijat ovat menneet harhaan luottaessaan omaan vanhentuneeseen ja intuitiiviseen ajatteluunsa.

Eli itse siis nielaisin tämän ajattelun jaon analyyttiseen ja intuitiiviseen täysin. Vaikka nykymaailmassa analyyttista lähestymistapaa arvostetaan, niin kuitenkin ihmiset toimivat hyvin suurelta osin intuitiivisen ajattelun ohjaamina, erityisesti tavallisessa arjessa. Eikä siinä ole mitään väärää. Mutta se kannattaa huomioida, että ihmisen luonto ohjaa stereotypioiden ja vastaanvanlaisen luokittelun suuntaan. Joskus olen kommentoinut, että "stereotypiat ovat mielen laiskuutta". Nyt täytyisi ehkä sanamuotoa jotenkin korjata. Edelleen kuitenkin pidän liian vahvaa intuitioon pohjautuvaa ajattelua vahingollisena, jos se johtaa siihen ettei pysty vastaanottamaan muita näkökantoja.

Mutta ei stereotypioista sen enempää. Enemmän minua kiinnostaa havainto, jonka olen ikävä kyllä tehnyt omassakin käytöksessäni monesti. Jos on saanut jostain ihmisestä jonkin kuvan, niin alkaa näkemään kaiken toisen toiminnan sen kuvan läpi. Esimerkiksi jos pitäisi toista ihmistä ahneena, itsekeskeisenä, mustasukkaisena epäluotettavana tai minä tahansa (usein negatiivisena) ominaisuutena, niin saattaisi tulkita kaiken toisen toiminnan siitä johtuvana. Ja kun nämä tulkinnat liittyvät tunteisiin, niin silloin tämä intuitiivinen ajattelu on hyvin vahvassa. Joskus tuntuu että se saattaa vahvistaa itseään, eli tunteen vallassa intuitiivinen ajattelu vie tilan analyyttiseltä ajattelulta. Vasta kun pääsee tästä tunteesta eroon, saattaa pystyä analyyttisestä tajuamaan ettei toisen käytös tässä tilanteessa johtunutkaan tuosta ennakkoluulon asiasta.

Jotenkin tämä asia kiertyy nyt hyvin voimakkaasti jo aiemmin mainitsemani Tunnely-kirjan teemoihin. Eli ihmiset eivät ole analyyttisiä ajattelukoneita, kuten usein halutaan mieltää, ja sanoa ihmisen (analyyttisen) älykkyyden takia nousseen eläinten yläpuolelle. Ehkä ihmisen laajat aivot mahdollistavat vain laajemman intuitiivisen ajattelun (eli vaistojen tai tunnepohjaisen toiminnan) lisäksi enemmän analyyttistä ajattelua kuin muilla eläimillä. Eli yhtä lailla ihminen toimii vielä nykyäänkin monimutkaisissa sosiaalisissa tilanteissa intuitiivisesti, sillä jokaista sanaa ja elettä ei voi analyyttisesti pohtia ennenkuin sen sanoo. Ilman intuitiota esimerkiksi normaalivauhtinen keskustelu olisi mahdotonta.

Mutta mihin nämä ajatukset johtavat, miten elämää voi parantaa jos nyt tajuaa kaiken tämän? Luultavasti en ole vielä tehnyt tarpeeksi analyyttista ajattelua, koska en osaa sanoa vielä.

Ahneudesta

Jokin aika sitten oli Tekniikka&Talous-lehdessä perusinsinööri Veijo Miettisen kirjoitus, jossa hän lainasi Sony-yhtiön perustajaa Akio Moritaa: "Raha ei ole ainoa motivaation lähde. Uskon, että ihmiset saavat tyydytystä saavuttaessaan tavoitteensa sekä ollessaan ylpeitä osaamisestaan ja työpaikastaan, johon on aamulla mukava tulla." Yhdyn tuohon lainaukseen, tuollainen työpaikka olisi lähes taivas. Samaa sanomaa on toistettu myös monesta muusta suunnasta, ja järkevissä työpaikoissa tähän kiinnitetään huomiota työhyvinvoinnin takia.

Mutta miksi sitten korkein johto tarvitsee optioita ja "stay-bonuksia"? Korkeinta johtoa pidetään yleensä älykkäinä ja taitavina ihmisinä, joten heidän olisi luullut tämän totuuden sisäistäneen jo kauan sitten. Ja nimenomaan korkeissa ja vaativissa toimissa johtotason ihmiset pystyisivät ajamaan omia tavoitteitaan ja saamaan tyydytystä sitä kautta. Mutta taisi Akio Moritakin ihmisen luonteen tajuta, kun lainauksen alussa mainitsi: "Raha ei ole ainoa motivaation lähde." Eli toki rahaakin tarvitaan, ja se on erittäin hyvä motivaation lähde, työtyytyväisyyshän tulee lainauksessa vasta sen jälkeen. :)

Eli jos oltaisiin idealistisessa maailmassa, jossa ihmiset olisivat järkeviä eivätkä toimisi tunteiden pohjalta, niin työtyytyväisyys voisi olla se tärkein motivaattori. Kuitenkaan ihmiset eivät toimi pelkästään järjen perusteella. Jos et tähän usko, niin lue vaikka Tunneäly-kirja (http://fi.wikipedia.org/wiki/Daniel_Goleman).

Mikä sitten motivoi älyttömän korkeissa bonuksissa? Järjellä niitä on vaikea perustella, joten arvailut kääntyvät tunteisiin. Voisiko korkeat bonukset ja muut ansiot olla joillekin tapa kilpailla? Eli mitä korkeammat ansiot, sitä menestyksekkäämpänä ihminen itsensä kokee, varsinkin tässä kilpailuyhteiskunnassa. Voisi liittyä testosteroniin, tämä kilpailuvietti siis. Ja tietenkin kateuteen, perisyntiin. Eli näille ihmisille ei riitä oma sisäinen tyytyväisyys, tunne että on sisäisesti onnistunut. Voisiko sanoa, että heidän omanarvontuntonsa on heikko, koska joutuvat vertailemaan itseään muihin ihmisiin ansioiden kautta, ja sitä kautta ehkä tuntemaan ylemmyttä?

Joten kun seuraavan kerran tulee uutisia yritysjohdon ahneudesta, niin ota se vain merkkinä, että kyseisellä ihmisellä on heikko omanarvontunto, että hänelle ei riitä sisäinen tyytyväisyyden tunne.

Me olemme inhimillisiä ihmisiä kaikki. Luultavasti itsellenikin nämä kirjoitukset ovat vain omien inhimillisten tunteiden aiheuttamia, eikä aina ylevien tunteiden. Mutta jos ymmärtäisin miten, niin olisiko se tie kohti jonkinlaista "valaistumista", jolloin itse voisin käyttäytyä järkevämmin ja päästä tunteiden kahleista edes hieman irti?

Erilaiset ihmisetyypit ja yrityksen organisaatio

Jotkut tutkijat pelkistävät miehen roolit kolmeen: päällikköön, rakentajaan ja metsästäjään. Päällikölle arvoasema ja sen säilyttäminen on tärkeää, vaikka päällikkö pitäisikin uusista ajatuksista, niihin tarttuminen on nihkeää johtavan paikan menetyksen pelossa. Rakentaja eli käsityöläinen puolestaan uppoutuu teknisesti haastaviin asioiden uumeniin, usein vain koska se on vaikeaa, ja voi käyttää paljon aikaa yksityiskohtien viimeistelyyn. Metsästäjä puolestaan kiertää laajalla alueella etsien aina uusia asioita ja saavutuksia, napaten nopeasti ne jotka kohdalle sattuvat. Kaikki nämä ikiaikaiset roolit on nähtävissä myös nykyaikaisissa IT-alan ihmisissä.

Vaikka varsinkin työtovereita on helppo luokitella kuuluvaksi tiettyyn ryhmään, niin usein omaa itseään onkin vaikeampi lokeroida. Itsestään tunnistaa helpommin useamman eri roolin ominaisuuksia. Siksi pitäisi tajuta, että esimerkiksi myös sillä työhön ja teknisiin yksityiskohtiin uppoutuvalla työkaverilla on myös muita ominaisuuksia, ja liian ylimalkainen luokittelu on vain tarkemman tuntemuksen puutetta ja mielen laiskuutta.

Vastaavanlainen stereotypia on vertailla suomalaista ja ruotsalaista yrityskulttuuria. Ruotsissa naurettavasti neuvotellaan asioista kunnes kaikki ovat tyytyväisiä, mutta Suomessa pätevä ja osaava yritysjohtaja laittaa tehokkaasti tuulemaan ja saa tuloksia aikaan, pitäen kunnia-asianaan ratkaista asiat itse kysymättä muilta. Tuo suomalaisen tavan ihannointi kumpuaa korkeasta testosteronista, jonka johdosta kilpailu ja varsinkin voittaminen tuottaa suurta tyydytystä. Naisilla on yleensä luonnostaan matalampi testosteronitaso, ja samoin vanhemmiten ja aviolitossa elävillä miehillä. Matala testosteronitaso ja korkea kortisolitaso puolestaan tekee tarpeettomien riskien ottamisen ja kilpailun suorastaan fyysisesti epämiellyttäväksi. Kortisolin vähäisyys myös auttaa unohtamaan kilpailun ja riskien ottamisen epämiellyttävyyden, jolloin samaa toimintaa on helppo jatkaa.

Äärimmäinen esimerkki tästä luolamiehet, jotka kunniakaasti kävivät jahtaamaan suurriistaa, samalla kun naiset ryhmässä keräsivät käytännössä perheille ruuan lähimetsästä. Tämänkin asian esittäminen äärimmäisyyksien avulla havainnollistaa asiaa, mutta antaa liian stereotyyppisen kuvan. Todellisuudessa ihmiset noudattavat tässäkin suhteessa Gaussin käyrää joissa ääripäitä on vain vähän verrattuna suureen massaan, ja miesten ja naisten käyrät olisivat suurelta osin päällekkäin, vaikkakin keskiarvoissa olisi havaittava ero (käyrien keskihajonta saattaisi jopa olla suurempi kuin keskiarvojen ero). Siten jokin yksittäinen nainen voi olla tällä asteikolla kauempana miehisen ominaisuuden puolella kuin suurin osa miehistä.

Kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa ja taloudessa eletään suurelta osin kilpailun ja voittamisen ääripäätä ihaillen. Kaikkien pitäisi olla sisäisiä sankareita, jotka kilpailevat voittavat ja siten menestyvät. Tämä näkyy pienemissäkin tilanteissa, joissa etsitään uusia haasteita ja jopa tarjotaan muille tilaisuuksia joissa voisi näyttää kykynsä ja ottaa isompaa roolia. Tätä kaikkea perustellaan jatkuvan talouskasvun ja kilpailun välttämättömydellä, eikä ymmärretä että kaikkia ei tällainen kilpailu innosta. Tämä korostuu eri organisaatioissa, koska korkea testosteronitaso tarkoittaa yleensä suurempaa kunnianhimoa ja siten nämä henkilöt pyrkivät korkeampiin asemiin, ja siten todennäköisesti niihin myös pääsevät.

Koska ihminen tuntee ja ymmärtää parhaiten itseään ja samanlaisia, voi joskus olla vaikea ymmärtää toisenlaisia. Siten kilpailevat ja korkean kunnianhimon päälliköillä voi olla vaikeaa ymmärtää, ettei se kilpailu ja henkilökohtaiset haasteet motivoi kaikki alaisia samalla tavalla kuin heitä. Vastaavasti matalan testosteronitason alainen, joka arvostaa enemmän yhdessä tekemistä ja saavuttamista, voi kokea suuren kunnianhimon ja kilpailun jopa vastenmielisenä. Mutta näissäkin äärimmäistyksissä täytyisi muistaa, että suurin osa ihmisistä on keskellä Gaussin käyrää, joten heillä on todennäköisesti molempia ominaisuuksia.

Kuinka sitten erilaiset ihmiset voisivat ymmärtää paremmin toisiaan? Tähän ei liene mitään nopeaa poppakeinoa, vaan avainasemassa on toisten ymmärtäminen ja erilaisuuden hyväksyminen. Mutta voisiko työelämän organisaatiot jotenkin mukautua tällaiseen tilanteeseen ja auttaa ihmisiä toimimaan omilla tavoillaan yrityksen edun tavoittelemiseksi? Erityisesti asiantuntija- ja insinööriorganisaatioissa, joissa kaikki ovat älykkäitä ja koulutettuja ihmisiä, suurimmat erot ihmisten toiminnassa tulevat heidän luonteistaan. Ja toisaalta, missä nykyajan työyhteisössä olisi typeriä ihmisiä?

Korkean kunnianhimon ja kilpailua harrastavien ihmisten suurin motivoija lienee perinteinen hierarkkinen organisaatio, jossa voi edetä. Asiat voi jakaa eri vastuualueisiin, ja kustakin alueesta voi olla joku vastuussa. Usein eteneminen tarkoittaa korkeampaa abstraktiotasoa, jolloin työtehtävät kohdistuvat useampiin ja laajempiin asioihin mutta menemättä syvälle yksityiskohtiin. Vitsikkäästi voisikin sanoa näiden ihmisten mottona olevan "Devil is in the Details", sillä asiat jotka jäävät heidän abstraktiotason alapuolelle ja muiden vastuulle aiheuttavat usein ne suurimmat ongelmat.

Toisaalta taas tarkka yksityiskohtainen tutkijaluonne voisi vitsikkäästi sanoa että "God is in the Details, Devil is in too high abstraction". Näille ihmisille siilomainen organisaatio tuskin on toimivin, sillä tällä tasolla yksityiskohtien hallinta vaatii usein ryhmätyötä. Asioiden tekeminen ja toteuttaminen vaatii usein tekemistä useaan eri kohtaan, joten tällä tasolla työtehtävien ja vastuiden jako eri henkilöille ei ole tehokas tapa toimia.

Yksi vastaus asiantuntijaorganisaation alemman tason järjestämiseen on Scrum [http://fi.wikipedia.org/wiki/Scrum]. Itseorganisoituvassa ryhmässä erilaiset ihmiset pääsevät parhaiten toteutamaan itseään omimmalla tavalla. Toki Suomessa (Ruotsin mallista puhumattakaan) on yksittäisiä kokeiluja, jossa jopa yrityksen toimitusjohto on ollut parivetoinen, vastuu on jaettu kahden henkilön muodostamalle parille. Nämä ovat kuitenkin harvinaisia ja vaatisivat aikamoisen kulttuurin muuttumisen.

Mutta yksinkertaisimmillaan kierarkkisen kilpailuorganisaation ja ryhmiin perustuvan asiantuntijaorganisaation yhteensovittaminen voisi olla mahdollista; pohjalle Scrum-ryhmiin pohjautuvat asiantuntijaryhmät, ja näiden päälle rakentaa perinteinen hierarkkinen organisaatio, alkaen Product Owner -tiimeistä korkeampaan johtoon. Teoriassa ideaalimaailmassa näin saataisiin toimiva organisaatio. Käytännössä ihmiset eivät kuitenkaan tässäkään tapauksessa ole stereotyyppisiä, eikä tällainen kahteen ihmistyyppiin perustuva organisaatiomalli ole kaiken ratkaiseva hopealuoti. Toki tällä mallilla  pystytään huomioimaan erilaisia ihmisiä paremmin, mutta se ei silti poista toisten ihmisten ja erilaisuuden hyväksymisen tarvetta.

--
Seuraavat lähteet rooli- ja testosteronikuvauksineen herättivät kipinän tälle jutulle:
- Tuija Matikan artikkeli "Kun täsmäpuhuja kohtaa tunnetulkin", Tiede-lehti 6/2011.
- Puohiniemi - Nyman: Mies. Arvot, roolit ja tunteet.